Kommentti: Älypuhelin, sosiaalinen media ja nuoruus – Yhteiskunnallisen huolipuheen aikalaiskolminaisuus

Älypuhelimia ja sosiaalista mediaa on syytetty nuorten pahoinvoinnin lähteeksi. "Puhelimella roikkumista" kuvaillaan hukkaan heitetyksi ajaksi tai suorastaan haitallisesti mieltä muovaavaksi käyttäytymiseksi. Digiteknologia ei ole kuitenkaan tehnyt nuorista samaan suuntaan ohjautuvaa sukupolvea, jonka elämänongelmat voisi yksiselitteisesti palauttaa sosiaalisen median vaikutusvaltaan.

Nuorten varsin vaikeat elämänongelmat ovat nousseet tärkeäksi yhteiskunnallisen keskustelun aiheeksi. Otsikoita nuorten tilasta värittävät viittaukset uupumisiin, masennuksiin, ahdistuksiin, väkivaltaan, levottomuuteen ja itsetuhoisuuteen. Eri alojen asiantuntijoita on vuorollaan kutsuttu pohtimaan ongelmien syitä ja ratkaisuja niihin.

Yhdeksi sekä asiantuntija- että arkikeskusteluja läpäiseväksi ydinteemaksi ja nuorten elämänongelmien syntymisen lähteeksi on nostettu henkilökohtaisten älypuhelinten kautta tietoisuuksiin vyöryvä ja mieliä muovaava sosiaalinen media sisältöineen. Puhelimen välityksellä ajatellaan opittavan ei-toivottuja asioita ja lietsouduttavan mukaan ei-toivottuun toimintaan. Koululaisten puhelin- ja somekäyttäytymisestä keskustellaan eduskunnassa, ja opetussuunnitelmiin sekä formaaliin pedagogiikkaan on ilmaantunut muun muassa someturvallisuustaitojen käsite.

Huoli nuorten ”puhelimella olemisen” ajankäyttökulttuurista on toki keskusteluttanut jo aiemminkin. Sen voi myös osaltaan sijoittaa aikalaisesimerkkinä historialliseen jatkumoon, jossa nuorten, median ja teknologian suhde on toistuvasti asetettu kasvatukseen ja kasvamiseen käännetyn moraalisen katseen kohteeksi.

Kirjat, lehdet, radio, televisio, videolaitteet ja älypuhelimet on kukin vuorollaan tuomittu yhteiskunnallisessa julkisuudessa nuorta mieltä vahingoittavina “uutuuksina”.

Sosiaalinen media näyttää kuitenkin ylittävän kaikkien sitä edeltäneiden nuorisokulttuuristen medioiden huolta aiheuttavan voiman. Se on hallitsemattomalta tuntuva, eikä sitä saada otettua aikuishaltuun samalla tavalla kuin perinteisempiä mediatekniikoita ja -kanavia. Tässä puheenvuorossa suhtaudun kriittisesti siihen, kuinka lähes kaikki nuorten ongelmat on usein tapana selittää sosiaalisen median virittämiksi pahanolon purkaumiksi.

Maailmanlaajuisen markkinan pienet toimijat

Sosiaalinen media on osa digiteknologista vallankumousta, ja sen elämää muuttavaa voimaa on vaikeaa ja tarpeetontakin kieltää. Digitalisaation puolestaan voi määritellä vaiheeksi, jolloin optimistinen suhtautuminen teknologiaan vaikuttaa myös ymmärrykseemme yhteiskunnasta ja yksilöistä. On myös hyvä muistaa, että vasta muutama vuosikymmen sitten digitalisaatiosta puhuttiin erityisenä mahdollisuutena, joka avaa nimenomaan nuorille uusia yhteiskunnallisen ja sosiaalisen toiminnan kanavia. Sen ajateltiin tarjoavan mahdollisuuksia osallistua, liittyä jäseneksi erilaisiin yhteisöihin, oppia, vaikuttaa ja ottaa uudenlaista sukupolvivaltaa.

Nuorisotutkijoiden ja -kasvattajien sekä teknologiamarkkinoiden puheet diginatiiveista ja nuorten valmiuksista hoitaa kaikki asiansa avulla ovat esimerkkejä siitä, miten nuoruuden ja digitalisaation liittoa on vahvistettu varsin hegemonisella tavalla. Kuvaava esimerkki tästä on myös se, miten yritysten, oppilaitosten, kuntien ja muiden julkisten organisaatioiden “nuorekkuus” ja ajassa eläminen on haluttu osoittaa valmiuksilla toimia sosiaalisessa mediassa. Kun organisaatioissa – esimerkiksi järjestöissä – halutaan viestiä nuorille, sosiaalinen media nostetaan esiin erityisenä väylänä heidän tavoittamiseensa.

”Markkinatalous on täysin riippuvainen nuorista”, toteaa kirjailija Kari Hotakainen kolumnikokoelmassaan Elämä ja muita juttuja. Nuorisotutkimuksessa on jo kauan ymmärretty, miten länsimainen markkinatalous on kulkenut kohti kapitalismikarttojen valkoisia alueita nuorisokulttuurisiksi ymmärrettyjen ilmiöiden varjolla. Esimerkiksi nuorisopukeutuminen ja rock-musiikki ovat omalta osaltaan olleet merkittäviä tekijöitä silloin, kun ”länsimaisuutta” on kuljetettu rautaesiripun ali ja sivuitse.

Nyt digitaalinen infra ja siihen liittyvät teknologiset tuotteet ovat mahdollistaneet maailmanlaajuisen ja varsin pakottavan markkinan.

Digitaalisuuden ja nuoruuden kytköksiä pohdittaessa onkin hyvä huomata, että nämä aikalaismarkkinat eivät aina jätä vaihtoehtoja. Esimerkiksi sometoiminnoissaan nuoret tekevät juuri sitä, mihin teknokapitalismi houkuttaa: kuluttavat heille masinoitua digitalisaatiotuotetta ja edistävät digikapitalismia myös tekemällä palkatonta työtä tarjotessaan tietoa mainostajille ja välittäessään mainosinformaatiota eteenpäin omissa digitaalisissa verkostoissaan.

Nuoret eivät kuitenkaan ole vain passiivisia reagoijia vaan rakentavat omaa ja merkityksellistä nuorisokulttuuriaan digitaalisen teknologian avulla. Sosiaalisen median alustat ovatkin myös kulttuurisesti luovia paikkoja, joihin kokoonnutaan ja joissa kulloinkin nuorisokulttuurisesti merkitykselliset tiedot liikkuvat. “Puhelimella oleminen” on uudenlaista yhteen tulemista, nuorille tärkeää toimintaa ja ajankäyttöä. Älypuhelin digitaalisen yhteentulemisen mahdollistajana tarjoaa myönteisen ja helpon väylän läsnäoloon ja vertaiskokemuksiin.

Nuoruuden elämänvaiheessa monenlainen yhdessä olemisen ja tekemisen kokemus on tiedostettua, tärkeää ja konkreettisesti määrittyvää – ja rakentuu myös digitaalisissa sosiaalisissa kanavissa. Tästä hyvä esimerkki on se, miten ”somessa estämisestä” (unfriending) on kehkeytynyt yksi keskeinen sosiaalisen kontrollin ja ulossulkemisen keino. “Puhelimella oleminen” on nuorten tapa päästä mukaan ja ottaa sosiaalista mediaa haltuun omin ehdoin ja omiin tarkoituksiin.

Takaisin huolikuvaan

Nuorten “puhelimella olemista” ja sosiaalisen median voimaa heidän elämässään voi siis katsoa kahdesta suunnasta: markkinatalouden palveluksessa olemisen tulkinnoin tai nuorisokulttuurista luovuutta ja omaa tilaa korostaen. Sosiologi ja nuorisokulttuuritutkija Paul Willis todennäköisesti uskoisi näiden molempien näkökulmien limittyvän toisiinsa. Hänen ajattelussaan markkinat ja nuorisokulttuurit käyvät loputonta kilpajuoksua niin, että kun nuoret kehittävät omia ajanvietto- tai pukeutumistyylejään, markkinoilla ne tuotteistetaan nopeasti. Näin nuorten on erottautuakseen kehitettävä taas jotain uutta ja kaupallisuudesta irtoavaa. Ja sama sykli toistuu kerta toisensa jälkeen.

Kolmannenkin näkökulman puhelin- ja somekeskusteluun voi avata. Se palaa takaisin yhteiskunnalliseen huolikuvaan ja moralisointiin. Älypuhelin ja sosiaalinen media on asetettu paheksunnan kohteiksi paitsi mielten turmeltumispohdinnoissa, myös ajankäytön moraalisissa hierarkioissa. Järkevää, kehittävää ja tulevaisuuteen katsovaa tekemistä korostavassa yhteiskunnassa “puhelimella oleminen” ja sosiaalisessa mediassa “roikkuminen” määrittyvät usein hukkaan heitetyksi ajaksi. Tämä korostuu nuoruuden elämänvaiheessa, jossa erityisesti katseen halutaan olevan tulevaisuudessa yhteiskunnallisesti rationaalisella tavalla.

Nuoruuden, elämänongelmien ja sosiaalisen median kytköksiin liittyy paljon ristiriitaista suhtautumista, jossa toisiaan leikkaavat monet jännitteiset pyrkimykset. Markkinoiden intresseissä on saada digitaalista teknologiaa ja siihen liittyviä tuotteita kaupaksi, mihin esimerkiksi kasvattajat, psykologit ja terapeutit vastaavat omalla ammattilaishuolellaan.

Olennaista lienee kuitenkin tunnustaa, että digiteknologia tai älylaitteet eivät ole tehneet nuorista erityistä samaan suuntaan ohjautuvaa sukupolvea - eivät hyvässä eivätkä pahassa.

Tutkimukset osoittavat, että nuorten elämää erilaistavat edelleen sellaiset varsin perinteiset rakenteet kuten sukupuoli, perhetausta, etnisyys, alueellisuus ja kehollisen kyvykkyyden kategoriat. Näiden lisäksi kiihtyvä teknokapitalismi ja ajankäytön moraaliset odotukset erityisinä aikalaisrakenteina on syytä huomioida nuorten ongelmia puntaroitaessa.

“Puhelimella oleminen” ja ajanvietto sosiaalisessa mediassa ovatkin sellaisinaan liian helppoja selityksiä sille, että nuoruudessa voidaan huonosti. Kenties nuorten elämänongelmien juurisyitä olisikin hyvä kaivella jostain vielä syvemmältä kuin älypuhelinten näytöiltä?

Lähteet:

Armila, P., Sivenius, A., Stankovic, B. & Juutilainen, L. (2022) Digitalization of Education: Commodification in Terms of Empowerment. Postdigital Science and Education. DOI: 10.1007/s42438-022-00347-8

Drotner, K. (2022) Beyond Digital Natives and Dopamine Dupes: Whats and hows in Digital Youth Culture. Keynote-esitelmä nuorisotutkimuspäivillä. Joensuu 10.11.2022.

Eduskunnan kyselytunti 7.12.2023.

Hotakainen, K. (2001) Elämä ja muita juttuja. Helsinki: WSOY.

Lahti, Henri, Lyyra, Nelli & Paakkari, Leena (2022) SoMe Detectives. Sosiaalisen median turvataitoja lapsille ja nuorille. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto ja Opinkirjo.

Piattoeva, N. (2023) Towards Understanding how Education Digitalization and Datafication Contribute to Perpetual Nation-Building. Keynote-esitelmä symposiumissa In/equalities in Digitalized Society. Itä-Suomen yliopisto, 12.1.2023.

Willis, P. (2014) Profane Culture. UK: Princeton University Press.

Zuboff, S. (1990) Viisaan koneen aikakausi. Uusi tietotekniikka ja yritystoiminta. Helsinki: Otava.

Kuvat: Robin Worrall / Unsplash, Bryson Hammer / Unsplash, Joel Muniz / Unsplash