Itsensätyöllistäminen haastaa käsityksemme työmarkkinoista

Itsensätyöllistämisestä puhutaan monilla aloilla nousevana ilmiönä. Parhaassa tapauksessa itsensätyöllistäjä voi luoda juuri itselleen sopivan työn. Monella alalla itsensätyöllistäjät joutuvat kuitenkin laskemaan työnsä hintaa kovan kilpailun vuoksi. Myöskään sosiaaliturvajärjestelmä ei aina ole itsensätyöllistäjien kannalta toimiva.

 

Ei tarvitse kenenkään lupaa järjestää tapahtumia, jotka haluaisi järjestää. Oma riskinihän on sitten tehdä siitä rahallisesti kannattavaa.”

Näin eräs haastateltavani tiivisti, mitä itsensätyöllistäminen hänelle merkitsee. Kommentti kertoo, mitä yrittäjyys voi olla: toisaalta vapautta, toisaalta riskinottoa.

Haastattelemani valmentajan puheessa piilee kuitenkin monia oletuksia. Valmentajalla oli jo valmiiksi laajat verkostot, joten hän tiesi, että oli tapahtumille kysyntää. Hänellä oli myös sellainen maine asiantuntijana, että hän pystyi kontaktiensa avulla saamaan tapahtumalleen tarpeeksi sponsoreita.

Eräs toinen haastateltavani, luovan alan ammattilainen, kuvaili puolestaan tilannettaan näin:

Ilmoittauduin työkkäriin jossain vaiheessa. Ja mä sit kerroin siinä, et ei oo y-tunnusta, et mul on niin pienet tulot. Selitin siinä, että kun mä oon ollu lasten kanssa kotona, niin mä oon silti saanu tehtyy ne mun näyttelyt. Et sit mä oon maalannu illalla ja näin. -- Työkkäriltä tuli sitten päätös. Ja päätös sano, että mulla ei oo oikeutta rahaan, koska minä olen täyspäiväinen yrittäjä.”

Haastateltavani veti myöhemmin työmarkkinatukihakemuksensa pois TE-keskukselta, ja he elävät pelkästään hänen miehensä tulojen varassa. Tätäkin on itsetyöllistäminen: töitä on, mutta ei tuloja.

Suomen sosiaaliturvajärjestelmä näyttää muidenkin tekemieni haastattelujen perusteella järjestelmältä, johon tarvitsisi hyvän kartan, jottei aja karille.

Mitä itsensätyöllistäminen voi kertoa työelämästä?

Tutkijatohtoriprojektissani Työmarkkinapartisipaatio verkostojen kautta? Itsensätyöllistäjät Suomessa ja Alankomaissa tutkin, miten työmarkkinat toimivat itsensätyöllistäjien näkökulmasta. Työmarkkinoiden sijaan olisi tosin parempi puhua toimeksiantomarkkinoista, koska toimeksiannoista itsensätyöllistämisessä on kyse.

Itsensätyöllistäminen ei ole sinänsä hyvä tai huono asia. Sitä tarkastelemalla voidaan oppia paljon siitä, miten työmarkkinat ja talous toimivat ja mitä työ merkitsee. Koska itsensätyöllistäjät ovat työntekijän ja yrittäjän välimaastossa, voidaan heitä tutkimalla nähdä myös, miten työmarkkinainstuutiot ja sosiaaliturva vaikuttavat työmarkkinoiden rakenteeseen.

Työmarkkinoiden rakenteessa voidaan nähdä segmentaatiota. Tämä tarkoittaa, että työmarkkinoilla on historian saatossa syntyneitä etnisyyteen, sukupuoleen ja luokkaan perustuvia jakolinjoja. Suomessa on esimerkiksi vahvasti sukupuolen mukaan eriytyneet työmarkkinat. Myös työpolitiikan kautta työmarkkinoille voi syntyä erilaisia segmenttejä.

Itsensätyöllistämisen tutkiminen kertoo, mitä töitä ei enää järjestetä palkkasuhteessa.

Itsensätyöllistämisen tutkiminen antaa mahdollisuuden läpivalaista näitä rakenteita tarkemmin. Se kertoo myös, mitä töitä ei enää järjestetä palkkasuhteessa, eli minkä töiden tekijöiden täytyy toimia yrittäjinä.

Toisaalta puhutaan myös näennäisyrittäjyydestä. Yleensä sillä tarkoitetaan, että ihminen on muodollisesti yrittäjä, vaikka tosiasiassa hän on työtekijän asemassa. Esimerkiksi metsäalalla työntekijöitä usein painostetaan yrittäjiksi. Ammattiliitoilla on tästä omat näkemyksensä.

Alustatyötä tutkinut Viktoria Daskalova kirjoittaa, että juuri näennäisyrittäjät, jotka eivät täysin täytä ”työntekijän” kriteerejä, hyötyisivät eniten itsensätyöllistäjän oikeudellisen aseman vahvistumisesta. Myös Marianne Jenum Hostvedt argumentoi, että alustatyössä tarvitaan uudistuneita kriteereitä työn- tai toimeksiantosuhteen laadun arvioimiseen – Pohjoismaissa työsuhteen status kun vaikuttaa laajasti verotukseen ja sosiaaliturvan saatavuuteen.

Kuka on itsensätyöllistäjä?

Itsensätyöllistämisen määritteleminen vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta ei ole sitä. Itsensätyöllistäjä ei tietenkään ole työntekijä, mutta onko hän yrittäjä?

Vuoden 2018 alussa kerrottiin, että TE-keskus päivittää työntekijöidensä osaamista yrittäjyyskysymyksissä. TE-keskuksen haasteeksi nimettiin nimenomaan itsensätyöllistäminen, koska se on työttömyysturvan kannalta joskus ongelmallinen työmuoto. Itsensätyöllistäminen ei siis työmuotona selvästikään automaattisesti sovi nykyiseen sosiaaliturvajärjestelmään.

Tilastokeskus käyttää käsitettä itsensätyöllistäjä kokoavana terminä neljälle alaryhmälle: 1) yksinyrittäjät (pois lukien maatalousyrittäjät), 2) ammatinharjoittajat, 3) freelancerit ja 4) apurahansaajat.

Käsite siis kuvaa ihmisiä, jotka tekevät työtä yksin, ilman palkattua työvoimaa yrittäjinä tai yrittäjämäisesti. Itsensätyöllistäjä voi olla omaa bisnestään pyörittävä kampaaja, apurahatutkija tai rakennusmies, jolla on oma yritys. Tilastokeskuksen raportin laatijat tiivistävät itsensätyöllistämisen käsitteen siihen, että tehdään työtä yksin ja yrittäjämäisesti.

Määritelmä auttaa erottamaan itsensätyöllistäjät palkansaajista ja muista yrittäjistä. Itsensätyöllistäjillä on muodollisesti yrittäjämäisiä piirteitä, kuten Y-tunnus tai freelance-verokortti. Yrittäjämäisyyden liittäminen itsensätyöllistäjän määritelmään viittaa siihen, että itsensätyöllistämisessä olisi muitakin verottajan mukaan yrittäjyyteen kuuluvia piirteitä, kuten taloudellinen riski ja ansiotarkoitus.

Usein itsensätyöllistämisessä täyttyy sekä työ- että toimeksiantosuhteiden tunnusmerkkejä: esimerkiksi työn itsenäisyys on usein tärkeä elementti asiantuntijatyössä, ja työskentelyn ajankohdat voivat olla tilaajaorganisaation määräämiä melkein samaan tapaan kuin työsuhteessa. Toisaalta vaikkapa apurahatutkijoiden työ ei ole kovin yrittäjämäistä.

Tilastokeskuksen mukaan erityisesti itsensätyöllistäjän neuvotteluasemaa on tärkeä tarkastella, koska se kertoo paljon toimeentulomahdollisuuksista ja kilpailutilanteesta. Raportin mukaan viidennes vastaajista ei pysty vaikuttamaan työn hintaan, ja 40% vastaajista on laskenut hintoja varmistaakseen toimeksiannon saamisen. Toisaalta on myös itsensätyöllistäjiä, joilla on erikoisosaamista ja jotka voivat määrittää työnsä hinnan lähes yksipuolisesti.

Itsensätyöllistäminen toimii siis linssinä työmarkkinainstituutioidemme toimintaan: miten ne toimivat ja miksi. Koska itsensätyöllistäjät eivät ole aina ”oikeita” yrittäjiä, ilmiötä tarkastelemalla voidaan myös valaista erilaisia sosiaaliturvaan liittyviä oletuksia. Tämä on yksi syy siihen, että pinnallisesti nähtynä loogiset muutokset – kuten itsensätyöllistäjien eläkevakuutuksen siirtäminen TyELin piiristä YELin piiriin – eivät aina enää vaikuta oikeudenmukaisilta tarkemmin tarkasteltuina.

Itsensätyöllistäjien asemassa isoja eroja

Kun tarkastellaan itsensätyöllistäjien yleisimpiä ammatteja Suomessa, joukossa on toisaalta ammatteja, joiden harjoittajien osaaminen on todennäköisesti harvinaista ja kysyttyä (erityisasiantuntijat, asiantuntijat) ja toisaalta ammatteja, joiden harjoittajat eivät helposti pysty tekemään työtään työsuhteessa (kampaajat, kosmetologit ja hoiva-alan ammattilaiset).

Suurin itsensätyöllistäjien ryhmä eli rakennusalan työntekijät lienee näiden ryhmien välissä. Alankomaista tiedetään, että rakennusalan itsensätyöllistäjät ovat joskus paremmassa ja joskus huonommassa asemassa, koska heidän tulotasonsa vaihtelee sen mukaan, kuinka hyvin talous vetää.

Suhteellisen iso ryhmä ihmisiä kokee ryhtyneensä yrittäjiksi olosuhteiden pakosta.

Tilastokeskuksen raportin kuvaukset siitä, kuinka pitkään itsensätyöllistäjät ovat olleet ilman toimeksiantoja ja toisaalta siitä, kuinka riippuvaisia jotkut itsensätyöllistäjät ovat yhdestä toimeksiantajasta, antavat viitteitä joidenkin itsensätyöllistäjien aseman hauraudesta. Itsensätyöllistäjät eivät siis välttämättä ole kovin tukevasti kiinni työelämässä. Tutkimuksen mukaan jopa 20% itsensätyöllistäjistä oli ryhtynyt yrittäjäksi olosuhteiden pakottamana, ja kulttuuri- ja taidealalla tämä luku on reilusti yli 30%.

Työn kysynnällä on suuri vaikutus siihen, kuinka hyvin itsensätyöllistäjänä voi pärjätä. Raportin mukaan suhteellisen iso ryhmä ihmisiä kokee ryhtyneensä yrittäjiksi olosuhteiden pakosta. Heidän kohdallaan työmarkkinat eivät ilmeisesti toimi riittävän hyvin. Tämä saattaa johtua esimerkiksi työntekijöiden ylitarjonnasta, jota on selvityksen mukaan esimerkiksi kauneudenhoitoalalla.

Itsensätyöllistäjä on oman elämänsä HR-asiantuntija

Organisaatiossa työn on tarkoitus edistää organisaation tavoitteiden saavuttamista. Kun se onnistuu, työntekijä saa myös tunnustusta ja arvostusta.

Työ organisaatiossa tehdään yleensä hierarkkisessa suhteessa, koska tarkoitus on, että kaikki työskentelevät yhteisten tavoitteiden eteen. Juridisesti työ tehdään työ- tai virkasuhteen muodossa. Esimiehellä on direktio-oikeus, ja tämä työsuhteen ominaispiirre auttaa ymmärtää myös itsensätyöllistämistä.

Toimeksiannon kautta itsensä työllistävä on itse vastuussa siitä, miten hän toimeksiannon toteuttaa. Organisaatiossa esimies tai HR-osasto päättää työn tekemisen menetelmistä ja tavoista. Jos itsensätyöllistäjä ottaa toimeksiannon vastaan, onkin tarpeen neuvotella siitä, mitä tarkkaan ottaen halutaan.

Esimerkiksi graafikot tarvitsevat tarkat speksit kuvista, ja toimittajien pitää tietää, mitä on lehden tyyli tai yleinen lähestymistapa. Pahimmassa tapauksessa lopputulosta ei hyväksytä, ja itsensätyöllistäjä on menettänyt aikaa ja rahaa. Tämä on toimeksiantosuhteessa sopimuksellinen asia, kun taas organisaatiossa se on työnjako- ja hierarkiakysymys.

Itsensätyöllistäjät tekevät monenlaista varsinaiseen työsuoritukseen liittymätöntä tulkinta- ja suunnittelutyötä.

Yrityksen sisällä ja toimeksiantosuhteessa on sama perusongelma: viime kädessä ohjeiden ymmärrys on tulkintatutkimus. Organisaation sisällä on usein kuitenkin ratkaisuja tähän ongelmaan. HR-osasto yrittää yhdenmukaistaa tapoja tehdä työtä, tai työyhteisöön syntyy jaettuja normeja.

Itsensätyöllistäjät tekevät monenlaista varsinaiseen työsuoritukseen liittymätöntä tulkinta- ja suunnittelutyötä. Tutkimani rakennusalan alustafirma on tästä hyvä esimerkki: digitaalisilla työmarkkinoilla työn tarjoajat joutuvat tulkitsemaan, mitä oikeastaan on työ, jolle halutaan tekijää. Tulkinnan onnistuneisuus vaikuttaa siihen, millaiset mahdollisuudet itsensätyöllistäjän tarjouksella on menestyä. Samoin media-alalla toimittajan pitää tuntea lehden tyyli ja kohdeyleisö, jotta pystyy onnistuneesti tarjoamaan kirjoituksia.

Organisaatiossa esimies tai johto päättää työnjaosta ja siten tulkinnasta, kenelle jokin työtehtävä kuuluisi. Myöskään työn hinnasta ei enää neuvotella erikseen, koska se sisältyy palkkoihin ja esimiehen direktio-oikeuteen. Itsensätyöllistäjät tekevät kaikki tällaiset ”HR-valinnat” itse.

Näennäisyrittäjyyttä on hankala tunnistaa

Työnteon ohjaaminen on myös yksi seikka, joka tekee näennäisyrittäjyyden määrittelystä niin vaikeaa juridisesti. Työnjohto ja valvonta viittaavat työsuhteeseen.

Esimerkiksi IT-konsultti saattaa olla samassa organisaatiossa pitkiäkin jaksoja ja toimia projektissa yhdessä organisaation omien työntekijöiden kanssa. IT-osaaja saa tarkat ohjeet, kuinka hänen on hoidettava työpanoksensa osana projektia. Hän ei kuitenkaan ole näennäisyrittäjä, koska hän on osa projektia välitystoimiston kautta ja hoitaa itse vakuutus- ja sosiaaliturva-asiansa. Hän ei saa palkkaa vaan palkkiota, eli hän laskuttaa työstään.

IT-osaaja on vain hyvin suppeasti työnjohdon alainen: vain siinä, miten hänen työnsä integroidaan kokonaisuuteen, ei henkilöstöasioissa. Oikeassa näennäisyrittäjyydessä ongelma on siinä, että työtä tehdään yrittäjästatuksella, jotta tilaajayritys ei joudu maksamaan sosiaaliturvamaksuja. Samaan aikaan yrittäjä on kuitenkin tilaajayrityksen valvonnan piirissä, joten de facto hänen ja työntekijän välillä ei ole eroa.

Näennäisyrittäjän tulot voivat olla pienempiä, koska yrittäjänä hän ei ole työehtosopimuksen piirissä ja joutuu itse neuvottelemaan työnsä hinnasta. Näennäisyrittäjyyden ongelmana on siis se, että sen kautta kierretään sosiaaliturvamaksuja ja että se rikkoo ”sama palkka samasta työstä” -oikeusperiaatetta.

Näennäisyrittäjyyteen voidaan päätyä, kun työntekijällä ei ole muita vaihtoehtoja kuin suostua työnantajan tahtoon, kuten aiemmin mainitussa metsäalan esimerkissä.

Itsensätyöllistämisen uhkat ja mahdollisuudet

Suomessa itsensätyöllistäminen ei ole vielä iso trendi, vaikka siitä puhutaan nousevana ilmiönä. Itsensätyöllistämisen uhkat ja mahdollisuudet ovat kuitenkin selviä.

Työmuoto mahdollistaa sen, mistä ensimmäinen haastateltavakin kertoo: huomattavan joustavuuden siinä, mitä työtä ihminen tekee, milloin ja miten. Parhaassa tapauksessa ihminen voi luoda ”työpaikan”, jota ei ole olemassa minkään organisaation yhteydessä.

Ihmiset voivat hyödyntää kykyjään parhaiten, jos saavat itse päättää, mitä tekevät. Itsensätyöllistäminen antaa usein huomattavasti vapautta työn ajalliseen järjestämiseen, mikä voi parantaa työ- ja vapaa-ajan tasapainoa. Monet kokevat tyydytystä siitä, että he ovat oman työnsä pomoja.

Itsensätyöllistämisen kääntöpuoli paljastuu usein, kun työtä ja/tai tuloja ei ole tarpeeksi. Toisen haastateltavan kokemus on tyypillinen: koska hän on yrittäjä, hän ei ole oikeutettu työttömyyskorvaukseen. Työttömyyskorvausta voi saada yrittäjien työttömyyskassasta, mutta se edellyttää tietyn korkuista eläkevakuutustuloa vuodessa. Tämä on ongelmallista pienituloisille yrittäjille, jotka eivät todennäköisesti voi saada työttömyysturvaa.

Itsensätyöllistäjien suurin uhka on, että sosiaaliturvajärjestelmä ei toimi heille kovin hyvin.

Yrittäjien odotetaan lähtökohtaisesti säästävän tuloistaan rahaa, joka toimii puskurina laihoina aikoina. Siitä, kuinka tämä toteutuu Suomessa, on vain vähän tilastotietoja. Suomen Yrittäjien kyselyssä neljäsosa yksinyrittäjistä ilmoitti ansaitsevansa alle 1 000 euroa kuukaudessa. Alankomaissa maan tilastokeskus puolestaan raportoi alkuvuonna 2018, että joka kymmenes itsensätyöllistäjä kokee kohonnutta köyhyysriskiä. Itsensätyöllistäjien suurin uhka on siis, että sosiaaliturvajärjestelmä ei toimi heille kovin hyvin.

Itsensätyöllistäminen ei välttämättä eriytä työmarkkinoita entistä enemmän. Kaikki työt eivät sovi järjestettäviksi itsensätyöllistäjille ulkoistettuina, vaan monesti työ on luonteensa vuoksi järkevää tehdä organisaatiossa. Toisaalta erityisesti palvelusektorilla tiettyjä töitä ei selvästi tehdä enää työsuhteessa.

Suomessa vaarana on ennen muuta se, että itsensätyöllistäminen vahvistaa ja syventää olemassa olevia sukupuolittuneita jakoja työmarkkinoilla ja että esimerkiksi palvelusektorilla syntyy entistä enemmän matalan palkan ”työpaikkoja”. Tämä vaikuttaa myös sosiaaliturvaan, koska esimerkiksi sairauspäiväraha ja ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha perustuvat vahvistettuun YEL-vuosityötuloon.

Verkostoituneet ihmiset, joilla on erikoisosaamista, tulevat pärjäämään itsensätyöllistäjänä. Sen sijaan ne, joilla on hyvin yleistä osaamista, mahdollisesti kärsivät.

***

Kuvat: Unsplash, Pixabay

Kirjoittaja

minä

Paul Jonker-Hoffrén

Paul Jonker-Hoffrén on Tampereen yliopiston työelämän tutkimuskeskuksen tutkijatohtori. Hänen tutkimusintressejään ovat työmarkkinoiden uudet ja vanhat ilmiöt, kuten itsensätyöllistyminen ja työmarkkinasuhteet.

Lue seuraavaksi

Kirjallisuus

Arnholtz, J., Meardi, G., & Oldervoll, J. (2018). Collective wage bargaining under strain in northern European construction: Resisting institutional drift?. European Journal of Industrial Relations, 0959680118790816.

Barley, S. R., & Kunda, G. (2011). Gurus, hired guns, and warm bodies: Itinerant experts in a knowledge economy. Princeton University Press.

Benz, M., & Frey, B. S. (2008). Being independent is a great thing: Subjective evaluations of selfemployment and hierarchy. Economica75(298), 362-383.

Daskalova, V. (2018). Regulating the New Self-Employed in the Uber Economy: What Role for EU Competition Law. German LJ, 19, 461.

Hotvedt, M. J. (2018). The contract-of-employment test renewed. A Scandinavian approach to platform work. Spanish Labour Law and Employment Relations Journal, 7(1-2), 56-74.

Kautonen, T., Down, S., Welter, F., Vainio, P., Palmroos, J., Althoff, K., & Kolb, S. (2010). “Involuntary self-employment” as a public policy issue: a cross-country European review. International Journal of Entrepreneurial Behavior & Research16(2), 112-129.

Osnowitz, D. (2010). Freelancing expertise: Contract professionals in the new economy. Cornell University Press.

Pärnänen, A. & Sutela, H. (2014) Itsensätyöllistäjät Suomessa 2013. Helsinki: Tilastokeskus.

van der Zwan, P., Hessels, J., & Rietveld, C. A. (2018). Self-employment and satisfaction with life, work, and leisure. Journal of Economic Psychology64, 73-88.

 

Avainsanat: sosiaaliturva työelämä

– 6.2.2019