Biojätteen kierrätys on myös muovin levittämistä – Sosiologinen analyysi biojätteen kierrätyksen ongelmista

Kiertotaloutta painottava yhteiskunnallinen keskustelu korostaa biojätteen kierrätyksen tärkeyttä, ja biojätteen kierrätysprosenttia on pyritty parantamaan muun muassa kiristämällä lajitteluvelvoitetta. Tällä hetkellä jätteenkäsittelylaitoksille päätyvä biojäte sisältää kuitenkin paljon erilaisia epäpuhtauksia. Tutkijatohtori Taru Lehtokunnas pohtii, millaisia ongelmia biojätteen kierrätykseen liittyvät poliittiset ratkaisut sivuuttavat.

Heinäkuussa 2024 biojätteen lajittelusta tuli Suomessa pakollista vähintään 10 tuhannen asukkaan taajamissa. Sen myötä monet omakotitaloasujat joutuivat ratkaisemaan biojätteen lajittelun joko hankkimalla kompostin tai jätehuollon hoitaman biojäteastian. Lajitteluvelvoitteen ensisijaisena tavoitteena oli parantaa biojätteen kierrätysastetta, joka vielä vuonna 2020 oli vain 42 prosenttia.

Biojätteen kierrätyksen yhteiskunnallinen merkitys tiivistyy nykyisessä julkisessa keskustelussa usein kiertotalouden lupaukseen – kun biojäte kierrätetään, siitä voidaan tuottaa uusiutuvaa energiaa ja lannoitteita biokaasulaitoksilla, tai multaa kotikomposteissa ja kompostointilaitoksilla. Näin biojätteen sisältämät arvokkaat ravinteet ja biokaasu saadaan hyödynnettyä.

Yksi asia kuitenkin jää biojätteen kierrätystä koskevassa julkisessa keskustelussa usein vain sivulausemaininnaksi tai jopa täysin huomiotta: biokaasu- ja kompostointilaitoksille päätyvä biojäte koostuu harvoin pelkästä biojätteestä.  Sen sijaan biojäte sisältää monenlaisia epäpuhtauksia, kuten hiekkaa, kiviä, muovia, pahvia, metallia, joskus jopa auton moottoreita.

Yksi keskeinen syy näiden epäpuhtauksien päätymiselle biojätteen sekaan on se, että kotitalouksien biojätteen lisäksi kompostointi- ja biokaasulaitokset käsittelevät myös kauppojen ja elintarviketeollisuuden tuottamaa biojätettä. Kotitalouksista poiketen yritykset eivät ole velvollisia poistamaan pakkauksia biojätteestä lainkaan.

Pakkauksien takia suuri osa yrityksistä biokaasulaitoksille saapuvasta jätteestä sisältää muovia, metallia ja pahvia.

Jotkut biojätteen sisältämistä epäpuhtauksista ovat ongelmallisempia kuin toiset. Viime vuosina erityisesti mikromuovien aiheuttamat ongelmat maaperälle, vesistöille sekä ihmisten ja muunlajisten eläinten terveydelle ovat nousseet laajaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Silti biojätteen sisältämä muovi on saanut mediahuomiota vain muutaman lehtijutun verran ja vasta aivan viime vuosien aikana.

Jäte on luonteeltaan muuttuvarajaista ja kietoutuu erilaisiin materiaaleihin

Muovisaastetta tutkineen maantieteilijä Max Liboironin mukaan tapamme määritellä ongelmia vaikuttaa keskeisesti siihen, millaisia ratkaisuja niihin kehitämme. Liboiron nostaa esimerkiksi lihavuuden määrittelyn. Se, ymmärrämmekö lihavuuden ensisijaisesti yksilöiden ylensyönnin ongelmana vai terveellisen ruoan saavutettavuuden kysymyksenä vaikuttaa siihen, millaisia tutkimuskysymyksiä esitämme ja millaisia ratkaisuja päädymme esittämään ongelmaan.

Toisin sanoen siis tietyt ongelman muotoilut saavat tietyt ratkaisut näyttämään järkeviltä, kun taas toiset ratkaisut muodostuvat epärelevanteiksi. Sama pätee biojätteeseen: jos biojätteen kierrätystä käsitellään yksiselitteisesti biohajoavan jätteen kierrätyksen näkökulmasta, ei biojätteen sisältämä muovi nouse kysymykseksi biojätettä koskevaan poliittiseen päätöksentekoon.

Jäte, siihen liittämämme tieto sekä jätteen materiaaliset ja ekologiset vaikutukset ovat jatkuvassa liikkeessä. Yhteiskuntatieteellinen jätetutkimus on useasti nostanut esille, miten jäte on luonteeltaan häilyvärajaista (fluid): se liikkuu paikasta toiseen ja rajojen yli, säilyy ajassa, ja muuntuu erilaiseksi sen mukaan, millaisiin suhteisiin ja materiaaleihin se kulloinkin kietoutuu.

Jätteellä on kyky luoda erilaisia vaikutuksia. Nämä vaikutukset tarkoittavat esimerkiksi jätteen kykyä luoda muutoksia kehossamme tai ekosysteemeissä. Nämä vaikutukset ovat usein hyvin tilannesidonnaisia. Jos ajattelemme esimerkiksi maaperään haudattua ydinjätettä, on hyvin vaikeaa arvioida, mitä tälle jätteelle voi tapahtua, jos joku esimerkiksi löytää sen tuhannen vuoden kuluttua. Vaikka tässä ajassa määrittelisimme ydinjätteen säilömiskäytännöt turvallisiksi, ne eivät välttämättä ole sitä pitkällä aikavälillä, tai ainakin asiaa on mahdotonta arvioida pelkästään nykytiedon valossa.

Muuttuvista merkityksistään huolimatta jätteellä on myös virallisia määritelmiä. Euroopan unionin jätedirektiivin mukaan biojätettä on ”biohajoava puutarha- ja puistojäte, ruoka- ja keittiöjäte kotitalouksista, toimistotiloista, ravintoloista, tukuista, ruokaloista, pitopalveluista, vähittäismyynnistä ja vastaava jäte elintarviketehtaista”. Määritelmän mukaan biojäte viittaa siis biohajoavaan orgaaniseen jätteeseen, jota syntyy puutarhoissa ja ruoan tuotannon ja kulutuksen yhteydessä.

Vaikka Euroopan unionin biojätteen määritelmä onkin yhtäältä ymmärrettävä, toisaalta se piilottaa biojätteeseen oleellisella tavalla kietoutuvat suhteet. Max Liboironin ajattelua seuraten voimme todeta, että määritelmä ohjaa biojätteeseen liittyvää ajattelua ja ratkaisuja suuntaan, jossa nämä suhteet jäävät suurilta osin täysin huomiotta. Määritelmä ei esimerkiksi huomioi sitä, millaisiin materiaaleihin biojäte kietoutuu elinkaarensa aikana: nykyisessä ruokajärjestelmässä tuotantoketjut ovat pitkiä, mikä väistämättä vaatii ruoan pakkaamista erilaisiin pakkauksiin.

Lisäksi jätteestä eroon hankkiutuminen vaatii usein lisää pakkaamista – biojätettä pakataan esimerkiksi muovipusseihin ja ”biohajoaviin” muovipusseihin, jotta se saataisiin kuljetettua jäteastiaan. Nämä biojätteen kietoutumiset erilaisten materiaalien kanssa muuttavat väistämättä sitä, millaisia vaikutuksia biojätteellä on jätteenkäsittelylaitoksilla tai laitosten ulkopuolella jätteenkäsittelyprosessien jälkeen.

Biojätteen ja muovin yhteistoiminta jätteenkäsittelylaitosten arjessa

Olen tehnyt etnografista kenttätyötä suomalaisilla biokaasulaitoksilla vuonna 2021 osana väitöskirjaani sekä kompostointilaitoksella vuonna 2024 osana tutkijatohtorin tehtävääni Suomen Akatemian rahoittamassa DECAY-tutkimushankkeessa Tampereen yliopistossa. Tutkimuksen mukaan biojätteen ja muovin yhteenkietoutuminen näyttäytyy jätteenkäsittelylaitosten arjessa hyvin monella tavalla. Biojäte päätyy Suomessa tyypillisesti biokaasulaitokselle, jossa siitä tuotetaan biokaasua ja biolannoitetta. Joissain tapauksissa biojäteliete voidaan myös kompostoida biokaasuprosessin jälkeen. Tutkimani kompostilaitos kompostoi sen vieressä sijaitsevan biokaasulaitoksen biolietettä biokaasuprosessin jälkeen.

Biokaasulaitoksilla muovi aiheuttaa monenlaisia ongelmia, vaikka laitoksilla onkin laitteisto, joka mahdollistaa muovin poistamisen biojätteestä. Teknologisista ratkaisuista huolimatta muovin täydellinen poistaminen biojätteestä on mahdotonta, ja tämän vuoksi muovia kulkeutuu laitoksella biokaasureaktoreihin. Ajan kanssa muovi (ja myös hiekka) kasaantuvat reaktoreihin, jonka vuoksi niitä täytyy ajoittain tyhjentää. Tämä johtaa käytännössä koko jätteenkäsittelyprosessin pysähtymiseen. Lisäksi biojätteestä tuotettavaan lannoitteeseen jää aina jonkin verran muovia, joka päätyy lopulta pelloille lannoitteiden mukana.

Kenttätyöni aikana laitosalueella kulkiessani näin altaat, joissa laitoksen tuottamaa lannoitetta säilytettiin. Lannoitteen seassa kellui paljain silmin nähtävissä olevia muovipartikkeleita.

Sen lisäksi että muovi päätyy lannoitteiden mukana pelloille, se aiheuttaa myös ylimääräisiä kuluja laitoksille. Biokaasulaitoksille päätyvää muovia ei voida kierrättää, sillä se on erotteluprosessin jäljiltä hyvin huonokuntoista. Tästä syystä se kuljetetaan poltettavaksi jätteenpolttolaitokselle.

Toinen tutkimistani biokaasulaitoksista sijaitsi kaukana lähimmästä polttolaitoksesta, minkä vuoksi muovin kuljettaminen polttoon aiheutti laitokselle merkittäviä kuluja. Laitos kuivatti biojätteestä erotellun muovin, sillä muovin poltto hinnoitellaan painon mukaan. Muovin kuivatus taas kuluttaa energiaa. Tässä mielessä muovin ja biojätteen yhteenkietoutuminen vaikutti melko keskeisellä tavalla koko laitoksen toimintalogiikkaan.

Muoviin liittyvät ongelmat tulivat myös kompostointilaitoksella toteuttamani kenttätyön aikana nopeasti ilmi. Kun kuljin laitoksen pihalla kompostiaumojen keskellä, jälkikypsytyksessä olevissa kompostiaumoissa oli näkyvissä paljon muovia.

Laitoksen työntekijät kuvasivat kenttätyön aikana myös toista muoviin liittyvää ongelmaa. Kompostointilaitoksella biojätelietteeseen sekoitetaan tukiaineeksi puuhaketta, joka erotellaan kompostista ennen kuin se myydään eteenpäin multana. Erotteluprosessissa kompostista erotellaan puuhakkeen lisäksi muovi siltä osin, kuin se on mahdollista. Kompostista eroteltu puuhake on mahdollista käyttää uudelleen laitoksen prosessissa.

Ongelmaksi puuhakkeen kierrätykselle saattaa kuitenkin ajoittain muodostua se, että biojätteen seassa oleva muovi sekoittuu myös puuhakkeeseen. Kun muoviin sotkeutunutta puuhaketta käytetään uudelleen, kulkeutuu siitä lisää muovia kompostin sekaan. Toisaalta myös puuhakkeen sekaan päätyvän muovin määrä kasvaa jokaisella uudelleenkäyttökierroksella, sillä biojätelietteen seassa on jo valmiiksi muovia.

Biojätteen seassa oleva muovi ei siis vaikuta yksin biojätteen kierrätykseen ja johda mikromuovin päätymiseen maaperään kompostimullan mukana, vaan muovi vaikeuttaa myös muiden materiaalien kierrätystä jätteenkäsittelyssä.

Ongelman puutteellinen määrittely johtaa puutteellisiin ratkaisuihin

Muovi päätyy biojätteen mukana moniin eri paikkoihin, joihin se ei lähtökohtaisesti kuulu: biokaasureaktoreihin, jätteenpolttolaitokselle, pelloille sekä kompostilaitoksella käytettävän puuhakkeen sekaan. Tässä mielessä biojätteen mukana tulevan muovin kiertoa ei nykytilanteessa voida erottaa biojätteen kierrosta. Silti tämänhetkinen poliittinen keskustelu kehystää biojätteen kierrätyksen lähinnä kysymykseksi siitä, miten biojäte saataisiin tehokkaammin hyödynnettyä. Ongelmaksi tunnistetaan siis lähinnä kierrätetyn biojätteen volyymi, mutta ei biojätteen yhteenkietoutumisia muiden materiaalien kanssa.

On myös hyvä huomata, että kierrätykseen päätyvän biojätteen määrän kasvaessa kasvaa myös biojätteen mukana tulevien epäpuhtauksien määrä, mikäli ongelmaan ei löydetä ratkaisuja. Yksi ilmeisimmistä ja useimmiten esitetyistä ratkaisuista on sääntelyn lisääminen: yritykset pitäisi velvoittaa poistamaan muovipakkaukset biojätteestä jo ennen jätteenkäsittelyprosessia.

Samaan aikaan tämä tarkoittaisi kuitenkin yritysten toiminnan kustannustehokkuuden laskua, sillä esimerkiksi ruokakaupoille muovipakkausten poistaminen biojätteestä vaatisi merkittävän työajallisen panostuksen. Lisäksi kotitalouksien kierrätyskäyttäytymisen valvominen voi osoittautua käytännössä hyvin vaikeaksi.

Nämä puhetavat – teknologisia ratkaisuja ja sääntelyä painottava sekä jätteen tehokkaampaan hyödyntämiseen keskittyvä – sivuuttavat täysin sen, että jätteen tuottamista olisi ekologisista syistä yksiselitteisesti hillittävä. Lisäksi ongelmien piilottaminen suoraviivaisten, kategorisoitavissa olevien jätejakeiden määritelmien taakse hämärtää jätehuoltoa tuntemattomien ihmisten mahdollisuuksia hahmottaa jätteeseen liittyviä yhteiskunnallisia ja ekologisia ongelmia.

Millaista politiikkaa ja arkista toimintaa voisi seurata siitä, jos biojäte määriteltäisiin orgaanisuuden ja biohajoavuuden painottamisen sijaan tavalla, joka huomioisi jätteenkäsittelyn tämänhetkiset realiteetit? Selvää kun on, että tällä hetkellä biokaasu- ja kompostointilaitokset eivät käsittele vain biojätettä, vaan myös muovia, pahvia ja hiekkaa.

Jos puhuisimme biojätteen sijaan esimerkiksi biokaasu- ja kompostointilaitoksilla käsiteltävästä biojäte-muoviseoksesta (josta tuotetaan muun muassa peltoon levitettävää lannoitetta ja puutarhamultaa), voisi ongelma tulla kaikille konkreettisemmin hahmotettavaksi. Tämä voisi myös vaikuttaa siihen, millaisia poliittisia ratkaisuja biojätteen käsittelyyn ehdotetaan.

Lähteet:

EUR-Lex (2018). Directive (EU) 2018/851 of the European Parliament and of the Council of 30 May 2018 amending Directive 2008/98/EC on waste (Text with EEA relevance). Haettu 25.3.2026: https://eur-lex.europa.eu/eli/dir/2018/851/oj/eng

Liboiron, M. (2016). Redefining pollution and action: The matter of plastics. Journal of material culture 21(1), 87-110.

Kuvat: Juho Kontiola / Museovirasto, Ari Peltonen / Hyvinkään kaupunginmuseo, @helloimnik / Unsplash