Kommentti: Akateemisen kirjoittamisen vaikeudesta ja viettelevyydestä

Työläistaustainen sosiologian yliopistonlehtori on kokenut kirjoittamisen aina vaikeaksi. Suhde kirjoittamiseen on yhä – 25 yliopistossa töissä vietetyn vuoden jälkeen – ambivalentti, vaikka hän on löytänyt itselleen sopivia keinoja tuottaa tekstiä. Kirjoittamiseen liittyy paitsi nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemuksia, myös häpeän ja riittämättömyyden tuntemuksia.

Olen lapsesta saakka rakastanut vihkoja, paperia, kyniä, asioiden ylös kirjaamista sekä listojen tekemistä. Nuorena minulla oli kirjekavereita niin Suomesta kuin ulkomailta. Nuoruusvuosinani kirjoitin myös tytölle tyypilliseen tapaan päiväkirjaa.

Olen siis jäsentänyt maailmaa ja samalla itseäni osana maailmaa kynän ja paperin avulla. Suhteeni kirjoittamiseen on ollut kuitenkin aina kaksijakoinen. Peruskoulussa sain ainekirjoituksesta useimmiten arvosanaksi seiskoja, eikä tekstejäni koskaan luettu ääneen. En tullut nähdyksi ajatusteni tai kirjoittamieni tekstien kautta muulloin kuin lukion historian tunneilla, joilla ylpeänä loistin. Opin ajattelemaan, että en osaa kirjoittaa – tai ajatella.

Sosiologian yliopisto-opinnoissa minulla oli ongelmia kirjoittamisen ja erityisesti tekstin tuottamisen kanssa. Suoritin kursseja luennoilla istuen ja välttelin esseiden kirjoittamista. Sain kuulla pitkin opintoja useammalta taholta, että ”et osaa kirjoittaa”, ”kirjoitat puhekieltä” tai ”tekstisi sotkeutuu, kun kirjoitat teoriasta”.

Sain kuulla pitkin opintoja useammalta taholta, että ”et osaa kirjoittaa”, ”kirjoitat puhekieltä” tai ”tekstisi sotkeutuu, kun kirjoitat teoriasta”.

Tekstin tuottaminen on yhä vaikeaa ja hidasta, paikoin tuskaistakin. Näen asiat mielessäni kuvina tai ajatusketjuina, mutta kun yritän kirjoittaa, en löydä sanoja. Sanat ja sanajärjestykset sotkeutuvat, väsyn ja lauseista tulee tahattoman kiemuraisia.

Opintojeni aikana en koskaan ajatellut tai haaveillut hakeutuvani töihin yliopistoon, mutta minut vedettiin hiukan itseltä huomaamattani sinne töihin. Töitä aloittaessani yliopistotyö tuntui kaukaiselta ja vieraalta. En ole kasvanut sanojen ympäröimänä, vaan ympäristössä, jossa tapa olla maailmassa pohjautuu konkretiaan ja fyysiseen käsillä tai ruumiilla tekemiseen. En muista koskaan nähneeni vanhempieni lukevan kaunokirjallisuutta tai kirjoittavan muuta kuin arkisia asioita, kuten ostoslistoja. Kirjoittaminen ja lukeminen olivat kasvuympäristössäni jotain poissaolevaa ja merkityksetöntä.

Tässä pienessä puheenvuorossani pohdin kirjoittamista akateemisen työn kontekstissa. Tuon näkyväksi kirjoittamiseen liittyviä asioita, joita minun on pitänyt piilottaa. Haluan tekstilläni rikkoa oletuksen, että tekstin tuottaminen olisi helppoa kaikille yliopistossa työskenteleville.

Viha-rakkaussuhde kirjoittamiseen

Tunnen kirjoittaessani huonommuutta ja häpeää. Yliopistossa jo työskennellessäni ajattelin, etten osaa kirjoittaa, ja että ajatuksillani ei ole arvoa. Häpesin itseäni ja mitättömiltä tuntuvia ajatuksiani. Yliopistossa olin pitkään hiljaa: pieni, itsensä vaientava ja epävarma tarkkailija.

Kirjoittamalla olen kuitenkin tehnyt itseäni ja ajatuksiani näkyviksi. Kirjoittamisesta on tullut väline kertoa itselle merkityksellisistä asioita myös toisille, rauhassa välittömiltä arvioivilta katseilta. Työvuosien mittaan on ollut hyvin hämmentävää havaita, että minun – työläistaustaisen tytön – ajatukseni eivät olekaan yksinkertaisia itsestäänselvyyksiä, joista on syytä vaieta, vaan vakavasti otettavia ja lukijoissa vastakaikua herättäviä.

Kirjoittamisesta on tullut väline kertoa itselle merkityksellisistä asioita myös toisille, rauhassa välittömiltä arvioivilta katseilta.

Tosin tätäkin kirjoittaessani sisälleni koteloitunut julma kriitikko kertoo, että ”ei tuosta mitään tule”, ”ketä kiinnostaa (etenkään niitä, joille kirjoittaminen on helppoa)”, ”tuhlaat aikaasi” ja ”sietäisi hävetä”. Koska kirjoittaminen on itsensä arvostelulle alttiiksi asettamista, etenkin yksin kirjoitettuihin teksteihin liittyy paljon itsensä epäilemistä, ahdistusta sekä pelkoa siitä, että paljastuu kyvyttömäksi huijariksi.

Minulla on siis ambivalentti viha-rakkaussuhde kirjoittamiseen. Vitkastelen usein kirjoittamaan ryhtymistä viimeiseen saakka. Olen tyytyväinen, että yliopistonlehtorina työnkuvani koostuu muustakin kuin kirjoittamisesta. Opettajan tehtävissä koen saavani aikaan jotain hyödyllistä ja konkreettista sekä samalla vapaata kirjoituspaineista. Opetustyöllä koen oikeuttavani paikkani akateemisessa maailmassa, ja voin kirjoittaa siinä sivussa pienemmällä tuotteliaisuuspaineella.

Minulla on luokkataustaani liittyvä altavastaajan identiteetti. Minun on helpompi toimia, kun minulta ei odoteta mitään. Näin voin yllättää ja ikään kuin vahingossa tuottaa jotain kelvollista. Täysipäiväistä tutkijana olemista, eli sitä, että työnkuvani koostuisi pitkälti tekstien tuottamisesta, en kestäisi. Uuvuttaisin itseni työllä, koska tuntisin, etten saa aikaan riittävällä tavalla mitään näkyvää tai hyödyllistä. Käsitykseni työstä on yhä selvästi työväenluokkainen.

Aika ajoin haaveilen akateemisen maailman jättämisestä, jotta minun ei tarvitsisi kirjoittaa.

Aika ajoin haaveilen akateemisen maailman jättämisestä, jotta minun ei tarvitsisi kirjoittaa. Samalla tiedostan, että ikävöisin mahdollisuutta kertoa asioita. Haluan feministiaktivisti-runoilija Audre Lorden lailla muuttaa hiljaisuuden kieleksi ja toiminnaksi. Haluan antaa asioille kiinteän olomuodon, kuten kääntäjä Tarja Roinila on kirjoittamista kuvannut. Kirjoittaminen myös kiinnostaa minua kovasti. Olen kerännyt kirjahyllyyni ei-tieteellisiä kirjoitusoppaita sekä teoksia, joissa erilaiset kirjoittavat ihmiset kertovat omista kirjoitusprosesseistaan ja -rutiineistaan. Keräilen myös lukemistani teksteistä muistivihkoon sanoja, joita voisin joskus käyttää omissa teksteissäni.

Nykyään pystyn jo ajattelemaan, että ajatuksillani on arvoa ja että minulla on oikeus kirjoittaa. Tästä huolimatta ajatus itsestäni ”kirjoittavana naisena”, jota kuunnellaan ja jonka sanomisilla on merkitystä, tuntuu kummalliselta.

Työväenluokkaiset vanhempani eivät ole koskaan lukeneet kirjoittamiani tekstejä. En ole tarjonnut niitä heille, eivätkä he ole kyselleet niiden perään. Rakkaus kirjoihin ja kiinnostukseni sanojen maailmaan erottaa minut lapsuudenperheestäni. Emme keskustele työstäni, mutta minulle on ohimennen kaikella rakkaudella todettu, että ”menisit puusavottaan [tekisit siis oikeita töitä], niin vähemmän heiluisit tuolla kommunistina tai vihreenä [puhumassa yhteiskuntaluokasta ja koulutuksellisesta eriarvoisuudesta]”. Maailmani on jakautunut kahtia.

Oman tutkijaäänen rakentuminen

Vuosien myötä olen löytänyt keinoja kirjoittaa, vaikka ne eivät ratkaise tekstin tuottamisen tahmaisuuden ongelmaa. Kirjoittamiseni ei vastaa sitä yleistä mielikuvaa kirjoittamisesta, jossa kirjoittaja koneen ääreen asettuessaan tuottaa kokonaisia virkkeitä tai puolivalmista tekstiä. Ennemminkin kirjailen irrallisia ajatuksia epämääräisesti paperilapuille ja ranskalaisilla viivoilla koneelle. Näistä hajanaisista muistiinmerkinnöistä kokoan hitaasti tekstimassaa, jota ajatusten kasaantuessa kirjoitan kokoon lauseiksi. Tarvitsen tekstin sisällöllisessä ideoinnissa materiaa: kynää, paperia, post it -lappuja, muistikirjoja ja ajatuskarttoja. Minun pitää nähdä asioita visuaalisesti ja tehdä ajatustyötä osin käsin. Ajatukset muuttuvat sanoiksi hitaasti.

Saadakseni aikaan tutkimustekstiä minun on lähdettävä liikkeelle konkretiasta ja tutkimusaineistosta. Pystyn kirjoittamaan, kun saan kirjoittaa arkisesta elämästä; jostain eletystä ja koetusta käsin. Haluan kirjoittaa läheltä tarkasteltavaa ilmiötä pyrkien kytkemään henkilökohtaisen yhteiskunnalliseen. Halu tutkia ”oikean elämän” ilmiöitä sekä kirjoittaa yksinkertaisesti ja konkreettisesti liittyy paitsi feministiseen otteeseeni, myös taustaani. Olen kasvanut kommunikaatioympäristössä, jossa on puhuttu vähän, suoraan ja liikoja analysoimatta. En myöskään halua olla uusintamassa akateemista luokkaelitismiä itsetarkoituksellisen vaikeaselkoisella ammattislangilla, jota akateemisen maailman ulkopuolella olevat ihmiset eivät ymmärtäisi.

Haluni hyödyntää henkilökohtaista rakentuu feministisen tutkimuksen piiristä. En pystyisi tutkimaan tai kirjoittamaan, mikäli minun tulisi maskuliinisen tieteenihanteen mukaisesti laittaa itseni syrjään ja siivota mieleni kaikesta elämän myötä havaitusta ja koetusta. Olennainen osa tutkijanääntäni ja kirjoittamistani on kaikki se, mille olen vuosien myötä altistunut ja millaiseksi katseeni on rakentunut. Tekstini tislaantuvat tätä kautta. Myös jo edesmennyt sosiologi ja sosiaalipsykologi Antti Eskola on todennut, että ”pitää kaivaa siitä missä seisoo”. Kun syntyy tarve kertoa jotain, kynään tarttuminen on helpompaa.

En pystyisi tutkimaan tai kirjoittamaan, mikäli minun tulisi maskuliinisen tieteenihanteen mukaisesti laittaa itseni syrjään ja siivota mieleni kaikesta elämän myötä havaitusta ja koetusta.

Kynätyöläisen velvollisuus

Akateemisessa maailmassa puhutaan opiskelijoiden kirjoittamiseen liittyvistä vaikeuksista, kuten esimerkiksi lukivaikeuksista, mutta tutkijoiden ongelmista vaietaan. Tämä liittynee oletukseen tutkijoista pitkälle karsintaa läpikäyneenä valikoituneena joukkona. Ne, joille tekstin tuottaminen on hankalaa erinäisistä syistä, jäävät yksin häpeämään.

Tekstien syntymisen hitaus (ja siten tutkimusjulkaisujen määrän niukkuus) on potentiaalinen riittämättömyyttä ja selitysvastuuta tuottava asia mittaamiselle ja kiihtyvälle kilpailulle perustuvassa akateemisessa maailmassa. Yliopiston uusliberaali käänne, jossa korostetaan sosiaalisista eroista puhdistettuja yksilöitä, kilpailua, tuottavuutta ja huippuajattelua, on synnyttänyt paitsi tunkkaista ilmapiiriä ja työtovereiden tukemisen hiipumista, myös sosiaalista vertailua, kateutta ja uupumista. Yksin käydyt mielensisäiset kamppailut jäävät näkymättömiin, sillä keskinäiselle kilpailulle rakentuvassa yliopistossa ei ole tilaa omien haavoittuvuuksien paljastamiselle, vaikka sitä tässä juuri teenkin.

Akateemisessa maailmassa kirjoittaminen vertautuu turhan yksioikoisesti yksilön terävyyteen ja akateemiseen kyvykkyyteen. Kirjoittaminen ja kyky ajatella ovat kuitenkin osin eri asioita, vaikka akateeminen maailma toimii kirjoittamisen ja sanoilla pelaamisen varassa. Olen ollut akateemisissa kahvipöydissä, joissa on arvosteltu ihmisiä, jotka eivät hallitse kielioppia ja kirjoittamiseen liittyviä sääntöjä. Kirjoittamisen kysymykset ovat osaltaan luokkaistuneita ja ne liittyvät myös laajemmin kysymykseen akateemisen väen samankaltaisuudesta. Se joukko, jolle on (tutkintojen myötä) annettu valtuudet tutkia, nimetä asiantiloja ja rakentaa ymmärrystä maailmasta, on varsin kapea. Yliopistossa tarvitaan erilaisia ääniä ja tapoja katsoa maailmaa ja kirjoittaa.

Yliopistossa tarvitaan erilaisia ääniä ja tapoja katsoa maailmaa ja kirjoittaa.

Oma tutkijanääneni rakentuu osin vastaanhangoittelevan sivustaseuraajan identiteetille. Tämä kokemuksellinen akateemisen maailman marginaalissa oleminen on myös vapauden tila, luovuuden lähde ja voimavara. Sivustaseuraajan asemasta kirjoittamalla on mahdollisuus tuoda keskusteluun jotain uutta. Kirjoittaminen on vastarinnan ja tutkimuksellisen aktivismin väline. ”Kynä on ilkeä kostonväline”, toteaa myös Hanna Haurun romaanin kynätyöläinen. Oma tutkimuksellinen tavoitteeni on ollut erityisesti yhteiskuntaluokasta elettynä ja koettuna kysymyksenä kirjoittaminen.

Päätän puheenvuoroni kotikirjoituspöytäni yläpuolella, seinällä olevaan kirjailija Märta Tikkasen toteamukseen tavoitteestaan kirjailijana. Myös oma toiveeni on, että teksteilläni on jotain merkitystä edes jollekin. Hankalina hetkinä Tikkasen sanat antavat syyn jatkaa työskentelyä.

”Toivoisin, että olen tuonut ihmisille lohtua ja auttanut heitä. […] Useimmilla ei ole mahdollisuutta pukea ajatuksiaan sanoiksi eikä saada havaintojaan painettuun muotoon. Sillä, jolla on siihen mahdollisuus, on myös vastuu.”

***

Kuvat: bannerikuva Judit Peter, muut kuvat Pixabay, kaikki Pexels.