Hoivan ehtyminen on hyvinvointivaltion kohtalonkysymys

Vaikka sosiaali- ja terveysalan hoitajapula, hoitajien työtaistelut ja koronakriisi ovat nostaneet esiin huolen sosiaali- ja terveyspalveluiden kantokyvystä, nykyisen hoivakriisin perimmäiset syyt ovat talousjärjestyksessä ja talouspolitiikassa, joka ei tunnista hoivan taloudellista arvoa. Hoivaa ehdyttävälle politiikalle on kuitenkin vaihtoehtoja.

Huoli Suomen sosiaali- ja terveydenhuollon ajautumisesta kriisiin on ollut toistuva teema viime vuosien julkisessa keskustelussa. Koronan myötä voimistunut huoli terveydenhuollon kantokyvystä, kasautuva hoitovelka ja hoitajien keväästä 2022 jatkuneet työtaistelut luovat vaikutelman, että terveydenhuoltojärjestelmämme on luisumassa kohti katastrofia.

Vaikutelma on oikea, mutta syyt ovat paljon korona-aikaa syvemmällä. Globaali pandemia on syventänyt hoivakriisiä, mutta juurisyy ei ole julkisen terveydenhuollon tilapäinen ja poikkeuksellinen kuormitus.

Feministisen poliittisen talouden tutkijat ovat pitkään puhuneet hoivakriisistä, jonka perimmäisenä syynä on hoivan ja laajemmin uusintavan työn marginaalinen asema kapitalistisessa talousjärjestelmässä. Talouden hierarkkisessa jaottelussa hoiva kuuluu tuottavaksi määritellyn talouden sijaan uusintavaan talouteen, joka muodostuu suurelta osin naisten palkattomasta työstä. Julkisen sektorin työnä hoivalla nähdään olevan hintalappu mutta ei taloudellista arvoa. Näistä syistä hoivan edellytyksiä ei turvata, jolloin se ehtyy.

Talouden hierarkkisessa jaottelussa hoiva kuuluu tuottavaksi määritellyn talouden sijaan uusintavaan talouteen, joka muodostuu suurelta osin naisten palkattomasta työstä.

Tässä puheenvuorossa tarkastelemme hoivan poliittista taloutta muuttuvan hyvinvointivaltion kontekstissa. Tuomme esiin feministisen poliittisen talouden tutkimuksen käsitteistön avulla sosiaalisen uusintamisen, eli elämää, yhteisöjä ja ympäristöä ylläpitävän palkallisen ja palkattoman työn taloudelliset ulottuvuudet. Kiinnitämme katseemme etenkin sosiaalisen uusintamisen taloudellisiin edellytyksiin ja hyvinvointivaltion rooliin niiden turvaajana. Keskeinen väitteemme on, että hoivaa ehdyttävä, julkista sektoria kurittava talouspolitiikka murentaa hyvinvointivaltion toimintaedellytyksiä sekä vaikeuttaa sosiaalisesti, ekologisesti ja taloudellisesti kestävän hyvinvoinnin tavoittelua.   

Sosiaalinen uusintaminen ja sen taloudellinen arvo

Uusintava, eli elämää ylläpitävä työ kodeissa, yhteisöissä sekä julkisella ja yksityisellä sektorilla on olennainen osa talouden ja yhteiskuntien toimintaa. Sosiaaliseen uusintamiseen kuuluu esimerkiksi kodeissa tehtävä palkaton hoivatyö ja lasten kasvatus, mutta myös ammatillinen hoito- ja kasvatustyö. Ihmisten terveys, taidot ja hyvinvointi ovat riippuvaisia sosiaalisesta uusintamisesta, ja näihin pohjautuu myös yhteiskunnan taloudellinen toimintakyky.

Talouden kokonaisuudessa uusintava työ on kuitenkin usein näkymätöntä tai aliarvostettua. Uusintavaa työtä pidetään talouden ulkopuolisena, ja esimerkiksi kodeissa tehtävän työn arvo ei näy kansantalouden keskeisissä tunnusluvuissa, kuten bruttokansantuotteessa. Uusintavan työn taloudellinen aliarvostus on myös sukupuolittunut ilmiö. Naiset tekevät valtaosan uusintavasta työstä, ja työhön liitetään naistapaisiksi miellettyjä arvoja ja oletuksia kuten uhrautuvuus, äidillisyys ja epäitsekkyys, jotka toimivat piiloisina perusteina uusintavan työn halpuuttamiselle.

Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa julkiset sosiaali- ja terveyspalvelut, päivähoitojärjestelmä ja maksuton koulutus ovat yhtäältä vähentäneet palkattoman uusintavan työn tarvetta, toisaalta luoneet edellytykset ammattimaiselle, palkkatyönä tehdylle sosiaaliselle uusintamiselle. Pohjoismaisen hyvinvointimallin ihanteeseen on kuulunut kaikille yhdenvertainen palvelujärjestelmä, jonka piirissä sosiaalista uusintamista tehdään. Julkisen sektorin resurssit ovat kuitenkin jatkuva poliittisten kamppailuiden ja leikkausten kohde.

Sosiaalista uusintamista kohdellaan rajattomana resurssina, mutta tosiasiassa se vaatii inhimillisiä voimavaroja.

Sosiaalista uusintamista kohdellaan rajattomana resurssina, mutta tosiasiassa se vaatii inhimillisiä voimavaroja. Ellei työn tekijän omista tarpeista huolehdita, voi uusintaminen ehtyä. Kuten feministisen poliittisen talouden tutkijat Shirin Rai, Catherine Hoskyns ja Dania Thomas ovat osoittaneet, sosiaalisen uusintamisen ehtymisellä – tai ehdyttämisellä – on kustannuksia paitsi sen tekijöille, myös laajemmin ihmisten, yhteisöjen ja ympäristön hyvinvoinnille. Toimiva talous on riippuvainen sosiaalisesta uusintamisesta.

Ammatillinen hoitotyö ehtyy, kun siitä leikataan

Hyvinvointivaltion peruspalveluista vastaavissa päiväkodeissa, kouluissa, sosiaalitoimessa ja sairaanhoidossa tehtävää uusintavaa työtä on tapana pitää julkisessa keskustelussa naisten kutsumusammattina, jonka taloudellinen korvaus on työntekijälle toissijaista.  Palkatonta uusintavaa työtä koskeva taloudellinen aliarvostus heijastuu ammatilliseen työhön esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhoitoalalla, jolla palkkaus jää jälkeen monista miesvaltaisista aloista, kuten teollisuudesta.  

Naisvaltaista hoitotyötä on pidetty ehtymättömänä resurssina, jota voi tehostaa loputtomiin. Nyt se kuitenkin osoittaa ehtymisen merkkejä. Tämä ehtyminen näkyy esimerkiksi hoitajapulassa, hoitajien ylikuormituksessa ja kiireessä, jotka ovat johtaneet potilasturvallisuuden vaarantumiseen. Ammatillisen uusintavan työn ehtyminen on kietoutunut kysymykseen henkilökunnan työssä jaksamisesta ja mahdollisuuksista tehdä hyvää työtä. Näihin mahdollisuuksiin vaikuttavat puolestaan palkkaus ja muut työehdot, sekä työlle annetut resurssit.

Huolimatta hoitotyön ja myös muun ammatillisen uusintavan työn kulttuurisesta arvostuksesta, jota on osoitettu koronakriisinkin aikana erilaisin symbolisin elein kuten valaisemalla Finlandia-talo, julkinen sektori on jatkuvan leikkausuhan alla. Säästöjä perustellaan kestävyysvajeella ja julkisen talouden velkaantumisella, mutta säästöjen seuraukset, kuten hoitovelka ja hoitajapula, nähdään usein hoitoalan sisäisinä tai työmarkkinaosapuolten välisinä, talouspolitiikasta irrallisina ongelmina.

Säästöjä perustellaan kestävyysvajeella ja julkisen talouden velkaantumisella, mutta säästöjen seuraukset, kuten hoitovelka ja hoitajapula, nähdään usein hoitoalan sisäisinä tai työmarkkinaosapuolten välisinä, talouspolitiikasta irrallisina ongelmina.

Kuitenkin lyhytnäköinen resursseista leikkaaminen paitsi syventää välitöntä hoivakriisiä myös tuottaa pitkän aikavälin kustannuksia koko taloudelle ja yhteiskunnalle, jos esimerkiksi ihmisten työssäkäynti tai muu toimeliaisuus vaikeutuu heikentyvän kansanterveyden ja kasvavan pahoinvoinnin vuoksi. Julkisissa palveluissa ei ole kyse hyväntekeväisyydestä, vaan yhteiskunnan toiminnan edellytyksistä. Ihmisten taloudellinen toimeliaisuus ruokaostosten tekemisestä yrityksen pyörittämiseen on riippuvainen heidän itsensä ja heitä tukevien julkisten palveluiden toimintakyvystä. Esimerkiksi ilman julkista päivähoitoa vanhempien työssä käyminen olisi hankalaa. Toisaalta julkiset palvelut kuten terveydenhuolto tukevat ihmisten jaksamista myös työelämän ulkopuolella ja luovat näin kestävän pohjan yhteiskunnan uusiutumiselle.

Politiikassa, jossa ainakin juhlapuheissa tähdätään hyvinvointivaltion säilyttämiseen, on tehty leikkauksia, jotka ovat heikentäneet muun muassa ammatillisen hoitotyön edellytyksiä. Hyvinvointivaltio, jonka peruspilareihin lukeutuu kaikille yhdenvertaiset sosiaali- ja terveyspalvelut, rapautuu, kun uusintavaan työhön ei resursoida. Sen sijaan, että talouspolitiikassa tuskaillaan terveyspalveluiden kuluja, voisi olla mielekästä pohtia, mitä kustannuksia ammatillisen hoiva- hoito- sosiaali- ja kasvatustyön ehtymisestä koituu taloudelle ja yhteiskunnalle.

Sen sijaan, että talouspolitiikassa tuskaillaan terveyspalveluiden kuluja, voisi olla mielekästä pohtia, mitä kustannuksia ammatillisen hoiva- hoito- sosiaali- ja kasvatustyön ehtymisestä koituu taloudelle ja yhteiskunnalle.

Palkatonkaan hoiva ei ole ilmaista

Uusintavaa työtä ja hoivaa ehdyttävät paitsi julkiseen sektoriin kohdistuvat leikkaukset, myös niiden kanssa rinnakkainen hoivavastuun ja sen kustannusten siirtäminen kotitalouksille ja yksilöille. Esimerkkejä tästä ovat omaishoivan lisääminen, yksityisten sairausvakuutusten yleistyminen ja yksilöitä vastuuttava puhe oman terveyden ja toimintakyvyn ylläpitämisestä.  Omaishoiva on valtion näkökulmasta halpaa, koska omaishoitaja maksaa valtaosan sen rahallisista ja inhimillisistä kustannuksista omalla jaksamisellaan ja usein myös heikentyvillä palkkatuloilla.

Sosiaalinen uusintaminen näyttäytyy helppona säästökohteena myös siksi, että oletetaan, ettei sitä jätetä tekemättä. Ihmiset yleensä pyrkivätkin huolehtimaan itsestään ja läheisistään, vaikka siitä ei maksettaisi mitään. Sukupuolittuneessa yhteiskunnassa palkattomasta sosiaalisesta uusintamisesta ovat kantaneet vastuun etenkin naiset. Vaikka esimerkiksi koti- ja lastenhoitotyön sukupuolittunut jakautuminen on lieventynyt viime vuosikymmeninä, naiset ovat niistä yhä päävastuussa.

Rahan sijaan naisia suostutellaan mukaan hyvinvointivaltion purkutalkoisiin tarjoamalla palkattomasta työstä korvaukseksi aineetonta arvostusta. Lasten kotihoitoa kannattavat puolueet esimerkiksi esittävät naisten palkattoman koti- ja lastenhoitotyön hyödyllisenä, nautinnollisena ja tärkeänä yhteiskunnallisena tehtävänä. Nämä puolueet ylistävät äitejä pyyteettömästä palkattomasta työstä lastensa tulevan keskiluokkaisen aseman ja yhteiskunnan hyväksi, tarjoten samalla moraalista hyvitystä menetetyistä työtuloista ja yhteiskunnallisesta asemasta. Ne kuitenkin sivuuttavat koti- ja lastenhoitotyön taloudelliset seuraukset. Nämä seuraukset saattavat näkyä kotiin jäävän vanhemman taloudellisen itsenäisyyden kapenemisena, tai myöhemmin pienenä eläkkeenä.

Melinda Cooper toteaa Yhdysvaltoja analysoivassa kirjassaan Family Values. Between Neoliberalism and the New Social Conservatism, että perinteisillä perhearvoilla ja niiden sukupuolijärjestyksellä on tärkeä tehtävä hyvinvointivaltion purkutalkoissa. Myös Suomessa – joskin pienemmässä mittakaavassa – perheistä on tullut valtion vetäytyessä tärkeä vaurauden, terveyden, koulutuksen ja hyvinvoinnin välittäjä seuraaville sukupolville. Sosiaaliturvan ja julkisten palvelujen puutteita paikkaavat varallisuudellaan ne, joilla sitä on, ja palkattomalla työllään ne, joilla sitä ei ole.

Sosiaaliturvan ja julkisten palvelujen puutteita paikkaavat varallisuudellaan ne, joilla sitä on, ja palkattomalla työllään ne, joilla sitä ei ole.

Sosiaalisen uusintamisen kustannukset lankeavat aina jonkun maksettavaksi, eivätkä kustannukset jakaudu tasaisesti ilman hyvinvointivaltion resursseja ohjaavaa politiikkaa. Aineeton arvostus ei luo riittäviä edellytyksiä uusintamiselle, vaan sillä on myös materiaaliset ehdot: toisista huolehtiakseen täytyy tulla huolehdituksi myös itse. Kun hoivan kustannuksia siirretään koteihin, eikä sen tekemiseen tarvittavista resursseista ole takeita, sen edellytykset ehtyvät ja eriarvoistuvat.

Aliarvostuksesta hoivan julkisen arvon tunnustamiseen

Nykyinen hoivakriisi on syntynyt pitkän ajan kuluessa, eikä sen purkamiseen ole yksinkertaisia ratkaisuja. Taustalla on uusintavan työn rakenteellinen aliarvostus, mikä näkyy palkattoman hoiva- ja kotityön sekä palkallisen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan työn halpuuttamisena ja erottamisena tuottavana pidetystä taloudesta. Ehtymisen suunnan kääntäminen edellyttää, että uusintavan työn keskeinen rooli taloudessa ja yhteiskunnassa tehdään näkyväksi.

Samalla tulee arvioida, kuinka tehokasta hoivan tehostaminen edes on. Tehostamista on oikeutettu näennäisen epäideologisella, rationaalisuuteen vetoavalla talousretoriikalla, jossa kulujen karsiminen esitetään vääjäämättömänä reittinä tulevaisuuden palvelujen turvaamiseen. Lyhyen aikavälin säästöt voivat kuitenkin luoda pitkän aikavälin kustannuksia ja esimerkiksi sairauksien ennaltaehkäisy on usein niiden parantamista tehokkaampaa ja halvempaa. Leikkaukset ja tehostaminen rapauttavat sosiaalisen uusintamisen edellytyksiä ja sitä kautta yhteiskunnan sosiaalista infrastruktuuria – esimerkiksi koulutusta, kasvatusta ja terveydenhuoltoa – mikä näkyy jo nyt esimerkiksi palveluiden lakkauttamisina.

Tehostamista on oikeutettu näennäisen epäideologisella, rationaalisuuteen vetoavalla talousretoriikalla, jossa kulujen karsiminen esitetään vääjäämättömänä reittinä tulevaisuuden palvelujen turvaamiseen.

Toimiva sosiaalinen infrastruktuuri paitsi tukee ihmisten hyvinvointia ja kukoistusta, myös johtaa vakaampaan, onnellisempaan yhteiskuntaan. Isossa-Britanniassa feministiset taloustieteilijät ovat myös laskeneet, että investoinnit sosiaaliseen infrastruktuuriin voivat olla myös järkevää talouspolitiikkaa, jotka lisäävät yhteiskunnan vakautta. Esimerkiksi talouden elvytystoimien kohdistaminen hoitoalaan lisää työllisyyttä, koska hoitoala on työvoimaintensiivinen ja siksi investoinnit alaan luovat enemmän työpaikkoja kuin esimerkiksi vastaavat investoinnit rakennusteollisuuteen.

Ei ole vääjäämätöntä, että sosiaalinen uusintaminen ehtyy. Sosiaali- ja terveyspalvelujen resursseja voidaan lisätä, mutta se vaatii poliittista tahtoa. Tutkimuksen mukaan valtavirtaisen taloustieteen asiantuntijat ovat usein kaventaneet taloudesta käytävän demokraattisen keskustelun tilaa esittämällä talouspolitiikan pitkään jatkuneen tehostamislinjan vääjäämättömänä ja vaihtoehdottomana. Taloustieteessä ja talouspolitiikassa on kuitenkin myös vaihtoehtoisia näkemyksiä, kuten hoivaava talous ja hyvinvointitalous, joissa hoiva ja hyvinvointi asetetaan talouden ja talouspolitiikan keskiöön. Ensimmäinen askel kohti muutosta on tunnistaa vaihtoehtojen mahdollisuus.

Hyvinvointivaltion tulevaisuuden ja myös demokratian kohtalonkysymys on, millä tavalla voimme yhdessä rakentaa sosiaalisesti ja ekologisesti kestävää yhteiskuntaa. Tällainen yhteiskunta tarjoaa riittävää hoivaa ja huolenpitoa kaikille, myös hoivaajille. Sosiaalisen uusintamisen ehtymisen suunnan kääntäminen edellyttää keskustelua talouden vaihtoehdoista. Koska taloudessa ja talouspolitiikassa on kyse arvoista, ideologioista ja ihmisten yhteisestä toiminnasta, myös sosiologeilla on annettavaa tähän keskusteluun.

Kirjoitus on osa Koneen Säätiön rahoittamaa tutkimushanketta Tasa-arvoa taloustietoon, feminismiä finanssipolitiikkaan (FEMTIE).

***

Kuvat: artikkelikuva Pixabay/Pexels, muut kuvat järjestyksessä Oleksandr Pidvalnyi, Cedric Fauntleroy ja Jack Sparrow, kaikki Pexels.