Jotain rajaa keskusteluun katujengeistä: Jengikeskustelu kaipaa juurisyiden tarkastelua

Katujengeihin yhdistetyt rikokset ja väkivaltaisuudet ovat nostaneet esiin kysymyksiä nuorten suhtautumisesta yhteiskuntaan ja yhteiskunnan jakautumisesta. Keskustelussa ei aina olla ensisijaisesti huolissaan nuorista, vaan kyse on myös yrityksestä ylläpitää normatiivisia rajoja ”meidän” ja ”muiden” välillä. Tällöin eriarvoistumisen perimmäiset syyt jäävät huomiotta.

Julkisessa keskustelussa puhutaan katujengeistä, vaikka olisi puhuttava kaikesta muusta kuin katujengeistä. Avaan kirjoituksessani tätä väitettä. Samalla perustelen, miksi väistän vastaamasta kysymykseen, josta julkisuudessa eniten väännetään kättä, eli onko Suomessa katujengejä ja jos on, niin missä ja miksi.

Syy tällaiseen etäisyyttä ottavaan ja aktiivista väliintuloa välttelevään lähestymistapaan on pohjimmiltaan se, etten ole kriminologi tai nuorisotutkija. Näiltä tieteenaloilta löytyy ajantasaisin tieto ja ymmärrys katujengeistä. En myöskään edusta ammattiryhmiä, jotka olisivat läheisessä kosketuksessa katujengeihin. Jos haluaa kuvauksia nuorten väkivaltaisesta tai rikollisesta toiminnasta, sen syistä ja seurauksista, kannattaa kääntyä sosiaalityöntekijöiden tai poliisin puoleen.

Toisaalta katujengikysymys on liian tärkeä jätettäväksi pelkästään edellä mainittujen asiantuntijoiden keskusteltavaksi. Väitettäni tukee erään ruotsalaispoliisin esittämä toteamus siitä, ettei ongelma ole muutama kymmentä rikoksia tekevää lähiönuorta. Ongelma on se, että ympäri Ruotsia elää tuhansia ihmisiä, jotka eivät löydä paikkaansa eriarvoistuvassa yhteiskunnassa tai koe osallisuutta ympäröivään yhteiskuntaan. Katujengit ovat yksi tämän ongelman ilmenemismuodoista.

Kirjoitin tällaisesta ”huolestuneen kansalaisen” näkökulmasta noin vuosi sitten Kosmopolis-lehteen artikkelin, jossa pohdin katujengeihin liittyvää kiinnostusta. Katujengien yhteydessä ei puhuttu pelkästään rikoksista vaan myös nuorisomuodista, rap-musiikista ja lähiöistä, yleensä huolestuttavaa sävyyn. Lähdin alkujaan kirjoittamaan kirja-arviota toimittaja Diamant Salihun ruotsalaislähiöiden jengiväkivaltaisuuksista kertovasta teoksesta Kunnes kaikki kuolevat. Huomasin nopeasti, että muitakin samanlaisia journalistisia teoksia oli vastikään ilmestynyt Ruotsissa ja niitä oli käännetty myös suomeksi.

Mitä Ruotsi edellä, sitä Suomi perässä?

Ruotsissa katujengeihin liittyvät rikokset kävivät 2010-luvulla yhä rajuimmiksi ja ennalta-arvaamattomammiksi, ja jengien väliset ammuskelut ja pommi-iskut nousivat toistuvasti valtakunnallisiksi ja kansainvälisiksi uutisaiheiksi. Samalla kasvoi niin kirjoittavien toimittajien kuin lukevan yleisön kiinnostus tietää väkivaltaisuuksien taustalla olevista tekijöistä.

Kun kirja-arvioni näin kasvoi katsaukseksi, kävi myös selväksi, että suomenkielistä katujengeihin liittyvää kokoavaa yhteiskuntatieteellistä tutkimuskirjallisuutta ei juurikaan ollut tai se oli hajanaista. Kriminologiasta löytyi kyllä keskusteluja katujengien määritelmistä ja historiallisista vaiheista. Poliisitutkimus pyrki puolestaan rakentamaan malleja, joilla voitaisiin palauttaa järjestys, yhteiskuntarauha ja kansalaisten turvallisuudentunne.

Sama hajanaisuus on näkynyt julkisuudessa käydyssä keskustelussa Suomessa. Poliisin, median, tutkijoiden ja nuorten omat näkemykset eivät kohtaa, ymmärrettävistä syistä. Poliisi pyrkii ylläpitämään turvallisuuden tunnetta, mutta ulostuloissa käsitteet jäävät epämääräisiksi – poliisilla ei ole ollut yhtenäistä linjaa siitä, milloin nuorten ryhmää pitäisi kutsua katujengiksi. Oikeuslaitoksessa ei ole aina jaettu poliisin tulkintoja. Media on puolestaan ylläpitänyt maavertailuasetelmaa asettelemalla Suomessa tapahtuneet väkivallanteot Ruotsissa ilmenneisiin kehityskulkuihin. Sosiaalinen media on niin ikään vahvistanut ilmiön näkyvyyttä tarjoamalla alustan performatiiviselle väkivallalle, jossa väkivaltaisten tekojen taltioiminen ja jakaminen on keino hankkia sosiaalista asemaa.

Kaiken tämän seurauksena katujengikeskustelu typistyy helposti näkyviin yksilöihin ja taustalla vaikuttaviin identiteettikategorioihin: rikollisiin, lähiöiden maahanmuuttajataustaisiin, uhriksi joutuneisiin ja kadotettuihin nuoriin. Ruotsin tapahtumien kautta ilmiö liitetään mediassa ja poliittisessa keskustelussa meilläkin helposti maahanmuuttoon ja lähiöihin, mikä johtaa leimaaviin ja virheellisiin yleistyksiin. Ennen kaikkea syntyy ajatusharha, että väkivalta on ”jossain muualla” ja liittyy ”toisiin”.

Katujengi-ilmiön yhteiskunnallisista rajoista

Katujengikeskusteluissa törmätäänkin usein raja-aitoihin. Rajat erottavat asioita toisistaan – vaikkapa lähiöiden nuoret arvoalueiden perheellisistä – mutta jättävät samalla erilleen vedettyjen asioiden väliin jäljen. Yksi tällainen jälki liittyy brittisosiologi Stanley Cohenin puoli vuosisataa sitten esittämään ajatukseen moraalipaniikista. Moraalipaniikilla tarkoitetaan yhteisön huolta joidenkin yksilöiden tai ryhmän poikkeavasta käyttäytymisestä ja sen haitallisesta vaikutuksesta yhteisöön tai sen tärkeinä pitämiin arvoihin. Nuoret ovat tyypillinen ryhmä, jonka käyttäytymistä tarkkaillaan ja arvotetaan. Kun ryhmä nuoria käyttäytyy väkivaltaisesti ja erityisesti kun väkivallanteot näyttäytyvät mielivaltaisina, uhka laajenee koskemaan koko ympäröivää yhteiskuntaa.

Toinen rajan ylittäminen liittyy kansainvälisen politiikan tutkijoiden Barry Buzanin ja Ole Wæverin esittämään teoriaan turvallistamisesta. Tässä Kööpenhaminan koulukunnaksi kutsutussa ajatteluperinteessä turvallistaminen ymmärretään jonkin poliittisen asiakysymyksen kehystämisenä turvallisuuskysymykseksi, jolloin sitä voidaan käsitellä perinteisen politiikan normeista ja toimintatavoista poikkeavalla tavalla.

Ruotsissa jengiytyminen nähtiin pitkään nuorten maahanmuuttajamiesten välisenä konfliktina, jonka saattoi sivuuttaa pysymällä poissa lähiöistä. Kun jengien välisissä yhteydenotoissa vaarassa alkoivat olla myös sivulliset ajasta ja paikasta riippumatta, voitiin vaatia järeitä turvallisuustekoja ja aseistautuneita poliiseja. Ruotsissa on ehdotettu jopa armeijaa kaduille. Kun lisäksi on nostettu esiin katujengien mahdolliset kytkökset kansainväliseen, rajat ylittävään rikollisuuteen, on voitu vaatia myös lainsäädännöllisiä muutoksia, kuten alaikäisten tuomitsemista ehdottomaan vankeuteen.

Samaan aikaan moraalipaniikin ja rikoksista raportoinnin varjoon jää esimerkiksi ymmärrys siitä, että yhtä lailla hyväosaisten viihdekäyttö kytkeytyy jengien hallitsemaan huumekauppaan.

Yksilöt, yhteisöt ja lähiöt

Millaisista nuorista Salihun ja muiden journalistien teokset sitten kertovat? Ne kuvaavat yksilöitä, joiden elämää määrittävät monet samanaikaiset haasteet: koulunkäynnin vaikeudet, rasismi, köyhyys, mielenterveysongelmat, perheiden voimavarojen puute sekä tunne siitä, ettei yhteiskunta näe heitä osallisina. Toisin kuin nuorten some-kuvastosta voisi päätellä, jengiytyminen ei ole tietoisen strategian tulos vaan kasautuvien ongelmien, hyväksynnän tarpeen ja paikallisen kulttuurin ohjaama uoma. Kun väkivalta normalisoituu lapsuudessa ja nuoruudessa, aikuismaiseen arkeen paluun vaihtoehdot kapenevat.

Jengit tarjoavat jotain, mikä yhteiskunnan pelisääntöjen mukaan eläen näyttäytyy epävarmana tai kokonaan saavuttamattomana.

Hurjimmillaan kyse ei siis ole edes syrjäytymisestä, sillä voiko sellainen nuori syrjäytyä, jolla ei ole alkujaankaan ollut mahdollisuutta tulla osalliseksi.

Ruotsalaisessa keskustelussa on peräänkuulutettu etnisen tai paikallisen yhteisön väliintuloa kahden tai useamman kulttuurin välillä tasapainoilevien nuorten kohdalla. Maahanmuuttajataustaisissa perheissä oma kulttuurinen yhteisö voi tarjota suojaa, jatkuvuutta ja tukea. Yhteisö voi kuitenkin tarkoittaa myös rajoituksia ja normeja – ahtaita maskuliinisuuden malleja, poissaolevia isähahmoja ja kohtuutonta taakkaa kantavia äitejä.

Tämä kaikki vaikeuttaa viranomaisten väliintuloa, sillä epäluottamus poliisiin ja sosiaalipalveluihin toistuu ja kertautuu. Hyvinvointivaltion palveluiden lakkauttaminen, valvonnan lisääminen sekä median toistama kuva ”vaarallisista alueista” ja leimautuneista lähiöistä vaikuttavat nekin suoraan nuorten kokemuksiin omasta paikastaan yhteiskunnassa.

Kohti myötätuntoista ymmärrystä

Katujengiongelma ratkeaa lopulta tavalla tai toisella, mutta suotavaa olisi löytää ratkaisu, joka ei entisestään vahvista vastakkainasettelua eikä tee poliittista eroa ”meidän” ja ”niiden” välille. Vaikka Salihulla ja muilla katujengeistä kirjoittavilla toimittajilla ei ole tarjota yksinkertaisia ratkaisuja, he osoittavat katujengiongelmaan kytkeytyvän yhteiskunnallisiin rakenteisiin, arjen käytäntöihin ja koettuihin rajoihin. Väkivalta ei ole eriarvoistumisesta irrallinen ilmiö, vaan monien pienten rajanylitysten, turhautumisten ja syrjäytymisen kokemusten summa.

Väkivaltaa ei voi yksinkertaisesti rajata ”muualle”. Eriarvoistuminen ja katuväkivallan uhka kulkee rajoissa, joita me kaikki ylläpidämme – kouluissa, kaupungeissa, yhteisöissä, politiikassa ja arjen kohtaamisissa. Näiden rajojen ymmärtäminen on keskeistä, jos halutaan ehkäistä väkivallan kasautumista ja rakentaa yhteiskuntarauhaa.

Kuvat: Tuula Sipilä / Helsingin kaupunginmuseo (kuvat 1 ja 4), Eeva Puumala / EmergentCommunity-hanke, @kimdonkey / Unsplash