Kommentti: Kuka lietsoo metsäsotaa?

Matti Vanhasen syyskuinen Helsingin Sanomien kirjoitus “Suomi tarvitsee kansallisen metsärauhan” väittää, että Suomen nielu- ja monimuotoisuustavoitteisiin sisältyy puutteellisen tiedon vuoksi merkittäviä riskejä. Tällainen tieteellistä tietoa väheksyvä puhetapa on laajemmin jaettu käytäntö, joka pyrkii oikeuttamaan suomalaisen metsänkäytön vallitsevaa tilaa. Puhetavalla on vakavia seurauksia demokratialle, luonnon monimuotoisuudelle ja tieteen asemalle yhteiskunnassa.

Entinen pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) peräänkuuluttaa Helsingin Sanomissa 14.9. 2025 julkaistussa esseessään Suomeen kansallista metsärauhaa. Vanhasen mukaan metsien hiilensidontaan ja luonnon monimuotoisuuteen liittyvät teemat aiheuttavat yhteiskunnalliseen keskusteluun riitoja, joista olisi metsätalouden kehittämisen nimissä tärkeää päästä pikaisesti eroon.

Vanhanen väittää, että suomalaisten metsien tilasta ja metsätalouden vaikutuksista metsäluontoon ja hiilivarastoihin sekä -nieluihin ei ole tehty riittävästi tutkimusta, joka voisi toimia sitovien päätösten pohjana. Vanhanen viittaa esimerkiksi puutteelliseen tietoon, mittaustapojen epävarmuuteen sekä vaatii lisää objektiivista ja "avoimin silmin" tehtyä tutkimusta. Vanhanen vetoaa myös maallikkotiedon merkitykseen ja asettaa tutkijoiden tuottaman tieteellisen tiedon ja “maallikoiden järjen” samalle viivalle, kun tulkitaan luonnon monimuotoisuuden kaventumista suomalaisissa metsissä.

Tosiasiassa lähes kaikkia Vanhasen esiin nostamia aiheita on jo pitkään ja laajasti tutkittu esimerkiksi Ilmastopaneelissa ja Luontopaneelissa sekä Ympäristöministeriön ja Suomen ympäristökeskuksen (Syke) julkaisemassa, lajien uhanalaisuutta kartoittavassa Punaisessa Kirjassa 2019. Ilmastopaneelin tutkijat Jyri Seppälä, Raisa Mäkipää ja Sampo Soimakallio korjasivat Vanhasen tieteellisiä väitteitä 22.9. ilmestyneessä vastineessaan Helsingin Sanomissa.

Tieteen haastaminen suomalaisessa metsäpolitiikassa

1990-luvulta noin 2000-luvun puoliväliin Yhdysvalloissa vaikutti öljy-yritysten rahoittama ilmastodenialistinen liike, joka pyrki kieltämään ihmisten aiheuttaman ilmastonmuutoksen olemassaolon vetoamalla tieteen epävarmuuteen ja tutkijoiden puolueellisuuteen. Suomessa vastaavaa ilmastodenialismia ei ole esiintynyt, mutta suomalaisessa metsäkeskustelussa tieteellistä tietoa on sen sijaan kyseenalaistettu jo pitkään.

Metsäalan tutkijat ovat Yleisradion 19.9.2024 julkaisemassa artikkelissa kertoneet heihin kohdistuneesta painostamisesta, vaimentamisyrityksistä ja maanpetturuussyytöksistä. Vaikutusyrityksiä on tullut niin metsäalan firmoilta ja etujärjestöiltä kuin viranomaisilta. Väitöskirjatutkija Otto Snellman on kirjoittanut, kuinka viime vuosina erinäiset "vastarannan asiantuntijat" ovat pyrkineet kieltämään metsäteollisuuden aiheuttaman luontokadon.

Tutkijatohtori Tero Toivanen taas on tutkinut suomalaista biotalouskeskustelua ja reaktioita vuonna 2017 julkaistuun tutkijoiden kirjeeseen, jonka allekirjoitti 68 suomalaista ympäristöalan tutkijaa. Kirje nosti esiin metsänkäyttöön perustuvan biotalouden ongelmallisuuden ilmaston ja monimuotoisuuden kannalta. Toivanen kuvaa, kuinka biotalouden puolustajat, kuten Keskusta-puolue ja Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK kyseenalaistivat tutkijoiden luotettavuuden ja leimasivat kirjeen "epäisänmaalliseksi" ja "poliittiseksi pamfletiksi".

Haastattelimme tutkimushankkeessamme (2024–2028) valtion vanhojen metsien suojelua ja vanhojen metsien kriteereitä koskevassa poliittisessa prosessissa mukana olleita sidosryhmiä. Vanhojen metsien suojelu ja kriteerit sisältyvät Euroopan Unionin (EU) vuonna 2020 julkaistuun biodiversiteettistrategiaan, joka velvoittaa jäsenmaat suojelemaan tiukasti kaikki jäljellä olevat vanhat ja luonnontilaiset metsät.

Strategian kansallinen toimeenpano käynnistyi Suomessa vuoden 2022 alussa, huipentuen vanhojen metsien kriteereiden osalta valtioneuvoston tekemään periaatepäätökseen maaliskuussa 2025, jonka seurauksena vanhojen metsien tunnistamiselle asetettiin hyvin tiukat kriteerit. Nimitämme tässä tekstissä ”metsäsektoriksi” tiukkoja kriteereitä ja täten vähäistä suojelua kannattaneita sidosryhmiä. Metsäsektoriin lukeutuu tässä tapauksessa etujärjestöjä sekä julkisen hallinnon toimijoita.

Näiden ryhmien puheesta nousi esiin Vanhasen retoriikkaa muistuttava, tieteellisen tiedon luotettavuutta kyseenalaistava puhetapa. Eräs metsäsektorin edustaja kertoi, kuinka kokee metsien hiilinieluja koskevan tieteellisen tiedon yhtäkkiä muuttuneen päälaelleen:

”Me luultiin ymmärtävämme ilmastopolitiikkaa ja metsien roolia, mutta nyt se onkin ehkä vähän tämmösessä, et mitäs tän kans oikein tehdään, mihin voidaan luottaa.”

Tieteellistä konsensusta tehometsätalouden negatiivisista ympäristövaikutuksista pyrittiin kyseenalaistamaan vetoamalla tieteen moniäänisyyteen ja hajanaisiin tutkimustuloksiin. Eräs metsäsektorin edustaja vetosi tutkimuslaitosten ja yksittäisten tutkijoiden väliseen "nokitteluun" ja kilpailuun rahoituksesta sekä näkyvyydestä, joiden nähtiin polarisoivan metsäkeskustelua.

Useat metsäsektorin toimijat viittasivat tutkijoiden poliittisuuteen ja kritisoivat sitä, että “objektiivisten tiedeviestien” sijaan metsätutkijat ottavat nykyään liikaa kantaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja arvokysymyksiin. Kuten esimerkiksi sosiologian professori Eeva Luhtakallio on kirjoittanut, Suomessa vallitsee insinöörimäistä neutraaliutta arvostava poliittinen kulttuuri. Tällaisessa kulttuurissa oletettua ideologisuutta voidaan käyttää työkaluna tukahduttamaan vastapuolen kritiikki. Eräs metsäsektorin edustaja vihjaili tutkijoiden puolueellisuudesta:

”Et kyllä tutkijat ottaa vahvasti kantaa tässä asiassa, ja mä kyllä toivon että se ei vaikuta ainakaan siihen tutkimukseen.”

Ekologinen tieto alisteisena taloudelle

Metsäsektorin edustajien haastatteluissa piirtyi esiin taipumus väheksyä ekologisen tiedon luotettavuutta ja merkitystä ja korostaa metsäsektorin omaa asiantuntemusta metsäkysymyksissä. Metsäsektori kritisoi ympäristötutkijoita ja -järjestöjä siitä, että nämä tarkastelevat ympäristöongelmia kapea-alaisesti vain ekologisen tiedon kautta, kun taas metsäsektori itse väittää toimivansa laajemman tiedon pohjalta. Metsäsektori peräänkuulutti lisää yhteensovittavaa tutkimusta, jonka puute heidän mielestään vaikeuttaa tieteellisen tiedon käyttöä ympäristöpolitiikan pohjana.

Tämä niin sanottu yhteensovittava tieto nojaa perinteiseen käsitykseen kolmen kestävyyspilarin mallista, jossa ekologinen, sosiaalinen ja taloudellinen ulottuvuus esitetään samanarvoisina. Eräs metsäsektorin edustaja totesi:

“Vanhojen metsienkin osalta, tai minkä tahansa osalta, heillä on se perus, se ekologinen näkemys. Koska kun päätös tehdään ottamalla huomioon eri kestävyyden osa-alueita, niin heillä on ehkä se aika kapea, se yksi, se ekologinen näkemys.”

Professorit Janne Hukkinen, Janne Kotiaho ja Timo Vesala ovat todenneet, kuinka suomalaista metsäpolitiikkaa ohjaa itsepintainen uskomus kestävän kehityksen ulottuvuuksien välisestä "harmonisesta kolmiyhteydestä", kun todellisuudessa metsienkäyttö on pitkään ollut ekologisesti täysin kestämätöntä. Hukkinen, Kotiaho ja Vesala kirjoittavat, kuinka eri kestävyyden lajien välinen ristiriita on “epämukava totuus”, jota moni suomalaisessa metsäpolitiikassa ei suostu tunnustamaan. Kuten vanhojen metsien suojelua koskeva tutkimuksemme osoittaa, ekologinen tieto jää järjestelmällisesti alisteiseksi taloudelliselle tiedolle ja intresseille.

Tieteen yhteiskunnallinen asema uhattuna

Kesäkuussa 2024 Suomen hallitus julkaisi esityksen vanhojen metsien kriteereistä. Kriteereistä tuli hyvin tiukat, minkä seurauksena valtion maiden vanhojen metsien suojelu ja luontokadon pysäyttäminen vaarantuivat merkittävästi. 430 ympäristöalan tutkijaa julkaisi esityksen jälkeen vetoomuksen, jossa vaadittiin kriteereiden uudelleenmäärittelyä "avoimesti ja tiedeperustaisesti". Kriteereiden valmistelussa mukana ollut Suomen ympäristökeskus (Syke) julkaisi esityksestä poikkeuksellisen kriittisen lausunnon eduskunnan ympäristövaliokunnassa:

“Syke painottaa, että VN:n ehdottamat kriteerit eivät ole linjassa tieteellisen tiedon kanssa. Ehdotettu luonnontilaisille vanhoille metsille räätälöity määritelmä, jota on tarkoitus soveltaa kaikkiin vanhoihin metsiin, on tieteellisen tiedon tarkoitushakuista vääristelyä.” (Syke, 11.9.2024)

Syken historiallinen lausunto heijastelee tieteellisen tiedon heikkoa roolia suomalaisessa metsäpolitiikassa. Haastattelemamme ympäristöalan tutkijat olivat Syken tavoin äärimmäisen huolissaan tieteellisen tiedon asemasta metsiä koskevassa päätöksenteossa. Tutkijat kuvasivat tieteen roolia heittopussiksi ja keppihevoseksi, jonka tuloksia käytetään päätöksenteossa väärin, valikoiden sellaisia “tiedon murusia”, jotka hyödyttävät suomalaista metsäteollisuutta. Tieteellisen tiedon väärinkäytön nähtiin heijastelevan laajempaa yhteiskunnallista trendiä, jossa tieteen arvostus vähenee yhteiskunnassa:

“Meiän yhteiskunta ei pelkästään tässä kysymyksessä, vaan muissaki kysymyksessä luisuu kohti sellaista, että me väitämme toimivamme tiedon pohjalta. Mutta se ei tosiasiassa pidä paikkaansa [--]. Tavallaan se ihan arvona tieteeseen nojaaminen on rapautumassa.”

Tieteellisen tiedon luotettavuuden kyseenalaistaminen ja ekologisen tiedon sivuuttaminen on demokratian ja ympäristön kannalta huolestuttava kehityssuunta. Laajemmassa kuvassa tieteen legitimiteetin toistuva kyseenalaistaminen uhkaa rapauttaa niin tiedepohjaista maailmankuvaa kuin demokraattisen päätöksenteon edellyttämää yhteistä tietopohjaa. Tiede on luonteeltaan moniäänistä ja muuttuvaa. Tämän toteaminen ei kuitenkaan vähennä tieteellisen tiedon luotettavuutta. Tieteellisen tiedon käyttö politiikassa ei myöskään poista politiikan tarvetta eli neuvottelua erilaisten arvojen ja intressien välillä.

Valtioneuvoston maaliskuussa 2025 tekemässä periaatepäätöksessä vanhoille metsille asetettiin siis tiukat kriteerit, jonka seurauksena monet arvokkaat luonnonmetsät ovat hakkuu-uhan alla. Erään haastattelemamme ympäristöalan tutkijan mukaan valtioneuvoston periaatepäätöksen myötä Suomessa on odotettavissa uusi, “ennennäkemätön metsäsotien aika”. Voidaan siis perustellusti kysyä, kuka tätä sotaa oikein lietsoo?

Lähteet:

Hukkinen, J. I., Kotiaho, J. S., & Vesala, T. (2017). Kirje, joka nostatti myrskyn. Alue ja Ympäristö, 46(1), 46–51.

Luhtakallio, Eeva. 2012. Practicing democracy: Local activism and politics in France and Finland. Basingstoke, UK: Palgrave Macmillan.

Snellman, Otto. 2024. Tiededenialismi rehottaa metsäkeskustelussa. Tieteessä tapahtuu, 5/2024.

Seppälä, Jyri, Mäkipää, Raisa,. & Sampo Soimakallio. Metsien käyttöä on tarkasteltava entistä kriittisemmin. Helsingin Sanomat, Lukijan mielipide, 22.9.2025.

Toivanen, Tero. 2021. A Player bigger than its size: Finnish bioeconomy and forest policy in the era of global climate politics. Teoksessa Bioeconomy and Global Inequalities, Backhouse, M. (toim.), 131-–49. Cham: Palgrave Macmillan.

Kuvat: Raimo Lantelankallio / Unsplash (kuvat 1, 2 ja 4), YANGHONG YU / Unsplash (kuva 3)