Mikä Ilmiö?
Ilmiö on sosiologinen media, joka popularisoi tutkimusta ja tarjoaa uusia tapoja ajatella yhteiskuntaa.
Avainsanat
Tuoreimmat
Miten taloudellinen eriarvoisuus näkyy lasten liikunnassa?
Perheen taloustilanteella on selvä merkitys lasten ja nuorten liikkumiselle ja vapaa-ajan liikuntaharrastamiselle. Eriarvoisuus liikunnassa merkitsee eriarvoisuutta myös hyvinvoinnin ja sivistyksellisten perusoikeuksien toteutumisessa, kirjoittavat Outi Aarresola, Mia Tammelin, Jari Villberg ja Sami Kokko.
Lasten ja nuorten urheiluharrastusten hinta nousee aika ajoin julkiseen keskusteluun, ja harrastamisen kustannusten kasvu onkin eittämättä todellista. Kustannusten eriarvoistava vaikutus on erityisen ajankohtaista nyt, kun yleinen huonontunut taloustilanne haastaa perheiden maksukykyä ja -halua. On aiheellista pelätä, että lapsiperheköyhyyden kasvu uhkaa syrjäyttää osan lapsista myös liikunnallisesti köyhään lapsuuteen. Viime vuosina onkin vauhdikkaasti luotu erilaisia tukitoimia perheille ja matalan kynnyksen – tai kustannusten – harrastusryhmiä. Mutta mistä liikunnan eriarvoisuudessa oikeastaan on kyse?
Liikunnalla on monenlaisia vaikutuksia ihmisten terveyteen ja laajemmin hyvinvointiin. Se vaikuttaa esimerkiksi fyysiseen toimintakykyyn ja mielenterveyteen. Liikuntaharrastuksiin osallistuminen tukee nuorten kasvua ja kehitystä, ja harrastusten on todettu parantavan muun muassa itsetuntoa ja ystävyyssuhteita.
Mahdollisuutta erilaiseen liikuntaan osallistumiseen pidetään myös sivistyksellisenä perusoikeutena. Sivistyksellisillä perusoikeuksilla tarkoitetaan ihmisen perustuslaillista oikeutta sivistykseen ja itsensä kehittämiseen varallisuudesta riippumatta. Hyvinvoinnin saavuttamiseksi ja perusoikeuksien toteutumiseksi on olennaista selvittää, onko liikunta kaikissa muodoissaan yhdenvertaisesti saavutettavaa.
Hyvinvoinnin eriarvoisuuden vähentämiseksi on tärkeää ymmärtää, miten ihmiset pääsisivät yhdenvertaisesti hyvinvointiinsa vaikuttavien toimintojen, kuten liikunnan ja erilaisten muiden palvelujen, piiriin.
Ihmisen hyvinvoinnin yhdenvertaisuus ja eriarvoisuus on ollut enenevästi tutkijoiden tarkastelun kohteena. Tutkimus on osoittanut, miten sosioekonominen eriarvoisuus on yhteydessä laajasti ihmisen hyvinvointiin. Esimerkiksi sosiologi Görän Therbornin eriarvoisuuden teoretisoinnit tarttuvat juuri tähän: resurssit vaikuttavat elämänehtoihin, kuten terveyteen ja sitä kautta elinaikaan. Resursseilla tarkoitetaan paitsi tuloja ja varallisuutta, myös koulutusta ja osaamista. Lasten kohdalla resurssit tarkoittavat heidän vanhempiensa resursseja, eli vanhempien vaurautta sekä tietoa ja tukea.
Therborn liittää resurssiajattelunsa laajemmin toimintamahdollisuuksien teoriaan, jossa lähtökohtana on oikeudenmukaisuus. Oikeudenmukaisuutta puolestaan ovat yksilöiden yhdenvertaiset mahdollisuudet tavoitella arvostamiaan asioita, kuten käsitettä esimerkiksi filosofit Martha Nussbaum ja Amartya Sen avartavat. Hyvinvoinnin eriarvoisuuden vähentämiseksi on tärkeää ymmärtää, miten ihmiset pääsisivät yhdenvertaisesti hyvinvointiinsa vaikuttavien toimintojen, kuten liikunnan ja erilaisten muiden palvelujen, piiriin.
Lapsiperheköyhyyden tiedetään yleisellä tasolla vaikeuttavan lasten ja nuorten liikunnallista aktiivisuutta. Tutkimuksessamme, johon tämä kirjoitus perustuu, halusimme tarkentaa tätä kuvaa. Tarkastelimme perheen taloudellisen tilanteen yhteyttä sekä lasten liikkumiseen että liikuntaharrastamiseen. Tutkimuksessamme käytimme kansallista Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen (LIITU) -tutkimuksen aineistoa, josta tämän tutkimuksen aineistoon tuli mukaan yli 7000 vastaajaa, ikäryhmältään 3.-9.-luokkalaisia.
Liikkumissuosituksen mukaisesti liikkuvat lapset ovat yleisimmin varakkaimmista perheistä
Liikunta käsitteenä sisältää hyvin monenlaista aktiivisuutta. Tutkimuksellisesti ja eriarvoisuuden näkökulmasta on tärkeää tarkastella fyysistä aktiivisuutta, eli kaikenlaista lihasvoimin tehtävää toimintaa, koska sillä on tutkimusperustaisesti vaikutusta fyysiseen terveyteen.
Alimmassa talousryhmässä suosituksen mukainen liikkuminen täyttyi harvempina päivinä viikossa kuin ylimmässä talousryhmässä.
Tutkimme, miten taloustilanne on yhteydessä kansallisen liikkumissuosituksen täyttymiseen vastanneilla lapsilla ja nuorilla. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisema liikkumissuositus perustuu fyysisen aktiivisuuden terveysvaikutuksiin ja kuuluu seuraavasti: ”Kaikille 7-17-vuotiaille suositellaan monipuolista, reipasta ja rasittavaa liikkumista vähintään 60 minuuttia päivässä yksilölle sopivalla tavalla, ikä huomioiden. Runsasta ja pitkäkestoista paikallaanoloa tulisi välttää.” Suosituksen mukaista liikkumista voi siis olla hyvin monenlainen tekeminen, kuten liikkuminen lihasvoimin paikasta toiseen, kavereiden kanssa leikkiminen tai tavoitteellinen urheilu.
Aineistossamme suosituksen mukaisesti liikkui alimmassa talousryhmässä 30 prosenttia lapsista, keskimmäisessä talousryhmässä 32 prosenttia ja ylimmässä 36 prosenttia. Vaikka osuudet olivat samansuuntaisia eri talousryhmissä, olivat talousryhmien väliset erot kuitenkin tilastollisesti erittäin merkitseviä, eli ilmiötä voi pitää hyvin todennäköisesti todellisena eikä sattumana tutkimusaineistossa. Alimmassa talousryhmässä suosituksen mukainen liikkuminen täyttyi harvempina päivinä viikossa kuin ylimmässä talousryhmässä.
Liikuntaharrastamisessa talousryhmien väliset erot korostuvat
Liikkumissuositusten täyttymisen lisäksi on tärkeää tarkastella liikuntaharrastamista vapaa-ajan liikkumisen ja sivistyksellisten perusoikeuksien saavuttamisen näkökulmasta. Vapaa-ajan liikunnasta tai harrastamisesta tutkimuksessa tarkastelimme liikuntaa eri yhteyksissä ja paikoissa: omaehtoisesti, urheiluseuran harjoituksissa, koulujen liikuntakerhoissa, muun seuran tai kerhon harrastuksissa sekä liikunta-alan yrityksissä. Yrityksiin lukeutuvat esimerkiksi kuntosalit, laskettelukeskukset, yksityiset tanssikoulut ja ratsastustallit. Tutkimuksessamme tarkastelimme vähintään viikoittaista liikkumista näissä eri paikoissa ja yhteyksissä.
Omaehtoisesti liikkumisessa syntyi kaikkein vähiten eroja taloustilanteen mukaan. Heikoimman talousryhmän lapsista omaehtoisesti liikkui 86 prosenttia, kun keskimmäisessä ryhmässä osuus oli 90 prosenttia ja ylimmässä 89 prosenttia. Pienet erot olivat odotettavia ja tulos myönteinen muutoin selkeästi eriarvoistuneessa tilanteessa.
Urheiluseurassa harrastaminen on varsin suosittua lasten ja nuorten keskuudessa, sillä noin puolet (49 prosenttia) vastaajista liikkui urheiluseurassa. Kuitenkin erot talousryhmien välillä olivat selkeitä: siinä missä ylimmästä talousryhmästä seurojen toimintaan osallistui yli puolet (56 prosenttia), keskimmäiseen kuuluneista vajaa puolet (48 prosenttia) ja alimpaan kuuluneista vain noin kaksi viidestä (42 prosenttia).
Kiinnostava tulos on sekin, että myös koulupäivän jälkeen pidettyihin liikuntakerhoihin osallistuminen oli yleisintä ylimmässä talousryhmässä (30 prosenttia) verrattuna alimpaan (26 prosenttia) ja keskimmäiseen (25 prosenttia) talousryhmään. Koulunpäivän yhteydessä pidettävään kerhotoimintaan osallistumisenhan on ajateltu edesauttavan juuri heikompiosaisten harrastamista.
Muissa kerhoissa osallistumisen erot olivat saman suuntaiset, mutta vielä hieman suuremmat. Liikunta-alan yrityksissä taas liikkui kolmannes sekä alimman että keskimmäisen talousryhmän lapsista, ylimmästä ryhmästä lähes puolet (47 prosenttia).
Huomionarvoinen tutkimuksen tulos on, että kaikissa muissa harrastamisen paikoissa paitsi omaehtoisessa harrastamisessa ero talousryhmien välillä oli tilastollisesti erittäin merkitsevä.
Harrastukset kasautuvat paremmin toimeentulevien perheiden lapsille
Saadaksemme vielä enemmän tietoa liikunnan harrastamisesta eri yhteyksissä tarkastelimme harrastamisen kasautumista eli sitä, harrastavatko samat lapset useammissa eri paikoissa. Kahdessa tai useammassa paikassa liikuntaa harrasti alimman ja keskimmäisen talousryhmän lapsista reilu kolmannes (36 ja 37 prosenttia), mutta ero ylimmän talousryhmän lapsiin oli suuri: heistä lähes puolet (48 prosenttia) harrasti liikuntaa vähintään kahdessa paikassa.
Mitä parempi talous perheessä, sitä paremmin liikunta tavoittaa lapset ja lapset tavoittavat liikunnan.
Toisin päin tarkasteltuna ilmeni, että alimman talousryhmän lapsista 35 prosenttia ei osallistunut mihinkään organisoituun toimintaan. Keskimmäisessä talousryhmässä osallistumattomia oli 30 prosenttia ja ylimmässä vain 22 prosenttia.
Kaikkiaan voidaan siis sanoa, että sekä lasten ja nuorten liikkumissuositusten täyttyminen että ohjattu liikuntaharrastaminen ovat selkeästi yhteydessä perheen taloustilanteeseen. Mitä parempi talous perheessä, sitä paremmin liikunta tavoittaa lapset ja lapset tavoittavat liikunnan.
On myös tärkeää huomata, että vaikka omaehtoinen liikkuminen näyttäytyykin yhdenvertaisempana, ei liikkumissuositusten mukainen, terveyttä ja hyvinvointia edistävä liikkumisen määrä toteudu yhdenvertaisesti.
Toisin sanoen ei voida olettaa, että heikommassa taloustilanteessa olevat lapset korvaisivat kokonaan omaehtoisesti liikkumalla sen, mistä jäävät paitsi järjestetyn harrastustoiminnan tai liikuntapalveluiden kohdalla.
Liikunnan eriarvoisuuden vähentäminen vaatii monia yhtäaikaisia toimia
Ihmiset liikkuvat sekä omatoimisesti että organisoidusti, julkisesti rahoitetuilla liikuntapaikoilla tai yksityisissä palveluissa, yksin tai ystävä- ja perhepiirissä. Tällaisella liikunnan hybridikentällä on ollut vaikeaa hahmottaa, miten yhdenvertaisuutta voitaisiin edistää ja millaiseen liikuntaan toimenpiteitä halutaan ja voidaan kohdistaa.
Yhdenvertaisuuden kysymykset eivät kuitenkaan ole liikuntapolitiikassa jääneet huomiotta. Harrastamisen kustannusten kysymykset ja taloudellinen eriarvoisuus ovat olleet keskusteluissa erityisesti 2010-luvun puolivälin jälkeen yhdenvertaisuuslain ja liikuntalain uudistusten myötä. Valtiontukea on suunnattu lisää niin sanottuun matalan kynnyksen toimintaan, joka on kaikille avointa.
On kuitenkin tärkeää pitää mielessä, että lasten ja nuorten liikuntaharrastamista ei voi kokonaisuutena pitää yhdenvertaisena, jos harrastaminen on osalle mahdollista lähinnä erityisissä matalan kynnyksen ryhmissä. Kuten aiempi tutkimus osoittaa, viime vuosina ovatkin yleistyneet erilaiset säätiöiden ja järjestökentän rahastot vähävaraisissa perheissä elävien lasten ja nuorten harrastamisen tukemiseksi.
Eriarvoisuuden vähentämiseksi tarvitaankin sekä hyvinvointivaltiolle tyypillistä universalismin ajatusta, jossa palveluita tarjotaan maksutta yhtäläisesti kaikille, että positiivista erityiskohtelua, joka tarkoittaa tuen tarjoamista juuri sitä tarvitseville. Göran Therbornia mukaillen voimme todeta, että eriarvoisuuden vähentämiseksi tarvitaan useita yhtäaikaisia toimia. Tällöin voidaan paremmin huomioida toimintamahdollisuuksien teorian mukaisesti kunkin yksilön omat tavoitteet ja mahdollisuudet pyrkiä niihin.
Käytännössä tämä tarkoittaa, että lapsille ja nuorille tulisi mahdollistaa kunkin toiveiden mukainen tapa liikkua. Liikuntapolitiikalta, mutta myös muilta liikuntaan ja liikkumiseen vaikuttavilta politiikan sektoreilta, tarvitaan entistä voimallisempaa otetta lasten ja nuorten liikunnan eriarvoisuuden vähentämiseksi ja näitä koskevien tavoitteiden konkretisoimiseksi ja saavuttamiseksi.
Lähteet
Aarresola, Outi; Villberg, Jari; Tammelin, Mia & Kokko, Sami (2025) Liikunnan eriarvoisuus: Perheen taloustilanteen yhteys lasten ja nuorten liikkumiseen ja liikuntaharrastamiseen. Yhteiskuntapolitiikka 90 (4), 317‒329. https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2025091095199
Nussbaum, Martha C. (2011) Creating Capabilities: The Human Development Approach. Harvard University Press.
Sen, Amartya (2009) The Idea of Justice. Lontoo: Allen Lane.
Therborn, Göran (2014) Eriarvoisuus tappaa. Suom. Tatu Henttonen. Tampere: Vastapaino.
Kuvat: Unsplash, Museovirasto / Sakari Kiuru, Helsingin kaupunginmuseo / Annette Helander, Vapriikin kuva-arkisto / Osmo Sounela
Kirjoittajat
Outi Aarresola
Outi Aarresola on asiantuntija ja liikunnan yhteiskuntatieteiden dosentti Jyväskylän yliopistossa.
Mia Tammelin
Mia Tammelin on sosiaalipolitiikan apulaisprofessori Tampereen yliopistossa.
Jari Villberg
Jari Villberg on terveystieteiden projektitutkija ja tilastotieteilijä Jyväskylän yliopistossa.
Sami Kokko
Sami Kokko on terveyden edistämisen professori Jyväskylän yliopistossa.
