Demonisointia, ”jengiepidemiaa” ja nuorison nurkkaan ajoa: räpin ja jengirikollisuuden oletetusta yhteydestä

Rap-musiikki, kulutuskulttuuri ja näiden yhteys erilaisiin rikoksiin ovat herättäneet keskustelua mediassa viime vuosina. Erica Åbergin ja Annukka Saariston kirjoitus pyrkii antamaan näkökulmia näiden ilmiöiden tarkasteluun pohtimalla sitä, miten nuorista ja heidän kiinnostuksenkohteistaan puhutaan mediassa ja millaisia seurauksia yhteiskunnan yleistyneellä jengipuheella on nuorten elämään.

Rap-musiikin ja niin kutsuttujen katujengien yhteyttä on tarkasteltu 2020-luvun Suomessa vuosia niin mediassa kuin viranomaisten puheissa. Viimeisimmän keskustelun aloituspisteenä voidaan pitää Helsingin Sanomissa vuonna 2021 julkaistua artikkelia Jengien jäljet. Jutussa poliisi nosti itse katujengiksi määrittelemiään porukoita esiin ja yhdisti jengien oleelliseksi toiminnaksi rikollisuuden ohella rap-musiikin tekemisen. Myöhemmin vuonna 2023 Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä ollut Aika iso biiffi -juttu pureutui tarkemmin ampumisiin johtaneeseen tapahtumaketjuun Espoossa ja Vantaalla, johon oleellisena osana nähtiin johtaneen sosiaalisessa mediassa julkaistut ”diss trackit”, eli musiikkikappaleet joissa haukutaan toisia räppäreitä. Nuorisotyön ammattilaiset eivät tunnistaneet ilmiötä useista jengeistä ja tutkijat kyseenalaistivat katujengi-termin käyttöä sekä räpin demonisointia.

Hiphop-tutkijoina tunnistamme keskustelut jo Yhdysvalloista 1980-luvulta ja myöhemmin Iso-Britannian grime- ja drill-rapin tutkimuksesta 2010-luvun lopulta. Gangsta rap -genren ja väkivallan yhteyksistä käyty keskustelu ja viranomaisten tapa tulkita taiteellista ilmaisua ovat saaneet osakseen kritiikkiä, sillä rap-sanoitusten tulkinta rikollisena toimintana painottuu usein mustien ja ruskeiden nuorten miesten tekemiin sanoituksiin. Samalla se voidaan nähdä osana laajempaa etnisen profiloinnin ja mustan musiikin aiheiden kontrolloinnin historiaa, kuten aihetta tutkinut englantilaistutkija Lambros Fatsis toteaa vuonna 2019 julkaistussa artikkelissaan. Hänen mukaansa se on myös osa laajempaa erityisesti näkyviin vähemmistöihin kohdistuvaa hyvinvointivaltion palveluita purkavaa politiikkaa, jossa niukkoja resursseja kohdennetaan eriarvoisesti.

Tässä tekstissä käsitellään rap-lyriikoiden oletettua ja usein liioiteltua yhteyttä rikollisuuteen, erityisesti katujengeihin. Kirjoituksemme nostaa esiin lyriikoissa esiintyviä teemoja, joita harvemmin nostetaan kohuotsikoihin: kappaleissa käsitellään usein esimerkiksi uusliberaalin politiikan ja leikkausten vaikutuksia nuoriin ja heidän perheidensä elämään.

Nuorisojengeistä, (digitaalisesta) kaupunkitilasta ja huomiotaloudesta

Katujengikeskustelu tiivistyy useimmiten kaupunkeihin ja kaduilla yhteen kokoontuviin nuoriin. Huoli on ollut läsnä mediapuheessa jo 1950-luvulta lähtien, kuten tutkijat Olli Seuri ja Mikko Salasuo vuonna 2024 julkaistussa Nuorisotutkimus-lehdessä julkaistussa artikkelissa toteavat. Nuorisojengi-keskustelu kytkeytyi viime vuosisadan puolivälissä suuriin rakenteellisiin muutoksiin yhteiskunnassa ja sen väestörakenteessa: ihmiset siirtyivät maataloudesta teollisuus- ja palvelualoille ja muuttivat sen myötä suurempiin asutuskeskuksiin ja kaupunkeihin. Tämä johti myös kokemukselliseen elämäntapamuutokseen, joka koski myös nuoria: heillä oli enemmän vapaa-aikaa, joka kohdistui esimerkiksi nuorisokulttuurien kuluttamiseen ja vapaaseen hengailuun.

Vastaavat rakenteelliset muutokset koskevat nuoria myös tässä ajassa. Politiikassa, mediassa ja viranomaispuheessa on alkanut näkyä uudenlaista huolestuneisuutta nuoriin ja vapaa-aikaan. Uutena asiana julkisessa puheessa korostuu pelko ”Ruotsin tielle” ajautumisesta: naapurimaan kehitys nähdään (varmasti osin perustellusti) varoittavana esimerkkinä rikollisuuden ja jengien vallan kasvusta. Tämä keskustelu on suomalainen versio siitä, mitä englantilaistutkijat Simon Hallsworth ja Tara Young kutsuvat vuonna 2008 julkaistussa artikkelissaan ”jengiepidemiaksi”. Jengiepidemian käsitteellä he kuvasivat yleistynyttä puhetta, joka perustuu erilaisiin tutkimuskielessä vakiintuneisiin empiriisiin, teoreettisiin ja metodologisiin päättelyketjuihin. Heidän mukaansa keskustelu jengeistä noudattaa omaa kaavaansa; se perustuu heikkoon todistettavuuteen, median aiheuttamaan huoleen, jättää jengipuheeseen liittyvät vahvat mielikuvat huomioimatta ja osallistuu itse tuottamaan jengejä mystifioivaa kaupunkitilaa.

Kaupungistumisen lisäksi yksi oleellinen nuorten vapaa-aikaan liittyvä muutos on sosiaalisessa mediassa vietetty aika. Some tuo oman paineensa siihen, miltä menestyksekkään elämän tulisi näyttää ja missä aikataulussa menestyksen tulisi tapahtua. Näistä lähtökohdista tarkasteltuna räppäreiden tarinat nopeasta menestyksestä ja varallisuudesta voivat näyttää haluttavalta. Osansa soppaan tuo myös huomiotalous, joka toteutuu myös perinteisen median osalta. Kohuilla saa huomiota ja katu-uskottavuutta, eli siis näkyvyyttä omassa viiteryhmässä. Mediakuvastoa hyödynnetään musiikkivideoissa ja festivaaliesiintymisten taustavideoilla, joihin kootaan artisteihin liittyviä rikosuutisia. Esimerkkeinä tällaisesta ilmiöstä on vaikkapa vuoden 2025 Blockfesteillä esiintynyt Morad, jonka esityksen alussa näytettiin kooste häneen liitetyistä rikosuutisista.

Samalla huomiotalouden logiikalla median huomiota voi käyttää hyväksi myös artistiprofiilin luomisessa, kuten esimerkiksi Kerzan Uhka-levyn kansi osoittaa. Kansi matkii poliisisarjoista tuttua rikoksien yhteyksiä hahmottavaa miellekarttaa, ja Kerza itse esitetään kuvassa pääepäiltynä. Levyn ilmestyessä elokuussa 2023 artisti itse halusi selventää levyn nimivalintaa omalla Instagram-tilillään: ”Kun albumi droppaa levyn nimi ei tule siitä että oisin vaarallinen tai uhka kenellekään. Se tulee siitä, että tässä systeemissä ei haluta tottua siihen, että minun kaltainen ulkomaalaistaustainen persoona jolla saattaa olla monimutkaisempi menneisyys kun muilla menestyy laillisella tavalla niinkuin minä musiikilla ja kun se menestyy se katsotaan heti UHKANA.” Huomiotalous on kuitenkin kaksiteräinen miekka: samaan aikaan, kun Kerzan sanoin monimutkaisen menneisyyden mielikuvaa hyödynnetään, artisti itsekin toistaa uhkakuvaa itsestään.

Kuten useat muutkin räppiä tutkineet asiantuntijat, voimme todeta, räppi ja jengit ovat erillisiä ilmiöitä, jotka saattavat kohdata, mutta eivät aina johdu toisistaan.

On selvää, että niiden välinen yhteys on monimutkaisempi kuin mitä arkiajattelussa kuvitellaan. Suomessa käytävään keskusteluun kaipaisimme kriittisempiä ääniä, jossa painotettaisiin kulttuurista lukutaitoa rikollisuuden kertomuksiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita rikollisuuden väheksymistä, vaan antaa mahdollisuuden tarkastella rikollisuuden houkuttelevuutta nuorten näkökulmasta. Samalla voi löytyä mahdollisia keinoja rikollisen elämän tielle joutumisen estämiseksi. Musiikki ei nimittäin glorifioi väkivaltaa, vaan kertoo sen juurisyistä.

Musiikki monimutkaisena tulkintakokonaisuutena

On osin aiheellista olettaa, että räpin luoma kuva vallasta ja rahasta saattaa inspiroida joitakin yksilöitä uskomaan räppäreiden luomaan fantasiaan rikkauksista. On kuitenkin kyseenalaista nähdä rap-musiikki ensisijaisena, itsenäisenä ja aktiivisena vaikuttimena rikolliseen elämään.

Tutkimukset painottavat niin sanottua katulukutaitoa siinä, miten rap-musiikkia ja musiikkivideoita tulkitaan. Yksi esimerkki katulukutaidosta olisi tunnistaa genren historia ja sen kulttuuriset tavat eri tilanteissa. Erilaiset aseet, väkivallanteot tai päihteet ovat esillä monenlaisissa musiikkityyleissä, mutta niitä osataan kuitenkin tulkita osana esitystä. Eteläkorealaisen k-popin tunnetuimpiin ryhmiin kuuluva BTS (nimi kääntyy suomeksi löyhästi luodinkestäviksi partiopojiksi) käyttää aseita osana omaa imagoaan ja kappaleitaan hiphopin estetiikkaa ja käytäntöjä mukaillen. Vaarallisuuden kirjoittaminen teksteihin ja esittäminen musiikkivideoissa on ollut eri vuosikymmeninä monipuolista. Teosto-palkittu Eevil Stöö on esimerkiksi tehnyt sydämellisestä rikollisesta esityksensä ydinhahmon. Likanen Etelä -kollektiivin fanipaidoissa on näyttävästi esillä rynnäkkökivääri ja musiikissa kaikuvat laukaukset. Toisten alueita ja kaveripiirejä mollaaviin ”diss trackeihin” kuuluva nokittelu ja oman alueen kehuminen ovat tuttuja räpin ohella myös suomalaisesta kansanperinteestä ja kylien nuorten miesten välisistä kiistoista. Kontekstilukutaitoinen yleisö tunnistaa viittaukset ja osaa tulkita ne osaksi esityksen kokonaisuutta.

Tarkastellessa musiikkivideoita ja sanoituksia laajempina kokonaisuuksina voidaan suurempina teemoina nähdä itse asiassa täysin muita motivaatioita rikollisen elämän houkuttavuudelle. Taustalta paljastuu usein halu tulla nähdyksi ja kokea itsensä merkitykselliseksi toiselle ihmiselle.

Musiikissa esitetyissä tarinoissa on myös huomattavia artistien välisiä, mutta myös artistien tuotantojen sisäisiä, temaattisia eroja, joita useimmiten ei nosteta esiin julkisessa puheessa. Esimerkiksi Espoolaisen ST:n kappaleessa Kadut (2024) on esillä kriittinen näkökulma rikolliseen elämään ja se tarjoaakin näkökulmia rikoksista luopumiseen, katumukseen ja hyvän tekemiseen kertomalla rikollisuuden varjopuolista. Kappaleen videolla kuvataan tekijäryhmän käsityksiä rikoksilta suojaavilta tekijöiltä: koulutus, tavallisen elämän eläminen, kiinnostuneet vanhemmat.

Samaisen artistin kappale Rikkinäisii Unelmii (2024) jatkaa samaa teemaa eteenpäin käsittelemällä rikkinäisten kotien lapsien kasvua aikuisiksi huumeiden värittämän arjen keskellä. Näköalattomuuden tunne ei motivoi toimimaan yhteiskunnan osana, mikä johtaa ST:n sanoitusten mukaan rikolliseen elämään luisumiseen. Sexmanen, Faben ja YB026:n kappaleella Fiilis (2021) taas esitellään kyllä poliisin huomioimaa väkivaltaa ja tekemistä, mutta kappaleen varsinainen viesti tiivistyy lopussa:

Rauhallinen ku Jussi [Halla-Aho] ja viilee ku Sanna [Marin]
Jos en näe eka rahoja, nii en bägiä anna
Sul on katustatus, joka ei pitkälle kanna
Mul on jotai rahaa arvokkaampaa, eli valtaa.

Valta ja vallattomuus ovat toistuvia teemoja, joihin räpin parissa törmää jatkuvasti.  Yhteiskunnallinen näkymättömyys ja pettymys yhteiskuntaan ovat räpissä olleet vahvoja teemoja jo vuosikymmeniä. Musiikissa käsitellään rakenteellista väkivaltaa ja stigmatisoitujen lähiöiden asukkaiden ”tavallistunutta kipua” (engl. munpain). Tämä brittiläissosiologi Yusef Bakkalin käsite tarkoittaa nuorten omia kuvauksia siitä, millaista nuorten arki näillä asuinalueilla on ja millaisilla keinoilla siinä pyritään selviämään.

Rap-musiikki on syntynyt tarpeesta sanoittaa epätasa-arvoisia rakenteita ja tuoda esiin moninaisia näkökulmia yhteiskuntaan.

Internetin globaalissa kulutuskulttuurissa nämä tarinat ovat myös tapa liittyä yhteen ja osoittaa solidaarisuutta yli kansallisvaltioiden rajojen. Monikulttuurisen nuoruuden näkökulmasta se voidaan nähdä myös ”digitaalisena diasporisena käytänteenä”, eli valtionrajat ylittävän nuoruuden kuvauksena, jossa musiikki luo yhteyttä muihin samanlaisissa elämäntilanteissa eläviin nuoriin sanallistaen ulkopuolisuuden ja kuulumisen kokemuksia.

Musiikissa esitetyt tarinat eivät kuitenkaan ole vain uutisointia koetusta, vaan artistit lisäävät usein itse keksimiään tai suurentelemiaan yksityiskohtia kerrontaan. Tällöin on aiheellista kysyä, onko kyse enemmänkin taiteellisesta ilmaisusta kuin varsinaisesti rikoksen tunnustamisesta. Voivatko viranomaiset määritellä sanoitukset vain tiettyyn tulkintakehykseen? Ja voivatko viranomaiset tulkita sanoitusten vaikutusta ilman että he tutustuvat aiempaan tutkimukseen aiheesta tai kysyvät nuorilta itseltään sanoitusten vaikutuksista tehtyihin rikoksiin?

Pahoinvoinnin juurisyyt näkyville

Sen sijaan, että keskittyisimme syyttämään räppiä ja räppäreitä väkivallan lietsomisesta, tulisiko meidän keskittyä nuorten pahoinvoinnin juurisyihin ja siihen, miksi niin moni voisi kokea sanoitusten kuvaamat tarinat houkuttelevina tarinoina hyvästä elämästä? Voiko kiinnostus kertoa jotakin nuorten näkymästä suomalaiseen yhteiskuntaan?

Median ja poliisin jengipuheen kasvun myötä on huomioitava, että Suomessakin tehdään poliittisia päätöksiä, jotka heikentävät haavoittuvaisessa asemassa olevien, erityisesti nuorten ihmisten hyvinvointia. Tämä näkyy myös katutilassa esimerkiksi lisääntyneenä väkivaltana tai päihteidenkäyttönä. Turhautuneille tai näköalattomille nuorille toivoa ovat tuoneet nuorisotyön moninaiset palvelut, joista on tosin leikattu jo pidemmän aikaa resursseja. Jengipuhe, nuorten näköalattomuus ja päihteiden käyttö ovat esimerkkejä ilmiöistä, jossa asiat on helppo nähdä ongelmina, jotka eivät kosketa itseä eli ”kunnon ihmisiä” tai heidän jälkikasvuaan. Tällöin on helppoa oikeuttaa jengileiman käyttö myös siihen liittymättömissä ilmiöissä ja aiemmin muualla hyväksi todetut (mutta ei välttämättä toimineet) ratkaisuehdotukset, kuten kovemmat rangaistukset, poliisin kuunteluoikeuksien laajentaminen tai rikosoikeudellisen vastuuikärajan laskeminen näyttäytyvät realistisilta ratkaisuilta myös täällä.

Entä jos tarkastelisimmekin rap-musiikkia eräänlaisena näkökulmana siihen, miten eri yhteisöt hahmottavat yhteiskunnallista valtaa ja epätasa-arvon kysymyksiä taiteen avulla?  Suomessa asiantuntijuutta aiheeseen on: räppitohtoreita on valmistunut useampia (Elina Westinen; Janne Rantala; Inka Rantakallio; Anna Pakarinen) ja räppiä käytetään osana kuntouttavaa toimintaa vankiloissa sekä lukutaitoa vahvistavissa toimissa kouluissa, kuten Sanat haltuun -hankkeessa. Millainen kuva Suomesta muodostuisi, jos oikeasti kuuntelisimme, mitä nuorilla on sanottavana, emmekä ajaisi heitä (ja itseämme) nurkkaan paniikkia lietsoessa?

Lähteet:

Bakkali, Y. (2019). Dying to live: Youth violence and the munpain. The Sociological Review, 67(6), 1317-1332.

Fatsis, L. (2019). Policing the beats: The criminalisation of UK drill and grime music by the London Metropolitan Police. The sociological review, 67(6), 1300-1316.

Hallsworth, S., & Young, T. (2008). Gang talk and gang talkers: A critique. Crime, media, culture, 4(2), 175-195.

Pakarinen, A. (2025) Resilienssin poetiikka : Cheekin rap-runouden ilmaisukeinoja ja merkityksiä. Väitöskirja. Jyväskylän yliopisto.

Rantakallio, I. (2019) New Spirituality, Atheism, and Authenticity in Finnish Underground Rap. Väitöskirja. Musiikkitiede, Turun yliopisto.

Rantala, J. (2017) Rakenne, julkinen muisti ja vastakulttuuri Maputon räp-musiikissa (Mosambik) ja pohjoismaisessa uusspiritualistisessa yhteisössä. Väitöskirja. Itä-Suomen yliopisto.

Salasuo, M., & Seuri, O. (2024). ”Miltei jokaisena yönä helähtää lasi, narahtaa korkki, ulvoo sireeni” : Jengikeskustelun ensimmäinen aalto suomalaisessa lehdistössä vuosina 1956–1965. Nuorisotutkimus, 42(2), 19-34. https://doi.org/10.57049/nuorisotutkimus.9146602

Sanat haltuun -hanke (2025). Lukukeskus ry. https://sanathaltuun.fi/

Westinen, Elina (2014) The Discursive Construction of Authenticity: Resources, Scales and Polycentricity in Finnish Hip Hop Culture. Väitöskirja. Englannin kieli, Jyväskylän yliopisto.

Åberg, E., & Westinen, E. (2025). “Prosecutors charge me, police watch after me”—The intertwining of authenticity, crime, and gang life in Finnish ‘gangsta rap’music. Crime, Media, Culture, 17416590251344489.

Åberg, E., & Tyvelä, H. (2024). Finnish and Swedish ‘gangsta rap’ as a window on the dismantlement of the Nordic welfare state. Crime, Media, Culture, 20(3), 288-311.

Dankić, A. & Åberg, E. (tulossa) ‘Far away from home’ while ‘Live and direct from Nordvästra’ – Expressions of (Non)Belonging in the Case of Rap Artist Yasin. Music & Minorities.

Kuvat: Hannu-Pekka Auraneva / Keski-Suomen museo; Alkio-opiston hip hop -elementit linjan dokumentaario