WhatsApp-ryhmä kävelyn tutkimusmenetelmänä

Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen on reagoitava nopeasti maailman kriiseihin. Se tarkoittaa, että tutkijoiden täytyy muokata myös tutkimusmenetelmiä nopeasti muuttuviin tilanteisiin. Nopea reagointi voi kuitenkin tuoda mukanaan eettisiä pulmia, kuten sen, ketä tutkimme. Tässä tekstissä pohdin suljetun WhatsApp-ryhmän haasteita ja hyötyjä tutkimusmenetelmänä. 

Keväällä 2020 minun oli tarkoitus tutkia väitöskirjani viimeistä artikkelia varten espoolaisten nuorten ja kaupunkisuunnittelijoiden kanssa Länsimetron uusia metroasemia ja asemanseutuja kaupunkitiloina osallisuuden näkökulmasta. Tarkoitukseni oli tutkia ympäristön havainnoinnin ja kritiikin menetelmiä walk-along -ryhmähaastattelun keinoin. Walk-along-haastattelu tapahtuu siinä eletyssä ympäristössä, jota tutkitaan. Ajatuksena on, että ympäristö antaa virikkeitä keskustelulle. 

Koronapandemia laittoi kuitenkin suunnitelmat uusiksi, ja näytti siltä, etten voisi toteuttaa alkuperäistä ideaani väitöskirja-artikkelilleni vielä pitkään aikaan. Minun täytyi keksiä uusi lähestymistapa. 

Kun pandemia iski ja pakotti ihmiset kotiin, huomasin että lähipiirissäni alkoi vimmattu kävelyharrastus. Asuin silloin Helsingin itäisessä kantakaupungissa Vallilassa, yhdessä Suomen tiiviimmin rakennetussa kaupunginosassa. Viiteryhmäni, nuoret kaupunkilaiset aikuiset, näyttivät kävelevän tavatakseen toisiaan sekä lähteäkseen vaihteeksi pois kotoa, hetkeksi etäämmälle esimerkiksi kumppanista tai etätöistä. Kadunvarsien kahvilat ja kivijalkakaupat olivat sulkeutuneet ja uusi pysähtynyt tunnelma oli laskeutunut ennen niin vilkkaille kaduille. 

Monet maailman kaupungit Pariisista Bogotaan ja Milanosta Limaan reagoivat pandemiaan ja kaupunkilaisten liikunnan ja henkisen hyvinvoinnin ylläpitämisen tarpeeseen lisäämällä väliaikaisia kävely- ja pyöräilyteitä, jotta viheralueet eivät ruuhkautuisi liikaa. Osa väliaikaisista ratkaisuista jäivät kaupungeissa pysyviksi, kun huomattiin, että ne tukevat kaupunkien vääjäämätöntä siirtymää kestäviin liikkumismuotoihin. Helsingissä väliaikaiskokeiluja ei juuri nähty, vaikka kävelyn osuus kaupungin sisäisissä kulkumuoto-osuuksissa nousi merkittävästi.  

Samaan aikaan julkisuudessa kiersi puheenvuoroja ja kirjoituksia kaupunkilaisten joukkopaosta maalle – puhdas ja turvallinen maaseutu asetettiin vastakkain viruksia täynnä olevan ja ahtaan kaupungin kanssa. Samat kaupunkielämän turvallisuutta kyseenalaistavat puheenvuorot, jopa kaupungistumisen trendin kääntymisestä, toistuivat myös kansainvälisissä uutismedioissa. Minua alkoi kiinnostaa kaupunkielämälle annetut merkitykset pandemian aikana. Melko harva omasta viiteryhmästäni nimittäin lähti maalle, ja harvalla olisi ollut siihen mahdollisuuttakaan. 

Minua alkoi kiinnostaa kaupunkielämälle annetut merkitykset pandemian aikana.

Whatsapp-ryhmä kokosi kävelijät yhteen

Muuttuneissa olosuhteissa vaihdoin tutkimuskohteeni Helsingin itäisessä kantakaupungissa asuviin työssäkäyviin, korkeakoulutettuihin nuoriin aikuisiin. Halusin selvittää, miten muuttunut kaupunkitila vastaa kaupunkilaisten tarpeisiin ja minkälaisia toimijuuksia se heille mahdollistaa. Koska tilanne oli niin äkillinen, ei muita empiirisiä tutkimuksia korona-aikaisen kaupunkitilan kokemuksellisuudesta ollut ehtinyt vielä ilmestyä. 

Koska tapaamisrajoitukset olivat voimassa, tartuntatapaukset jatkuvassa nousussa, Uusimaa sulussa muulta Suomelta ja tunnelma sen mukainen, vaati tutkimusasetelmani kehittely hiukan luovuutta. Tutkimusasetelman ja aineistonkeruun olisi sopeuduttava muuttuvaan koronatilanteeseen ja tietenkin ajankohtaisiin rajoituksiin. Olisi kuitenkin tärkeää saada tallennettua kaupunkilaisten ajatuksia ja kävelyn käytäntöjä tässä varhaisessa kriisivaiheessa ja ainutlaatuisessa kaupunkihistorian tilanteessa hetki hetkeltä samalla kun se tapahtuu. Päätin kerätä aineistoa grounded theory -hengessä niin kauan, kun se tuntuu tuottavan uutta ja pääsen mielenkiintoisten lisäkysymysten ja teemojen äärelle. Grounded theory -tutkimusotteen tarkoituksena on tuottaa empiirisen aineiston analyysin kautta kokemusten varaan perustuvaa käytännöllistä teoriaa. Se sopii sellaisen toiminnan tutkimiseen, jossa ennalta arvaamattomien tekijöiden mahdollisuus on suuri. 

Koska tapaamisrajoitukset olivat voimassa, tartuntatapaukset jatkuvassa nousussa, Uusimaa sulussa muulta Suomelta ja tunnelma sen mukainen, vaati tutkimusasetelmani kehittely hiukan luovuutta.

Aloitin perustamalla Whatsapp-ryhmän, johon kutsuin noin 30 Helsingin itäisessä kantakaupungissa asuvaa tuttavaani. Rajattu otos vaikutti tutkimuskysymykseen ja rajasi aihetta. Tutkin, minkälaisia affordansseja eli tarjoumia (materiaalisia, sosiaalisia, säänneltyjä) kaupunkiympäristö tarjoaa kävelijälle ja minkälaista toimijuutta (agency) se tukee nuorten, aktiivisten kaupunkilaisten keskuudessa. 

Huomionarvoista on, että sosiaalista mediaa voi käyttää tutkimuksessa aineistona tai välineenä. Tutkimuksessani käytin sosiaalista mediaa vuorovaikutuksen välineenä tutkittavien kanssa, kun samaan aikaan esimerkiksi Oikarinen, Kosunen ja Hotakainen tutkivat Helsingin korona-aikaista kaupunkitilaa sellaisena, kuin se sosiaalisen median julkaisuissa näyttäytyi. On kiinnostavaa, että molemmissa sosiaalista mediaa eri tavoin hyödyntävissä tutkimuksissa, tullaan päätelmään että vaikka sosiaalisuus näyttäytyy ensisijaisena uhkana kaupunkitilassa, osoittautuivat juuri kaupunkitilan turvallista sosiaalisuutta tuottavat aspektit kaupunkilaisille huomattavan tärkeiksi. Näitä piirteitä ei kuitenkaan juuri otettu huomioon virallisessa kaupunkisuunnittelussa tai tehdyissä väliaikaisratkaisuissa. 

Whatsappin arkisuus sopi tutkimuskohteille

WhatsApp-ryhmä, eli lyhyemmin WA-ryhmä, kokosi yhteen kävelijöitä, joiden kanssa keskustelimme ryhmässä noin kuukauden ajan kävelyn merkityksistä ja erilaisista vastaan tulevista tilanteista esimerkiksi uusien rajoitusten kanssa. Valitsin WhatsAppin, sillä se oli kaikille osallistujille arkinen viestisovellus, jotta keskusteluihin osallistuminen olisi mahdollisimman vaivatonta ja spontaaniakin. Ryhmän pystyi myös hiljentämään, jos sen jatkuva seuraaminen tuntuisi raskasta. Käytin WA-ryhmän keskusteluja tekstinä laadulliselle sisällönanalyysille, josta koodasin keskeisiä kategorioita kävelylle annetuista merkityksistä, motivaatioista ja affordansseista. 

WA-ryhmä toimi käytännössä niin, että minä lähetin kysymyksiä tai uutisartikkeleita ryhmään, joita osallistujat kommentoivat. Osallistujat kertoivat omista kävelyhavainnoistaan sekä erityisesti siitä, miten he ovat kokeneet kävelyn ja kaupunkitilan käytön viime aikoina. Vaikka minä annoin useimmiten keskustelulle virikkeen, kommentoivat osallistujat myös toinen toistensa havaintoja ja kertoivat, jos olivat kokeneet jonkin asian toisin, kuten alla olevasta esimerkissä ilmenee:

Osallistuja 1: “Tunnistan. Mutta myös tämä: nyt kun kävely on ainoita mahdollisia ulkoaktiviteetteja, uusien virikkeiden saaminen (ja luovuuden käyttö reitin valinnassa) on tärkeammältä tuntuvaa kuin pre-corona. Siksi ehkä vältetään töölönlahtea — kävelyreittien kinkkuananasta.” 

Osallistuja 2: “Vahva komppaus uusien virikkeiden saamiselle uusien reittien kautta ja xx:n kinkku-ananakselle myös “

Osallistuja 3: “Mä ehkä ite koen vähän päinvastoin, et kun elämässä on nyt niin vähän muita arkea rytmittäviä rutiineja niin tuttu kävelyreitti esim heti päivän aluks tuo kivan toistuvan elementin jota ei tarvii kauheesti kelata vaan menee vaan ja tekee. Siihen päälle sit myös siis toki esim frendin tai puolison kanssa niitä haahuilukävelyjä ja retkiä missä saa virikkeitä, mut tutut reitit on itelle semmonen arkipäivien perusjuusto joka tuo hyvin ryhtiä.”

Keskustelujen tunnelma oli ystävällinen ja rakentava, vaikka samaan aikaan tunnelma kaduilla osoittautui jännitteiseksi. Osallistujat kertoivat olevansa hyvin tarkkaavaisia ja kriittisiäkin muiden kävelijöiden käytöksestä ja esimerkiksi pidetyistä turvaväleistä kaduilla. Vaikka ajattelin, että ryhmässä voisi lähettää kuvia tai videoita, tätä mahdollisuutta ei juuri käytetty ja vuorovaikutus muodostui enemmän kysymys-vastaus-formaattiin. Jälkeenpäin ajateltuna olisin voinut varioida tätä muotoa enemmän, jos esimerkiksi kuvien lähettäminen muutamilla saatesanoilla olisi ollut joillekin osallistujille mieleisempi tapa osallistua kuin usein melko pitkät ja itsereflektoivat havainnoinnit. 

Haasteena analyysin kannalta oli se, että kolmestakymmenestä ryhmäläisestä noin kymmenen keskusteli aktiivisesti.

Haasteena analyysin kannalta oli se, että kolmestakymmenestä ryhmäläisestä noin kymmenen keskusteli aktiivisesti. Vaikka moni sanoi seuraavansa keskusteluja mieluusti, muutama ryhmäläinen koki itse osallistumisen vaikeaksi ja ei välttämättä ehtinyt reagoida, kun aihe vaihtui jo seuraavaan. Lisäksi muutama osallistuja sanoi, että monien ryhmäläisten puheenvuorot olivat niin hienosti artikuloituja, että he eivät omilla arkisilla havainnoillaan välttämättä aina viitsineet osallistua. 

Haasteita on havaittu esimerkiksi suljetun Facebook-keskusteluryhmän tutkimuskäytössä, joissa on havaittu että osallistujat pitävät joskus sosiaalisen median kautta vuorovaikuttamista raskaana ja ajankäytöllisesti kuormittavana  tai että joissain ryhmädynamiikoissa toiset vievät muilta tilaa. Kasvokkaisia ryhmähaastatteluita ja online-fokusryhmiä vertailevissa tutkimuksissa ollaan huomattu, että jälkimmäisissä osallistujat ovat kokeneet että heillä on ollut parempi mahdollisuus saada kantansa ilmaistua. 

Tässä tutkimuksessa osallistujille lähetetyn palautelomakkeen mukaan ryhmän hyödyksi koettiin juuri mahdollisuus miettiä ja ottaa oma aikansa vastauksen kirjoittamiseen oman kodin rauhasta, sekä suuren ryhmäkoon tuoma anonyymiys verrattuna esimerkiksi kasvokkaiseen fokusryhmähaastatteluun. Lisäksi useat sanoivat, että vaikka muut ryhmäläiset eivät olleet välttämättä itselle tuttuja, oli ryhmää kohtaan luottamus, koska he tiesivät että muut olivat minun tuttujani. Pystyttiin luottamaan siihen, että keskustelu pysyy asiallisena. 

Koin tutkijana helpottavana ja aineistoa rikastuttavana, että WA-ryhmän pitkäkestoinen olemassaolo salli aineiston keräämisen pitkältä tarkastelujaksolta. Kaikkea ei tarvinnut osata kysyä heti, vaan esille ilmaantui aiheita joihin pystyi perehtymään rauhassa. Samaan aikaan koin kuitenkin huolta siitä, ettei tutkimusajanjakso ole osallistujista liian pitkä verrattuna esimerkiksi ryhmähaastatteluihin. Kun otin asian esille osallistujien kanssa, useat vakuuttivat että ryhmän seuraaminen oli muuten ahdistavassa koronakeväässä piristävää ja yhteisöllistäkin. Samaan aikaan yritin myös luoda ilmapiiriä, jossa olisi sallittua olla osallistumatta keskusteluun ja antaa panoksensa lomakkeen kautta. 

Keskustelujen lisäksi WA-ryhmä toimi alustana kyselylomakkeelle, jonka lähetin osallistujille vastattavaksi heti ryhmän perustamisen jälkeen. Ajatuksena oli, että osallistujat vastaisivat lomakkeeseen anonyymisti ennen varsinaista ryhmäkeskustelua, jotta myös he, jotka kokivat avoimen ryhmäkeskustelun epämukavaksi voisivat osallistua tutkimukseen anonyymisti. Pitkin kuukauden tutkimusajanjaksoa jaoin WA-ryhmään tekemiäni alustavia havaintoja lomakkeen vastauksista ja kävelyyn liittyviä uutisartikkeleita keskustelun pohjaksi. Kesän kynnyksellä tein lisäksi neljän ryhmäläisen kanssa yksilölliset walk along -haastattelut heidän naapurustoissaan ja syvensimme WA-ryhmän keskusteltuja kasvokkain eletyssä ympäristössä. 

Eettisiä pulmia äkillisessä uudessa tutkimustilanteessa

Vaikka digitaalisista menetelmistä keskusteltaessa tietoturvaan liittyvät kysymykset saavat usein enemmän huomiota, koin herkän yhteiskunnallisen tilanteen vaikeampana eettisenä haasteena. Kuormittaisiko WA-ryhmä heidän valmiiksi etätyöllistynyttä, äkki-digitalisoitunutta arkeaan liikaa? 

Donna Haraway puhuu tutkijan refleksiivisyydestä, eli oman subjektipositionsa kriittisestä analysoimisesta eri tutkimuskonteksteissa. Koin monilla tavoin etuoikeutettujen nuorten aikuisten tutkimisen osallisuuden näkökulmasta ongelmallisena äänen antamisena yhteiskunnassa jo vahvoilla oleville. Samalla kuitenkin ajattelin, että tässä kriisinpaineisessa ja yhtäkkisessä uudessa tilanteessa minulla olisi hyvä kosketuspinta ja yhteys tutkittaviin tuttuuden vuoksi, jolloin myös meidän välinen vuorovaikutus olisi rikasta. 

Koin monilla tavoin etuoikeutettujen nuorten aikuisten tutkimisen osallisuuden näkökulmasta ongelmallisena äänen antamisena yhteiskunnassa jo vahvoilla oleville.

Tämä osoittautui todeksi, ja ryhmäkeskustelujen lisäksi juttelin aiheesta vapaa-ajalla useiden ryhmäläisten kanssa ja pystyin aistimaan osallistujien tunnelmia tutkimusajanjaksolta. Uskon esimerkiksi, että tuttuuden ansiosta eräs ryhmäläinen otti minuun suoraan yhteyttä ilmaistakseen, että ei pystynyt yhtymään ryhmässä muodostuneen kaupunkimyönteisen diskurssin kanssa ja kaipasi itse selvästi väljempään, maalaismaisempaan ympäristöön. Tämä osaltaan kertoo ryhmätilanteissa syntyvistä vahvoista eetoksista, jotka voivat kätkeä alleen risteäviä mielipiteitä. Toisaalta uskon, että sama vaikeus vastakkaisuuden ilmaisuun olisi yhtä hyvin ilmennyt kasvokkaisissa ryhmähaastatteluissa, vaikkakin niissä osallistujien todennäköisesti pienempi määrä olisi ehkä tehnyt erimielisyyden ilmaisusta helpomman. Tämän haasteen takia osoittautui tärkeäksi kerätä aineistoa WA-ryhmän lisäksi myös anonyymilla lomakkeella ja yksilöllisillä haastatteluilla.   

Tulin tulokseen, että herkässä ja nopeaa reagointia vaativassa tilanteessa tuttujen vertaisteni tutkiminen olisi etu. Affektiivisten tunnelmien aistiminen normaalista poikkeavassa yhteiskunnallisessa tilanteessa olisi helpompaa ja toisaalta osallistujat osaisivat myös itse arvioida jaksamistaan herkemmin ja jättäytyä pois tutkimuksesta tarvittaessa. Kävely ei ole aiheena kovin henkilökohtainen, mutta ryhmäkeskusteluasetelma voi tuntua joistain luotaantyöntävältä. 

Koska koronan etenemisestä tai sen tulevasta vakavuudesta ei ollut tietoa, en uskaltanut myöskään luoda uusia ryhmiä vailla aiempaa tuttavuutta tai tutkittavien kokemusmaailman parempaa tuntemista, esimerkiksi juuri aiemmin minulle tuntemattomien espoolaisten nuorten kanssa. Asetelma olisi vaatinut enemmän valmistelua ja ainutlaatuinen koronan alku olisi karannut tutkimuskohteena ulottumattomiin. 

Tämä paljastaa yleisemmän haasteen siitä, miten kriisitilanteissa marginalisoitujen ryhmien tutkiminen voi jäädä käytännön syiden takia varjoon. On helpompi reagoida nopeasti siihen, minkä itse tuntee.

WA-ryhmä sitoutti ja raportoi kehittyvää tilannetta

Loppujen lopuksi WA-ryhmän merkitys aineistonkeruumenetelmänä oli täydentävä: se toimi alustana lomakkeen jakamiselle, mutta myös tärkeänä paikkana osallistujien sitouttamiselle tutkimukseen osallistumiseen. Ryhmän kautta tulleet lomakkeen avovastaukset olivat pidempiä, analyyttisempiä ja paneutuneempia kuin WA-ryhmään kuulumattomien vastaajien lomakevastaukset. 

Toisaalta koen, että analyysi olisi jäänyt puutteelliseksi, jos en olisi lisäksi kerännyt ryhmäkeskustelujen lisäksi lomakeaineistoa ja kasvokkaisia haastatteluja. Tilanteessa, jossa etänä oleminen on välttämätöntä, tutkittavien aika on rajattua tai kasvokkaiset kohtaamiset ovat hankalia, tarjoavat WA-ryhmäkeskustelut hyvän vaihtoehdon tai täydentävän muodon aineistonkeruumenetelmäksi. Se voi myös tarjota joillekin osallistujille mielekkäämmän tavan osallistua ryhmäkeskusteluun kuin kasvokkaisen keskustelun. WA-ryhmän rakentavat keskustelut raportoivat etenevää koronatilannetta ja sen mukaisia tunnelmia reaaliaikaisesti: ne kertoivat esimerkiksi tutkittavien kyllästymisestä kävelyyn, tiukentuvista liikkumarajoituksista heränneistä ahdistuneista ajatuksista ja väliaikaisten kaupunkitilaratkaisujen puuttumisen aiheuttamasta yllättyneisyydestä.   

Vaikka tuskailin tutkittavien vaihtumisesta nuorista nuoriin aikuisiin, olen ilokseni päässyt soveltamaan tutkimusasetelmaa Eiran aikuislukion lukioon valmistavan, suomi toisena äidinkielenä -luokan opiskelijoiden kanssa kävellen (etänä) ja siten toteuttamaan alkuperäistä ideaani yhteistutkijuudesta nuorten kanssa. Alunperin melko nopeasti pystytetty tutkimusasetelma omien tuttavieni kanssa sopi sovellettavaksi myöhemmin toisen osallistujaryhmän kanssa kävelyyn vähemmän painostavassa koronatilanteessa. 

 

Artikkeli on julkaistu:

Niitamo, A. (2021). Walking as urban communication: affordances and agency in public space in a semi-lockdown city. Cities & Health, 1-15.

 

Tutkimustyö on toteutettu osana Diginuoruus mediakaupungissa -tutkimushanketta (Koneen Säätiö 2016–2018).  

 

***

 

Kuvat: kaikki kuvat Annaliina Niitamo.