Mikä Ilmiö?
Ilmiö on sosiologinen media, joka popularisoi tutkimusta ja tarjoaa uusia tapoja ajatella yhteiskuntaa.
Avainsanat
Tuoreimmat
Kommentti: Teknologia tulee, käyttäjä sopeutuu – teknologiaoptimismista kriittiseen teknologialukutaitoon?
Uudet teknologiat lupaavat tehokkuutta ja parempia palveluja, mutta niiden vaatima opettelu- ja sopeuttamistyö jää usein yksilölle. Teknologialukutaitoa tarvitaan myös teknologiaa kehittävissä ja käyttöön ottavissa organisaatioissa, kirjoittaa Paula Vasara.
Tuskin kukaan meistä herää aamulla toivoen, että saisi opetella jälleen uuden sovelluksen, tunnistautumistavan tai älykkään laitteen käytön. Silti uusien teknologioiden opettelusta on tullut arkinen pärjäämisen ehto.
Teknologiat ilmestyvät elämäämme usein pyytämättä. Jossakin kehitetään uusi digitaalinen palvelu, tekoälysovellus tai robotti. Pian se otetaan käyttöön työpaikalla, pankissa, terveydenhuollossa tai kotona. Siitä lähtien meidän oletetaan tietävän, miten laite tai sovellus toimii, mihin sitä voi käyttää ja millaisia riskejä siihen liittyy.
Uudet teknologiat esitetään usein varauksettoman myönteisesti edistyksenä. Esimerkiksi Lääkärilehden artikkelissa kuvataan hurmioituneesti tekoälyn mullistavan lääkärin vastaanoton. Teknologian muutokset ulottuvat jopa intiimeihin ihmissuhteisiin ja deittailuun: tekoälyn on uutisoitu muuttavan tapoja, joilla ihmiset esittelevät itsensä ja tutustuvat toisiinsa.
Teknologinen muutos ei synny itsestään, vaan se tuotetaan kollektiivisesti yritysten, tutkimusorganisaatioiden ja julkisen hallinnon päätöksissä. Muutos tapahtuu monien toimijoiden vaikutuksesta, usein pyytämättä ja joskus yllättäen. Teknologian luvataan tuottavan hyötyä, mutta sen mukanaan tuoma työ jää usein näkymättömäksi ja muutoksesta selviytyminen yksilön vastuulle.
Hyvä kansalainen pysyy mukana kehityksessä
Teknologialukutaidoilla tarkoitetaan kykyä ymmärtää, arvioida, käyttää ja tehdä perusteltuja päätöksiä teknologioista ja niiden vaikutuksista yksilöiden, yhteisöjen ja yhteiskunnan tasolla. Taidot ovat tarpeellisia. Teknologisoituvassa yhteiskunnassa ihmisen on hyvä ymmärtää, millaisten järjestelmien kanssa hän toimii.
Teknologialukutaito voi suojata harhaanjohtavalta tiedolta, auttaa tunnistamaan teknologian rajoituksia ja vahvistaa mahdollisuuksia osallistua yhteiskuntaan. Puhe teknologialukutaidoista sisältää kuitenkin myös ongelman. Puhe voi kääntää huomion teknologioita kehittävistä ja käyttöön ottavista organisaatioista yksittäisen ihmisen osaamiseen. Se kiinnittää myös huomion yksilöllisiin taitoihin ja kompetensseihin. Kukaan ei kysy, haluatko oppia. Yhteiskunta edellyttää, että opit.
Kun digitaalisen palvelun käyttäminen on vaikeaa, käännämme tutkivan katseemme helposti käyttäjän taitoihin.
Kun työntekijä ei innostu uudesta järjestelmästä, puhumme muutosvastarinnasta. Kun ikääntynyt ei ota käyttöönsä uutta laitetta, epäilemme hänen motivaatiotaan tai rohkeuttaan.
Harvemmin pysähdymme kysymään, miksi teknologia alun perinkään otettiin käyttöön, miksi sitä pitää päivittää, kenen tarpeisiin se vastaa tai millaista ylimääräistä työtä sen käyttöönotto kenties vaatii. Vielä harvemmin kysymme, voiko sen käytöstä kieltäytyä – tai siis kieltäytyä menettämättä tarpeelliseksi koettuja palveluja, uusia mahdollisuuksia tai vaikkapa yhteyksiä toisiin ihmisiin.
Näin teknologiasta voi tulla sopeutumisen kieli. Ongelmaksi määrittyy ihmisen puutteellinen osaaminen. Ei se, että yhteiskunta tuottaa jatkuvasti uusia teknologisia vaatimuksia.
Teknologian opetteleminen on työtä
Uuden teknologian käyttöön ottaminen ei tapahdu itsestään. Ihmisen pitää hankkia laite, asentaa sovellus, luoda tunnus, muistaa salasana, hyväksyä käyttöehdot ja opetella käyttöliittymän logiikka. Hänen pitää päivittää osaamistaan, suojella henkilötietojaan, tunnistaa huijaukset ja selvittää, miksi eilen moitteettomasti toiminut palvelu ei tänään enää toimikaan.
Teknologisen muutoksen hyödyt esitetään yhteisinä: parempina palveluina, tehokkuutena, turvallisuutena ja saavutettavuutena. Sen vaatimat ponnistelut taas yksilöllistetään: opettele, päivitä, tunnista, suojaudu ja pysy mukana. Tämä kaikki vie aikaa ja vaatii keskittymistä.
Silti teknologian opettelemista ei yleensä tunnisteta työksi. Se näyttäytyy vain pieninä arkisina tehtävinä, jotka ihmisen tulee hoitaa. Omalla ajallaan, hiljaa itsekseen, purnaamatta.
Tekno-optimismi kaventaa kysymyksiä
Teknologiseen kehitykseen liittyy vahva oletus edistyksestä. Uusi teknologia esitetään väistämättömänä asiana, johon yhteiskunnan ja ihmisten pitää mukautua. Keskustelu alkaa siitä, miten teknologia otetaan käyttöön, ei siitä, pitäisikö sitä käyttää tai millä ehdoin. Näin teknologian tarpeellisuutta koskeva poliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelu muuntuu teknisen toteutuksen, hallinnan ja tehokkuuden ongelmaksi.
Teknologiakriitikko Evgeni Morozov kutsuu tällaista ajattelutapaa teknologiseksi solutionismiksi. Tällä hän tarkoittaa ajattelutapaa, jossa monimutkaiset yhteiskunnalliset ongelmat pelkistyvät teknisesti hallittaviksi ja tehokkaasti ratkaistaviksi ongelmiksi. Tällöin voidaan sivuuttaa sekä ongelmien yhteiskunnalliset syyt että teknologian itsensä synnyttämät ongelmat, joita ei olisi ilman sen käyttöönottoa.
Vaarana on, että ongelmien yhteiskunnalliset ja poliittiset taustat jäävät syrjään. Seurauksiin puututaan syiden sijaan. Esimerkiksi ratkaisuksi yksinäisyyteen voidaan tarjota sosiaalista robottia, työvoimapulaan automaatiota ja palvelupisteiden karsimiseen uutta digitaalista alustaa.
Teknologia voi olla osa ratkaisua, mutta samalla se muuttaa kysymyksen muotoa. Sen sijaan, että keskustelisimme palvelujen resursseista, työn organisoinnista tai ihmisten välisistä suhteista, saatamme päätyä keskustelemaan siitä, osaavatko ihmiset käyttää tarjottua teknologiaa ja jos eivät, miten heidät saataisi se oppimaan. Koska teknologinen kehitys oletetaan hyväksi ja väistämättömäksi, siihen sopeutumattomuus alkaa näyttää yksilön puutteelta.
Myös organisaatiot tarvitsisivat teknologialukutaitoa
Ratkaisu ei ole luopua teknologia-, media- tai robottilukutaidoista. Niiden sisältöä ja kohdetta tulisi kuitenkin ajatella uudelleen.
Teknologialukutaito ei saisi tarkoittaa pelkästään kykyä käyttää tarjolla olevia laitteita ja järjestelmiä. Siihen pitäisi kuulua oikeus kysyä, kuka teknologian on kehittänyt, mihin ongelmaan sitä tarjotaan ja kuka sen käyttöönotosta hyötyy.
Yhtä tärkeää on kysyä, kuka tekee teknologian vaatiman opettelu-, sopeutumis- ja ylläpitotyön. Tai kenen kustannuksella tämä työ tehdään?
Lukutaitoa pitäisi vaatia myös teknologioita kehittäviltä ja käyttöön ottavilta organisaatioilta. Niiden pitäisi osata arvioida, tarvitaanko teknologiaa, millaisia velvollisuuksia se ihmisille asettaa ja keitä se mahdollisesti sulkee ulkopuolelle. Digitaalinen vastuu on syytä ymmärtää jaetuksi vastuuksi, joka kuuluu käyttäjien lisäksi kehittäjille, organisaatioille ja päätöksentekijöille.
Teknologiat tulevat yhteiskuntaan järjestelmätasolla, mutta ihmiset kohtaavat ne henkilökohtaisen pärjäämisen kokeina. Siksi kysymys ei voi olla vain siitä, kuinka ihmiset saadaan pysymään kehityksessä mukana. On kysyttävä myös, millaiseen kehitykseen heidän odotetaan sopeutuvan, kuka sen suunnan on valinnut ja miksi sopeutumisen vastuu kuuluu juuri heille.
Kirjallisuutta:
Akkermans, H. (2024). The social responsibilities of scientists and technologists in the digital age. In H. Werthner, C. Ghezzi, J. Kramer, J. Nida-Rümelin, B. Nuseibeh, E. Prem, & A. Stanger (Eds.), Introduction to digital humanism: A textbook (pp. 65–81). Springer. https://doi.org/10.1007/978-3-031-45304-5_5
Morozov, E. (2013). To Save Everything, click here: The Folly of Technological Solutionism. Public Affairs.
Sætra, H. S., & Selinger, E. (2024). Technological remedies for social problems: Defining and demarcating techno-fixes and techno-solutionism. Science and Engineering Ethics, 30(6), Article 60. https://doi.org/10.1007/s11948-024-00524-x
Trier, M., Kundisch, D., Beverungen, D., Müller, O., Schryen, G., Mirbabaie, M., & Trang, S. (2023). Digital responsibility: A multilevel framework for responsible digitalization. Business & Information Systems Engineering, 65(4), 463–474. https://doi.org/10.1007/s12599-023-00822-x
Kuvat: @stasostrikov, Unsplash; Sakari Kiuru, Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0-lisenssillä; @brookebalentine, Unsplash; Mauri Helenius, Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0-lisenssillä; Petteri Kivimäki (kirjoittajakuva)
Kirjoittaja
Paula Vasara
Paula Vasara, YTT, työskentelee yliopistotutkijana Jyväskylän yliopistossa Yli 65-vuotiaiden media- ja robottilukutaidot -tutkimushankkeessa, jota rahoittaa Suomen Akatemia (2023–2027, 355063).



