Sosiologia valokeilassa: 1980-luvun suomalaista elämäntapatutkimusta opiskelijoiden silmin

 

Sotien jälkeen Suomessa käynnistyi mittava elinkeino-, ammatti- ja aluerakenteen muutos eli niin kutsuttu “suuri muutto”, joka innoitti tutkijoita selvittämään yhteiskunnallisen muutoksen vaikutuksia suomalaisten elämäntapoihin. Miltä tuon ajan elämäntapatutkimus näyttää nykyopiskelijoiden silmin?

 

Suomalaisen elämäntapatutkimuksen pioneereja

Suomalaiseen elämäntapatutkimukseen panostanut sosiologi J.P. Roos johti vuosina 1977–1980 Suomen Akatemian rahoittamaa Elämäntavan muutoksen tutkimushanketta. Hankkeen tavoitteena oli saada tietoa suomalaisten elämäntavan muutoksista hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen sekä kaupungistumisen prosessien aikaan.

Roosin tutkimusryhmä tuotti hankkeen tuloksena muun muassa Martti Kortteisen teoksen Lähiö: tutkimus elämäntapojen muutoksesta sekä Pirkkoliisa Ahposen ja Marja Järvelän teoksen Maalta kaupunkiin, pientilalta tehtaaseen: tehdastyöläisten elämäntavan muutos. Tarkastelemme tässä blogitekstissä edellä mainittujen teoksien sisältöä 2020-luvun sosiologian maisteriopiskelijoiden näkökulmasta. Mitä neljäkymmentä vuotta vanha hyvinvointi- tai elämäntapatutkimus antaa lukukokemuksena tämän ajan tuleville sosiologeille?

Huomiomme kiinnittyivät erityisesti tutkimusten esitystapoihin, työn ja kapitalismin sekä sukupuolen ilmaisuihin ja yhteisöjen patriarkaalisuuteen. Myös elämäntavan tyhjenemisen ajatus osana palkkatyöläistymistä, kaupunkilaisuutta sekä kulutuskulttuurin omaksumista herättivät meissä kiinnostusta.

Huomiomme kiinnittyivät erityisesti tutkimusten esitystapoihin, työn ja kapitalismin sekä sukupuolen ilmaisuihin ja yhteisöjen patriarkaalisuuteen.

Maalta kaupunkiin, pientilalta tehtaisiin

Pirkkoliisa Ahposen ja Marja Järvelän vuonna 1983 julkaistu teos Maalta kaupunkiin, pientilalta tehtaaseen: tehdastyöläisten elämäntavan muutos on laaja tutkimus suomalaisten ensimmäisen polven tehdastyöläisten elämäntavan muutoksesta osana toisen maailmansodan jälkeistä talouden rakennemuutosta ja maaltamuuttoa. Tuotanto- ja työllisyysrakenteen muutoksessa maatalousyhteiskunta muuttui kohti teollista ja kaupungistuvaa yhteiskuntaa. Muutoksilla oli vaikutuksia myös suomalaisten elämäntapoihin, kun työt vetivät maalaisia kohti kaupunkilaiselämää.

Ahposen ja Järvelän keskeisenä tutkimusongelmana on yhteiskunnan rakennemuutoksen ja ihmisten arkielämän suhde. Tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita siitä, miten elämänprosessit muotoutuvat rakennemuutoksessa ja miten yksilöt ja yhteisö kokevat elämänsä muutoksineen. Tutkimuksen tavoitteena oli löytää tekijöitä, jotka antavat elämäntavan muutoksessa yksilölle ja yhteisölle sisällöllisesti kantavan merkityksen.

Tutkimuksessa erotellaan kolme eri lähtökohtaa ja vaihetta maalta kaupunkiin muutolle sekä sosialisaatioprosessille. Suurimmalla osalla tutkittavista lähtötilanteena on maanviljelijä- tai pienviljelijäperhe (52 %), toisilla maaseudun työläisperhe (30 %) ja kolmansilla kaupunkilainen työläisperhe (5,4 %). Ahponen ja Järvelä tutkivat Joensuun Schaumanin ja Wärtsilän tehtaan työntekijöitä sekä heidän elämäntapaansa ja elämänvaiheita tehdas- ja eritoten palkkatyöläisinä.

Nykyisille opiskelijoille Maalta kaupunkiin, pientilalta tehtaaseen muistuttaa sekä metodologisesti että menetelmällisesti etnografista tutkimusta, mutta teoksessa itsessään tähän ei viitata vaan puhutaan systemaattisesti laadullisesta elämäntapatutkimuksesta. Tutkimusmenetelminä käytetään kyselylomaketta, havainnointia sekä viisi kertaa jokaiselle haastateltavalle ja heidän mahdollisille perheilleen toteutettavia temaattisia syvähaastatteluita. Haastatteluiden teemoina ovat elämänhistoria, työ, toimeentulo, perheen toiminta sekä vapaa-ajan käyttö.

Maalta lähtö ja elämänpuitteet tehtaissa

Käsitteellisistä lähtökohdista Ahponen ja Järvelä jäsentävät palkkatyöväen arkielämän prosessia kolmen eri ulottuvuuden avulla: elämäntavan puitteet, ajankäyttö sekä elämäntavan perspektiivit. Teoksen alussa kuvaillaan elämänpuitteiden muutoksia: maaseudulta tehtaisiin lähtöä, sen välttämättömyyksiä sekä siihen liittyviä vaikeitakin valintoja. Maaseudun elämän rankkuus sekä resurssien niukkuus korostuvat, ja tästä lapsetkin saavat osansa varhaisena koti-, karja- ja metsätöiden sekä sisarusten hoidon aloittamisena. Pienviljelijöiden isoissa perheissä äidit ovat alati työn touhussa pihapiirissä ja isä saattaa olla kauempana hankkimassa lisätienestejä.

Pojat viipyvät kotona maaseudulla tyttöjä pidempään, mutta kaupungin tehdastyö ei tunnu kenestäkään raskaalta maalaistöihin verrattuna. Toisaalta isot työläisperheet kaupungissa näkevät myös ajoittain nälkää ja perheissä saatetaan elää niukemmin kuin maaseudulla. Maaseudun töiden palkkiot ovat olemattomia tai pieniä, ja tehdastyön ensimmäisen tilin kuvaillaan tuntuneen “mukavalta kukkarossa”.

Maaseudun töiden palkkiot ovat olemattomia tai pieniä, ja tehdastyön ensimmäisen tilin kuvaillaan tuntuneen “mukavalta kukkarossa”.

Sukupuoli tehtaassa

Elämänpuitteiden osiossa tarkastellaan myös palkkaa sekä työn muotoisuutta tehtaassa. Vaikka Suomi ratifioi ILO:n samanpalkkaisuussopimuksen vuonna 1962, kerrotaan vuonna 1983 julkaistussa teoksessa edelleen palkkatason määrittymisestä koulutuksen, ammattitaidon sekä sukupuolen mukaan. Teoksen mukaan suurin osa tehtaissa työskentelevistä miehistä tekee töitä tehtaissa aikapalkalla (62,5 %), kun naiset työskentelevät melkein poikkeuksetta urakkapalkalla (91,8 %).

Suurin osa aikapalkkatehtävistä luokitellaan teoksen mukaan ylimpiin palkkaryhmiin, kun urakkatyöt taas jaotellaan vähemmän vaativiin. Toisaalta naisilta ei vaadittu tai haluttu vaatia koulutusta tehtaassa työskentelyyn. Urakkatyötä kuvaillaan teoksessa rankemmaksi ja toisaalta tehokkaammaksi kuin aikapalkkaisuutta. Mikäli mies tekee urakkatöitä, saa hän silti enemmän palkkaa urakastaan kuin nainen.

Mikäli mies tekee urakkatöitä, saa hän silti enemmän palkkaa urakastaan kuin nainen.

Meille nykyisille opiskelijoille tämä antaa vaikutelman, että tietyillä työpaikan rakenteilla pyrittiin välttämään ILO:n samanpalkkaisuussopimuksen idea eikä patriarkaalisista tavoista oltu valmiita luopumaan. Teoksen mukaan naisille myös tultiin huomauttamaan, mikäli ”kovin korkealle ajettais urakat”.

 

Tehdastyöläisen arkea määrää työaika

Teoksen kolmannessa pääkappaleessa kuvaillaan ajankäytön ulottuvuutta osana arkielämän rakentumista sekä sen muuttumista osana palkkatyöläisyyden omaksumista: Tehdastyöläisen arkipäiviä määrääkin työaika. Vapaa-aika erottuu omana aikanaan palkkatyössä selkeämmin kuin maalaiselämässä: palkkatyö on pakotettua aikaa ja sen ulkopuolelle syntyy uusi vapaa-ajan sfääri.

Vapaa-aika erottuu omana aikanaan palkkatyössä selkeämmin kuin maalaiselämässä: palkkatyö on pakotettua aikaa ja sen ulkopuolelle syntyy uusi vapaa-ajan sfääri.

Miehet tekevät töitä tehtaassa enemmän päivisin ja naiset 2-vuorotyötä, mutta tässä on tehdaskohtaisia eroavaisuuksia. Ansiotyön jakamisen pakko perheen aikuisten kesken ei teoksen mukaan automaattisesti johda tasapuolisempaan kotitöiden jakoon, mutta tilanteessa, jossa molemmat tekevät vuorotyötä, työssäkäynti näyttää muuttavan perinteisiä sukupuolirooleja myös jonkin verran kotona. Toisaalta yhteiskunta ei vielä taipunut 1970-luvulla vuorotyöläisten arkeen esimerkiksi päivähoidon järjestämisessä, mikä toi elinoloihin rankkuutta sukupuoleen liittyvien odotusten johdosta erityisesti naisille.

Palkkatöissä elämäntavan perspektiivit muuttuvat

Teoksen neljännessä pääkappaleessa Ahponen ja Järvelä tarkastelevat elämäntavan perspektiivien muutosta osana palkkatyöläisen sosialisaatiota. Elämäntapaperspektiivien muutoksessa yksilön ja yhteisön suhtautuminen omaan arkeen ja elämään muuttuu. Maalta kaupunkiin, pientilalta tehtaisiin kuvaa sisällökkäästi, kuinka palkan saaminen muuttaa kokonaisvaltaisesti yksilön suhtautumista työhön ja vapaa-aikaan, käyttöarvoihin ja kulutukseen. Palkkatyöhön ja rahatalouteen siirryttäessä kaupasta ostetaan se, mitä ennen tuotettiin itse.

Teoksessa haastateltavat kuvaavat, kuinka toisaalta omavaraistalouteen verrattuna voi “elää kuin pellossa”, mutta samalla jotain on viety pois vapaudesta: elämä on sidottu työhön ja “jotenkin on kiireellisempi, stressaavampi tämä elämä”. Onkin kiinnostavaa, miten 1970-luvulla arkeaan eläneiden haastateltavien pohdinnat työn muotoisuudesta, työn suhteesta vapaa-aikaan ja stressiin muistuttavat puhetavoiltaan ajoittain myös nykyistä 2010- ja 2020-luvun keskustelua.

Onkin kiinnostavaa, miten 1970-luvulla arkeaan eläneiden haastateltavien pohdinnat työn muotoisuudesta, työn suhteesta vapaa-aikaan ja stressiin muistuttavat puhetavoiltaan ajoittain myös nykyistä 2010- ja 2020-luvun keskustelua.

Toisaalta 1970-luvulla palkkatyö ei saanut ensimmäisen polven tehdastyöntekijää luopumaan luontaistaloudesta vielä kokonaan vaan entisellä kotitilalla, kesämökillä tai sukulaisten luona viljeltiin edelleen perunaa ja juureksia. Lihaa kasvatettiin ja tuotiin itse maalta, ja ruokakaupassa katseltiin tarjousten perään. Useimmissa perheissä äidillä oli vastuu perinteisen ruokakulttuurin säilymisestä ja samalla uusien tottumuksien omaksumisesta.

 

Palkkatyöläiseksi tuleminen ja kaupunkilaisuus

Tutkimuksen synteesinä ja samalla teoksen viidennessä pääkappaleessa kuvataan käsitteellisellä tasolla palkkatyöläiseksi tuleminen. Käsitteellä viitataan koko elämäntavan muutokseen ja sosialisaatioprosessiin omavaraisesta maalaiselämästä palkkatyöläiseksi. Ahponen ja Järvelä havaitsivat, että sosialisaatio maalaistaloudesta palkkatyöhön tarkoitti samalla myös maalaisuuden asteittaista muuttumista kaupunkilaisuudeksi.

Teoksessa kuvaillaan, miten kaupunkilaisuus tuo mukanaan uudenlaisia olemisen tapoja. Vapaa-ajan käytössä kaupunkilaisella oleminen korostuu tekemisen sijaan, ja Ahposen ja Järvelän mukaan kaupunkilaisuudessa kulttuuri tuotteena muodostuu tärkeämmäksi kuin kulttuuri toimintana. Työhön taas suhtaudutaan kunnialla, ja erityisesti maaltamuuttajalle työ merkitsee velvollisuutta ja elinehtoa, joka vaatii ahkeruutta ja toimintaa.

Työhön taas suhtaudutaan kunnialla, ja erityisesti maaltamuuttajalle työ merkitsee velvollisuutta ja elinehtoa, joka vaatii ahkeruutta ja toimintaa.

Mielikuvat pärjäämisestä ja ahkeruudesta tulevat teoksessa kiinnostavilla tavoilla esiin, kun kuvaillaan maalaiselämän muutosta kaupunkilaisuudeksi: esimerkiksi auton turha käyttö nähdään laiskuutena, ja pyöräilyä halutaan suosia ikään kuin kunnian sekä pärjäämisen merkkinä. Symbolisesti pärjäämisen pakko ulottui siis jopa pyörän valintaan. Opiskelijoina vaihdoimme ajatuksia siitä, miten historiallista, todennäköisesti enimmäkseen materiaalisesta niukkuudesta kumpuavaa pärjäämisen eetosta käytetään nykyään myös poliittisena työkaluna tietynlaisten intressien eteenpäin viemiseksi.

 

Muistoissa maalaiselämä romantisoituu?

Meidän opiskelijoiden näkökulmasta Maalta kaupunkiin, pientilalta tehtaaseen -teoksessa on havaittavissa maalaisuuden jonkinasteista romantisointia: maalaistöiden rankkuudesta huolimatta elämä maalla nähdään ajoittain sisällökkäämpänä, vaikka samalla entisen kaltaisiin töihin ei kaipausta juuri ollut. Ahponen ja Järvelä kuvailevat, kuinka maalta muuttaneet vanhemmat voivat rakentaa itselleen uudenlaisen kaupunkilaiselämän maalla opittujen taitojen ja arvojen päälle, mutta tällaisen yhdistelmäelämäntavan siirtäminen ei enää seuraavalle sukupolvelle onnistu. Taidot häviävät ja nuoret kulkeutuvat kohti kulttuurimerkityksiltään tyhjenevää, kulutuskeskeistä elämäntapaa.

Kulutuskulttuurin omaksuminen ja elämäntavan tyhjeneminen kuvaillaan teoksessa vääjäämättömänä kaupunkiin muuttamisen seurauksena. Se on ikään kuin elintason nostamisen hinta. Jäimme opiskelijoina pohtimaan, onko romantisoinnin mielikuva teoksessa enemmän tutkijoiden vai tutkittavien aikaansaamaa. Kuvaukset ovat joka tapauksessa kiinnostavia ja edelleen ajankohtaisia ylikulutuskulttuurin, kapitalismin kriisiytymisen sekä kuudennen sukupuuton aikana.

Lähiö: tutkimus elämäntapojen muutoksesta

Matti Kortteisen vuonna 1982 julkaistu Lähiö: tutkimus elämäntapojen muutoksesta lukeutuu yksiin suomalaisen elämäntapatutkimuksen klassikoihin. Teoksen lähtökohtana toimi Suomessa aikoinaan käyty julkinen keskustelu, jossa arvosteltiin 1970-luvulla nopean kaupungistumiskehityksen seurauksena rakennettuja “betonilähiöitä”. Syynä voimakkaalle arvostelulle oli erityisesti median lietsomat uskomukset, joiden mukaan lähiöiden heikot asuinolosuhteet yhdessä maassamuuton tuomien rasitusten kanssa johtavat sosiaalisten ongelmien kasaantumiseen kyseisille alueille. Lähiö saapui paikkaamaan aihetta koskevan tutkimustiedon puutetta pureutumalla tähän niin kutsuttuun lähiöongelmaan elämäntapatutkimuksen näkökulmasta.

Teoksen lähtökohtana toimi Suomessa aikoinaan käyty julkinen keskustelu, jossa arvosteltiin 1970-luvulla nopean kaupungistumiskehityksen seurauksena rakennettuja “betonilähiöitä”.

Mikä lähiöongelma ja onko sitä edes olemassa

Lähiö alkaa otteilla mediassa julkaistuista kirjoituksista, joissa kuvataan lähiöissä asuvien ahdinkoa hyvinkin teatraaliseen sävyyn. Kirjoituksista välittyy kuva yksinäisistä, juurettomuuden murtamista ihmisistä, jotka hiljaa ja hyväksyen elävät yksitoikkoista arkeaan lähiöiden eristäminä. Syntipukeiksi julistetaan niin arkkitehdit, suunnittelijat kuin poliitikotkin.

On totta, että 1960- ja 1970-lukujen nopea kaupungistumiskehitys ja maaltamuutto aiheuttivat ratkaisevia muutoksia suomalaisten elämään ja elämäntapoihin. Lähiyhteisöjen heikkeneminen, maaltamuuton henkinen kuormittavuus sekä yleinen epävarmuus tulivat osaksi useiden suomalaisten arkea. Kun yhtälöön lisättiin vielä toimintaympäristöltään ja palveluiltaan niukka asumalähiö, olivat lähiöongelman ainekset ainakin näennäisesti kasassa.

Teoksen tavoitteena on selvittää, mikä on tämä paljon puhuttu lähiöongelma alueen asukkaiden elämäntapojen muutoksen kannalta tarkasteltuna, vai onko ongelmaa ylipäänsä edes olemassa. Tutkimus on rajattu yhden lähiön, peitenimeltään Kaukialan, ja sen asukkaiden tarkasteluun. Kortteisen mukaan Kaukiala valikoitui tutkimuskohteeksi, sillä se edusti tuolloin asunto- ja elinkeinotutkimuksen tilastojen mukaan riittävän tyypillistä pääkaupunkiseudun lähiötä, minkä lisäksi sitä pidettiin yhtenä 70-luvun lähiörakentamisen symboleista.

Teos alkaa johdonmukaisesti asumalähiön fyysisten puitteiden ja olosuhteiden tarkastelusta, mistä edetään korttelikohtaiseen naapuriverkostojen syntyä ja kehitystä tarkastelevaan osioon. Tämän jälkeen päästään teoksen varsinaiseen ytimeen eli perhekohtaisiin analyyseihin, joissa kuullaan erilaisista kulttuurisista lähtökohdista tulevia palkkatyöläisperheitä ja kartoitetaan heidän sopeutumistaan asumalähiön tarjoamiin elinolosuhteisiin. Jokaista elämäntapatyyppiä tarkastellaan omassa luvussaan kuvitteellisen perheen kautta, joka edustaa useiden eri perheiden haastatteluiden pohjalta muodostettua teoriaa.

Aineistonkeruu on toteutettu syvähaastatteluilla. Kortteinen perustelee menetelmävalintaa muun muassa siten, että syvähaastatteluita analysoimalla voidaan paikantaa yksilöiden julkisen roolikäyttäytymisen sekä yksityisen kokemusmaailman välisiä kytkentöjä. Tällainen lähestymistapa antaa täten hyvät mahdollisuudet kulttuurisen murroksen ja uudelleensosiaalistumisprosessin tutkimiseen.

Palkkatyöstä patriarkaalisuuden kriisiin ja elämäntavan privatisoitumiseen

Johtopäätöksissä Kortteinen nimeää kolme keskeisintä lähiöongelman ulottuvuutta, jotka ovat alueen toiminnallinen köyhyys, palkkatyöläistymisen aiheuttamat kulttuuriset murrokset sekä näiden murrosten vakiinnuttamat sosiaaliset rakenteet. Lähiöongelman ydin piilee toisin sanoen asuinoloihin liittyvässä rakenteellisessa eriarvoisuudessa, joka kärjistää kulttuurisia murroksia. Samalla elämäntapojen yksityistyminen ja lisääntynyt perhekeskeisyys tukevat rakenteellisen eriarvoisuuden säilymistä: ongelmiksi koetut asiat kasaantuvat perheiden sisälle sen sijaan, että ne synnyttäisivät kollektiivista toimintaa ratkaisujen löytämiseksi. Siinä missä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Helsingin laitakaupungin työläisyhdyskuntia leimasivat köyhyys, huonot asuinolosuhteet ja alkoholismi, ovat teoksessa kuvatun modernin työläisyhdyskunnan ongelmat vähemmän konkreettisia ja siten vaikeammin havaittavissa.

Lähiöongelman ydin piilee toisin sanoen asuinoloihin liittyvässä rakenteellisessa eriarvoisuudessa, joka kärjistää kulttuurisia murroksia.

Kulttuuriset murrokset liittyivät aineistossa usein perheiden sisäisiin palkkatyöläistymisen ja sukupuolten välisen työnjaon synnyttämiin ristiriitoihin. Puolisot saattoivat noudattaa perinteisiä talonpoikaisia arvoja työnjaossaan elinympäristön muutoksesta huolimatta, mikä käytännössä merkitsi miehen palkkatyöläistymistä ja naisen kotirouvuutta. Tämä loi perustan uudenlaisen elämäntavan muotoutumiselle ja “patriarkaalisuuden kriisille”, kun miesten aseman korostuminen sai aikaan erilaisia murroksia perheiden kulttuurisista juurista riippuen. Esimerkkejä näistä murroksista ovat naisen palkkatyöläistyminen, matriarkaatin eli äidin vallan vahvistuminen, miesten lisääntynyt perhekeskeisyys tai vaihtoehtoisesti miesten lisääntynyt työsuuntautuneisuus.

Lähiö kuvaa merkittävää murrosten aikaa Suomen lähihistoriassa ja pureutuu yksityiskohtia kaihtamatta niihin tekijöihin, jotka ovat osaltaan vaikuttaneet paitsi asuinalueen uuden kulttuurisen ilmaston myös lähiöongelman muotoutumiseen. Lukukokemuksena teos oli todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Se onnistui sanallistamaan monimutkaisia uudelleensosiaalistumisen prosesseja ja antamaan äänen niille, joiden kohtaloa julkinen keskustelu dramatisoi.

Teoksen kokonaisrakenne herätti kuitenkin hieman ihmetystä opiskelijoissa, sillä tutkimuksen teoriaosuus ja menetelmäkuvaus on sijoitettu aivan teoksen loppuun liitteiksi. Tämä poikkeaa selvästi rakenteista, joita olemme tottuneet näkemään ja noudattamaan. Sijoittelu tekee teoksesta kuitenkin helposti lähestyttävän ja soljuvan lukukokemuksen muillekin kuin vain alan opiskelijoille ja asiantuntijoille, mikä on aiheen huomioon ottaen ollut luonteva ratkaisu.

 

Palkkatyöhön sopeutumista ja pärjäämisen pakkoa

Opiskelijoiden näkökulmasta kumpikin teos käsittelee laajasti monia sellaisia teemoja, jotka nähdään edelleen yhteiskunnallisesti kiinnostavina. Esimerkiksi palkkatyöhön sopeutuminen, sukupuolten suhde tai kaupungistunut kulutus- ja yksilökeskeinen elämäntapa eivät ole menettäneet ajankohtaisuuttaan tutkimusaiheina siitä huolimatta, että teosten julkaisusta on kulunut jo neljäkymmentä vuotta.

Mielestämme palkkatyöläistymistä ja sukupuolten työnjakoa koskevat kysymykset kuuluvat teosten merkittävimpiin anteihin. Kumpikin tutkimus havainnollistaa osuvasti niitä murroksia, jotka saavat alkunsa uuden elinympäristön ja perinteisten kulttuuristen arvojen yhteentörmäyksestä. Lukukokemuksena teokset auttoivat ymmärtämään paremmin paitsi Suomen yhteiskunnan historiaa, myös omia juuria.

Opiskelijoina pohdimme, miten teollistuminen ja palkkatyö yhdessä sotien jälkeisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen kanssa mahdollistivat aikanaan kulutuskulttuurin syntymisen. Ylijäävää rahaa ei välttämättä tarvinnut suoraan yrittää säästää esimerkiksi vanhuuden varalle, vaan muun muassa 1960-luvulla luotu työeläkejärjestelmä mahdollisti palkkapussin käyttämisen elintason nostamiseen.

Ylijäävää rahaa ei välttämättä tarvinnut suoraan yrittää säästää esimerkiksi vanhuuden varalle, vaan muun muassa 1960-luvulla luotu työeläkejärjestelmä mahdollisti palkkapussin käyttämisen elintason nostamiseen.

Myös toistuva kyynisyys palkkatyötä kohtaan puhutteli meitä opiskelijoita, sillä työ ja kapitalismi ovat kuuluneet tähänastisten opintojemme keskeisimpiin teemoihin. Esimerkiksi Lähiössä haastatellut käyttivät arjestaan ilmaisuja kuten “oravanpyörä” ja lähiöitä luonnehdittiin “työvoimavarastoiksi”. Työnteon ensisijainen syy oli siitä saatava palkka ja elämässä menestyminen koettiin henkilökohtaiseksi välttämättömyydeksi.

Palkka mahdollisti hyödykkeiden uudenlaisen hankinnan. Maalta kaupunkiin, pientilalta tehtaaseen mukaan entiselle pientilalliselle palkkatyöläisyyden sosialisaatioprosessi oli vaikeampaa kuin nuorena maalta lähteneelle. Prosessista lukeminen tuo perspektiiviä siihen, miten lyhyen aikaa palkkatyö sen rakenteellisessa muodossa on määrännyt suomalaisten elämäntapaa.

Prosessista lukeminen tuo perspektiiviä siihen, miten lyhyen aikaa palkkatyö sen rakenteellisessa muodossa on määrännyt suomalaisten elämäntapaa.

Toisaalta tutkittavien ulottumattomissa ovat olleet monet nykyiset sosiaaliset toimeentulotuet ja kulutustason rajat määräytyivät suoraan palkan suuruuden mukaan. Kuitenkin esimerkiksi lapsilisää on Suomessa saatu vuodesta 1948 alkaen, ja vuotta myöhemmin se kattoi 40 prosenttia kaikista Suomen sosiaalimenoista. Luku kertonee tarinaa siitä, miten hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen oli sotien jälkeen vasta aluillaan.

Puheet oravanpyörästä taas muistuttavat nykyistä keskustelua työstä vieraantumisesta, jota Suomessa on tutkinut esimerkiksi Suvi Salmenniemi (2021). Teosten julkaisuaikoihin vieraantuminen oli käsitteenä epämuodikas, mutta uuden nousun myötä sitä on alettu hyödyntää kapitalismin eettisen kritiikin välineenä. Tästä näkökulmasta katsottuna teoksessa kuvattu palkkatyön ympärille jäsentynyt elämäntapa ja “pärjäämisen ideologia” näyttäytyvät ikään kuin alkusoittona nykypäivän jatkuvan kasvun ja kilpailun eetokselle, jossa yksilön vastuu omasta hyvinvoinnista korostuu.

 

***

Kuvat: bannerikuva Rista, Simo/Helsingin kaupunginmuseo, muut kuvat järjestyksessä Pöyhönen, Ilkka/Helsingin kaupunginmuseo, Rista, Simo/Helsingin kaupunginmuseo, Elannon kokoelma/Helsingin kaupunginmuseo ja Mannonen, Olavi/Helsingin kaupunginmuseo.