Kommentti:
Mitä ABBA-nostalgian uudelleenhyödyntäminen merkitsee 2020-luvun alussa? 

1970-luvun alussa kansainväliseen suosioon noustessaan ABBA sijoittui hyvin spesifiin yhteiskunnalliseen kontekstiin, skandinaaviseen teollisuusyhteiskuntaan ja kehittyvään hyvinvointivaltioon. Se näyttäytyi yhtyeenä, jossa kaksi miestä ja kaksi naista työskentelivät rinnakkain tasavertaisina, ikään kuin mainoskatalogin kuvastona eri sukupuolista ja hiusväreistä hyvinvoivassa valkoihoisessa yhteiskunnassa.  

 

Yksi tutkimustyöni keskeisistä kysymyksistä on ollut se, miten voimme havainnoida yhteiskunnallista muutosta ja kehityskulkuja tarkastelemalla populaarimusiikin tuotantoa, levitystä ja kuluttamista. Tarkastelen aihetta ymmärtääkseni kaupungistumista ja siihen liittyviä sosiaalisia ja alueellisia muutoksia. Olen kiinnostunut kriiseistä yhteiskunnan rakenteellisina muutoksina, kuten teollisen yhteiskunnan murroksesta ja käynnissä olevan pandemian seurauksista. Kriisiaikoina musiikki toimii usein muutoksen välittäjänä, jonka merkitys myöhemmin usein unohdetaan. 

Syyskuussa törmäsin sattumalta YouTubessa ABBA:n paluun julistamistapahtuman live-streamin lähtölaskentaan. 1970-luvun alussa ABBA sijoittui hyvin spesifiin yhteiskunnalliseen kontekstiin, skandinaaviseen teollisuusyhteiskuntaan ja kehittyvään hyvinvointivaltioon. ABBA oli tasa-arvoinen yhtye, jossa kaksi miestä ja kaksi naista työskentelivät rinnakkain tasavertaisina, ikään kuin yhtye olisi mainoskatalogin kuva eri sukupuolista ja hiusväreistä hyvinvoivassa valkoihoisessa yhteiskunnassa. Yhtye näyttäytyi täydellisenä esimerkkinä pohjoismaisen yhteiskuntaideaalin menestyksestä, tai pikemminkin tavasta, jolla sosiaalidemokratia ja kapitalismi elivät kukoistaen rinta rinnan. Aivan kuten Volvo tai Absolut Vodka, ja myöhemmin Nokia, Fjällräven ja Ikea, ABBA oli skandinaavinen tuotemerkki, joka välitti jotain puhdasta ja väärentämätöntä samaan aikaan kun se oli kaikille saavutettava.   

ABBA oli tasa-arvoinen yhtye, jossa kaksi miestä ja kaksi naista työskentelivät rinnakkain tasavertaisina, ikään kuin yhtye olisi mainoskatalogin kuva eri sukupuolista ja hiusväreistä hyvinvoivassa valkoihoisessa yhteiskunnassa.

ABBA oli kuitenkin myös syvästi nostalginen. Nostalgian kohde vain oli melko epämääräinen. ABBA ei pystynyt olemaan aidosti onnellinen tai surullinen, vaan oli matalajännitteisessä tilassa, jossa se oli samaan aikaan hieman häpeissään sekä onnellisuudestaan että surullisuudestaan. Samankaltainen tunnelma on toisaalta aistittavissa suuressa osassa 1970-luvun alun pop-musiikkia. 

Tummaihoinen, näyttävästi meikattu henkilö diskovalojen välkkeessä.

Disko vangitsee kuluttajan ikuisen kaipauksen tilaan 

Diskomusiikki, johon ABBA:n menestyneimmät kappaleet lukeutuvat, pohjautui aina melankoliseen, katkeransuloiseenvälitilaan. Afroamerikkalaisesta alkuperästään huolimatta diskomusiikista puuttui soulin, funkin ja myöhemmin hip-hopin välittömyys ja vimma ja voima. Diskomusiikin hedonismi ja "tässä ja nyt" -asenne juhlistivat nopeaa nautintoa jonain kulutettavana ja hetkellisenä, jonka löytää yökerhon tanssilattialla valojen välkkeessä. Diskon nostalgia ei kohdistunut idealisoituun menneisyyteen, vaan tulevaisuuteen, joka on olemassa vain tanssin hetkellisessä huumassa.  

Disko syntyi vähemmistöjen toiveista ja fantasioista, joissa hiivitään salaa yöllä paljastamaan todellinen minä sille turvallisissa paikoissa. Vallalla ollut valkoinen miespuolinen heteroseksuaalinen rockmusiikki vihasi ja pelkäsi diskoa sulkien sen ilmaisun tanssisaleihin ja varastohalleihin. Sen sijaan urbaani kulttuurinen eliitti esimerkiksi Studio 51:ssä Manhattanilla omi nopeasti diskokulttuurin ja teki siitä eksklusiivisten klubien ja vippivieraiden musiikkia. Tämä hämmensi entisestään diskon yhteiskunnallista statusta.  

Disko syntyi vähemmistöjen toiveista ja fantasioista, joissa hiivitään salaa yöllä paljastamaan todellinen minä sille turvallisissa paikoissa.

Mutta mistä diskossa nautitaan, mitä siinä oikeastaan kulutetaan? Musiikkia, omaa kehollisuutta, erityistä ilmapiiriä, vai lupausta jostain paremmasta, jota ei ole olemassa yökerhon tanssilattian ulkopuolella? Disko vangitsi kuluttajan ikuisen kaipauksen tilaan jotain kohtaan, jota ei voi saavuttaa. Diskomusiikki on nostalgiaa sellaista kohtaan, mitä meillä ei ole ollut. 

Aivan kuten Volvo automerkkinä, ABBA normalisoi suosionsa myötä diskomusiikin valkoiseksi ja eurooppalaiseksi tuotteeksi. Yhtye säilytti musiikissaan diskon katkeransuloisen tunnelman, mutta häivytti kaikki sen yhteiskunnalliset merkitykset siirtäen sen suurkaupunkien vähemmistöjen yökerhoista radioon ja televisioon. Disko siirtyi sorron eturintamasta valkoisen hyvinvointiyhteiskunnan sukupuolittuneisiin kamppailuihin. ABBA sekoitti musiikissa diskoon schlageria, glam rockia, purukumipoppia ja vaudevilleä tehostaen niillä musiikin dramaattisia elementtejä. Ei ole välttämätöntä tanssia ABBA:n musiikin tahdissa vaan laulaa heidän kanssaan, minkä Mamma Mia! -musikaali myöhemmin osoitti. Rytmiä eivät enää määrää tamburiini ja bassorumpu vaan laulujen sanat ja dramaattiset piano-nostatukset. ABBA myi nostalgiaa, joka oli rakenteelta diskomusiikkia, mutta samalla muokkasi sen osaksi kansallista mielikuvitusta ilman kulttuurisen ilmiön alkuperäistä rodullista ja seksuaalisista eriarvoisuutta.  

ABBA-bändin jäsenet Benny Andersson, Anni-Frid Lyngstad (Frida), Agnetha Fältskog ja Björn Ulvaeus. Mustavalkoinen valokuva.

Virtuaalikeikkojen epämateriaalisuus ja materiaalisuus 

Mutta mitä tällaisen nostalgian uudelleenhyödyntäminen merkitsee nyt, ei-niin iloisen 2020-luvun alussa? Kuinka ABBA onnistuu esittämään metanostalgiansa lavalla ilman ironiaa digitaalisina epämateriaalisina kehoina, kuten he innokkaasti YouTube-esityksessään mainostivat? Tähän ei ole suoraviivaista ratkaisua. Disko ei ole enää tärkeä yhdenkään marginalisoidun ryhmän identiteetille, eikä se toisaalta voi myöskään olla nostalginen tulevaisuutta kohtaan. Nykyään disko, ja ehkä jopa koko elektronisen musiikin maailma, on puhdasta retro-nostalgiaa. Tämä sopii sellaisenaan täydellisesti ABBA:n uuteen maailmanvalloitus-suunnitelmaan.   

Esiintymällä vailla ruumiillista läsnäoloa ABBA muuttaa itsensä ikuiseksi, jumalan kaltaiseksi ilmiöksi, johon ajan hammas ei pure. Samalla yhtye kuitenkin tekee itsestään hyvin inhimillisen. Viimeisten 18 kuukauden ajan tilanne on ollut monin tavoin vastaava: olemme kaikki olleet toisillemme etäkokouksissa pieniä digitaalisia ruumiittomia kuvia mielikuvituksellisesti vaihtelevien taustakuvien päällä. Ehkä sama teknologia, jonka avulla ABBA voi esittää menneisyyttä ikuisesti on pian meidän kaikkien saatavilla.  

Esiintymällä vailla ruumiillista läsnäoloa ABBA muuttaa itsensä ikuiseksi, jumalan kaltaiseksi ilmiöksi, johon ajan hammas ei pure.

Silti ABBA:n esiintymiset tulevat olemaan myös materiaalisia. Ne tapahtuvat väliaikaisella The ABBA Voyage Arenalla Lontoossa, kaupungissa jossa globaali finanssikapitalismi konkretisoituu kiinteistöiksi.  The Architect’s Newspaper -lehden artikkelissa kerrotaan, että esiintymisareenaa pystytetään Lontoon olympiapuiston vajaakäyttöiselle pysäköintialueelle, jossa yhtyeen avatarit esiintyvät ensi vuoden toukokuusta lokakuuhun. Kuusikulmainen puurakenteinen areena vetää kolmetuhatta katsojaa ja sen palveluihin sisältyy katuruokaa, fanituote-ständejä ja vuokrattavia tanssikoppeja, mutta puisesta rakennusmateriaalista huolimatta ei kuitenkaan ilmeisesti saunaa. 

Luovista aloista on 1990-luvulla tullut talouden uusi kasvuparadigma, joka pelasti monet jälkiteolliset kaupungit konkursseilta ja kutistumiselta, sillä se on luonut uusia työpaikkoja ja elvyttänyt tyhjentyneitä teollisuusalueita. Luovat alat ovat tarjonneet uusia tilallisia ja sosiaalisia mielikuvia hyvästä ja jännittävästä kaupunkielämästä, joita hyödynnetään lukuisissa visuaalisissa esityksissä yritysten markkinointimateriaaleista matkailusivustoihin. Kulttuuria käytetään asuntoalueita ja matkakohteita markkinoitaessa.  

Kulttuuria käytetään asuntoalueita ja matkakohteita markkinoitaessa.  

Tällä kaikella on kuitenkin hintansa. Kaupunkien kasvu ja menestys on tuonut mukanaan lisääntyvää eriarvoistumista ja alueellista eriytymistä. Tämä gentrifikaatio ja segregaatiokehitys on vaarantanut juuri nämä samat kulttuurin ja luovat alat, jotka synnyttivät merkittävän osan tästä kasvusta ja menestyksestä. Pandemian päätyttyä saatammekin todistaa hylättyjen luovien tilojenaallon. Ehkä käy niin, että autioituneet kaupunkikeskustat suljettuine klubeineen vallataan luvattomien juhlien näyttämöiksi, toimintansa lopettaneet kahvilat ja elokuvateatterit muutetaan miniasunnoiksi.  

ABBA tekee näyttävän paluun samalla, kun muut luovat alat laskevat joukoistaan kadonneita. Uusi normaali. ABBA:n uudet kappaleet ovat kuitenkin upeita. 

 

***

Kuvat: Bannerikuva Neosiam/Pexels, tekstin kuvat järjestyksessä Mikhail Nilov/Pexels, Wikimedia Commons (CC BY-SA 3.0 NL).

Kirjoittaja

Giacomo Bottà

Giacomo Bottà

Giacomo Bottà on tutkija Geotieteiden ja maantieteen laitoksella Helsingin yliopistossa Suomen Akatemian rahoittamassa JustDe-projektissa. Hän on myös Urbarian eli Helsingin yliopiston Kaupunkitutkimusinstituutin jäsen. Hän on julkaissut kirjat Nocturnes: Popular Music and the Night (Geoff Stahlin kanssa, Palgrave, 2018) ja Deindustrialisation and Popular Music (Rowman & Littlefield, 2020).

Lue seuraavaksi

Avainsanat: eriarvoisuus kapitalismi kaupungit kommentti korona kulttuuri kuluttaminen luokka musiikki talous teknologia

– 5.11.2021