”Ai omaksi iloksi keräilet roskia?” ”Joo.” – Katseita ja kohtaamisia kaupunkitilassa

 

Keski-ikäinen sosiologian yliopistonlehtori on jatkanut harrastustaan kotikaupunkinsa keskusta-alueella keräillen roskia miltei päivittäin. Tässä toisessa (katso myös edellinen juttu) roskakävelystä kirjoittamassaan tekstissä hän pohtii tarkemmin spontaaneja kohtaamisia ihmisten kanssa sekä sitä, kuinka häntä katsotaan ja hänen tekemisiään tulkitaan. Ihmiset näkevät samaa kohdetta katsoessaan eri asioita: hyveellisen yksilön, omituisen potentiaalisen ”kassialman” sekä sopivan nolaamisen kohteen.    

                     

***

 

Toppahousut kahisevat, tulee lapsekas olo. Kuljen ja noukin kumarrellen muiden jättämiä roskia keskellä talvea kotikaupunkini keskustan kävelykadulla. Lämmitetty kävelykatu sekä katuvalot mahdollistavat harrastukseni myös talvi-iltaisin. Täällä roskat eivät ole jäätyneet kiinni maahan tai peittyneet lumeen. Seuranani olevat varikset nokkivat tuoreehkoa oksennusta. Jotkut ihmiset menevät vaeltamaan tuntureille, keräämään sieniä metsään tai poimimaan marjoja. Minä menen kadulle etsimään roskia.

 

Vanhempi, puhetyylin perusteella akateemisen taustan omaava mies pysähtyy luokseni juttelemaan. Ohimennen totean hänelle, että ”yhteiskuntatieteilijästä on kiinnostavaa havainnoida kaikenlaista”. En kerro olevani sosiologian yliopistonlehtori tai töissä yliopistossa. Juteltuamme hetken hän toteaa, että voisin kirjoittaa aiheesta jonkin opinnäytteen. Hän luulee minun olevan opiskelija.

 

Olen keräillyt roskia kaupungin ydinkeskustassa ja ruutukaavalla vuoden ajan. Minut erottaa tavallisesta kadunkulkijasta kaksi muovipussia – toinen roskille (jota tyhjentelen kadunvarsien roskapönttöihin), toinen pulloille ja tölkeille, käsineet sekä kaksi euroa maksaneet mustat muoviset paistopihdit, joita käytän roskien noukkimiseen. Roskien kerääminen on minulle päämäärätöntä kuljeskelua, ajelehtimista, eli siis omanlaistaan kaupunkitilassa tapahtuvaa flanööriä, jossa voin keskittyä, katsella ja aistia. Ohessa harjoitan arkista urbaania aktivismia, eli siis kerään roskia. Kuljen yksin, koska siten voin keskittyä maailmaan itseni ulkopuolella.

Kolme ensimmäistä kuukautta minua hävetti. Tarkkailin itseäni ja mietin tekemisiäni vähintäänkin alitajuisesti muiden katseiden kautta. Hiljalleen kerääminen kuitenkin muuttui itselleni näkymättömäksi toiminnaksi, kuin tatuoinnit, jotka tulevat näkyviksi kantajalleen toisten katseiden kautta. Roskien kerääminen nimenomaan kaupunkikeskustassa (kävelykadulla, kauppakeskuksen ympärillä, torilla ja puistossa) on eräänlainen tahaton normirikkomuskoe, sillä ihmisten ei ole tapana mennä kaupunkikeskustaan kumartelemaan toisten katseiden alle. Toisten ihmisten roskien keräämistä pidetään paitsi häpeällisenä, myös epähygieenisenä ja kuvottavana. Olen opinnäytteeni tehnyt, mutta pohdin tässä omiin havaintoihini, tuntemuksiini ja muistiinmerkintöihini perustuvassa autoetnografisessa tarinassa kohtaamisia ihmisten kanssa: Kuinka minua katsotaan ja miten kanssakulkijat tulkitsevat tekemisiäni?

Peukutusta ja suklaamunia

En kaipaa keräillessäni huomiota tai tunnustusta. Useimmiten saankin keräillä roskia omassa rauhassani. Suuri osa ihmisistä ymmärtää tekemiseni tarkoituksen; kyse on harrastuksesta, jossa tavoitteena on ympäristön siistiminen. Ymmärrystä lienevät lisänneet eri medioissa viime aikoina julkaistut jutut roskakävelystä sekä Roska päivässä -liikkeestä. Minut nähdään moraalisesti hyveellisenä ja tekemiseni tarkoituksenmukaisena toimintana. Minulle hymyillään, näytetään peukaloa, paheksutaan roskaavia ihmisiä (erityisesti teinejä ja tupakoitsijoita), varoitellaan huumeneuloista sekä huikataan ohi kulkiessaan jotain kannustavaa, kuten: ”Mistä leidi on keksinyt noin hienon harrastuksen” [taputtelee minua olkapäälle], ”Pitäisi tumppienviskelijöille syöttää nuo tumpit”, ”Tulen aina niin kiitolliseksi, kun näen sinut täällä” [sanoo vanhempi nainen rollaattorin kanssa], ”Täys kymppi” tai ”Eihän tuo lopu ikinä”. Eräs mies ehdottaa, että minulle tulisi maksaa kansalaispalkkaa. Minut palkitaan myös suklaamunalla.

 

Olen putsaamassa parkkipaikkaa, on pääsiäinen. Nainen tulee luokseni: ”Anteeksi, haluan antaa sinulle tämän [kaivaa taskustaan Apulanta-suklaamunan]. Me katsoimme tuosta naapuritalon ikkunasta mieheni kanssa sinun tekemisiäsi.” Nainen kertoo, että aviomies oli hoputtanut häntä, että: ”Mene nyt äkkiä, että ehdit antaa suklaamunan”. Juttelemme hetken ja esittelen hänelle juuri löytämäni kaksi huumeruiskua. 

 

Joskus ihmiset toteavat, että kyllä hekin keräävät roskia, mutta eivät kaupungilla. Kiinnostavaa on, että lasten kanssa liikkuvat aikuiset eivät koskaan ota kontaktia tai kommentoi mitään. He ovat kohteliaasti tarkkaamattomia. Sen sijaan pienet lapset ovat uteliaita.

 

Kävelen pikaruokapaikan terassin ohi ympärilleni katsellen. Olen jo ohittamassa paikkaa, kun noin 4-vuotias, oletettavasti äitinsä kanssa terassilla oleva poika toteaa minulle maahan osoittaen: ”Tuossa on roska”. Noukin roskan. Hän osoittaa sormella paria muutakin roskaa, jotka noukin. Kysyn: ”Onko vielä roskia?”. Poika pudistaa päätään. Totean: ”Kiitos avusta” ja jatkan matkaani.

 

Noin 4-vuotias lapsi kävelee hiukan iäkkäämmän naisen kanssa. Lapsi katsoo minua ja kysyy naiselta: ”Mitä tuo tekee?” Nainen selittää lapselle: ”Se on semmoinen roskien kerääjä. Jotkut harrastavat sitä.”

 

Läsnäoloni saa ihmiset aika ajoin myös korjaamaan roskansa sekä selittelemään tekemisiään. Kuljen usein erään pizzerian ohi. Ulkona tupakalla oleva työntekijä kertoo minulle, että hän on juuri poiminut kadulta muoviroskan. Totean: ”Hyvä juttu”.”

Pitkiä katseita ja ihmettelyä

Tekemisiäni ei aina ymmärretä. Kaikki eivät ole tietoisia roskakävelystä tai -juoksusta (eli ploggaamisesta). Minua tarkkaillaan hiukan etäämpää, minuun kohdistetaan pitkiä, hiukan hämmentyneitä katseita sekä minulle esitetään ihmetteleviä kysymyksiä. Tyypillisimpiä niistä ovat: ”Mitä teet?”, ”Mitä keräät? Keräätkö kiviä? ”, ”Ihan vapaaehtoisestiko sinä tätä teet – toisten roskia keräät?”, ”Oletko töissä kaupungilla?”, ”Oletko työtön?” ja ”Onko sinulla joku ideologia?” Minua pidetään omituisena. Ehkä huomioliivi, roskien keräämistä varten suunnitellut pitkät roskapihdit sekä porukalla liikkuminen tekisivät tekemisestäni ymmärrettävää. Yllättävän usein minun oletetaan keräävän roskia rangaistuksena, ”panta jalassa” eli osana yhdyskuntapalvelua.

Minua pidetään omituisena. Ehkä huomioliivi, roskien keräämistä varten suunnitellut pitkät roskapihdit sekä porukalla liikkuminen tekisivät tekemisestäni ymmärrettävää.

Minua arvioidaan. Rivien välissä minut – pieni, tatuoitu nainen – ajatellaan monissa kohtaamisissa vähävaraiseksi tai huono-osaiseksi ihmiseksi, joka kerää roskia jotenkin epätoivoissaan. Ihmiset pohtivat ääneen lähinnä itselleen ihmetellen: ”Ethän sinä tuosta mitään rahallista korvausta saa – kai?”. Eräs mies, joka on aiemmin kysellyt perimmäistä motiiviani keräilylle, toteaa: ”Sinua voidaan luulla ”kassialmaksi”” (eli naispuoliseksi laitapuolen kulkijaksi). Vahvistusta tälle oletukselle antaa se, että etenkin kesäisin kurkin kadunvarsien roskapönttöihin tölkkien ja pullojen toivossa. Kiinnostavaa on, että feissarit tai kadulla olevat sähkönmyyjät eivät lähesty minua. Minua ei nähdä potentiaalisena maksavana asiakkaana.

Olen kylläkin hyötynyt harrastuksestani hiukan myös taloudellisesti, sillä olen löytänyt kaduilta esimerkiksi kolikoita, muutaman setelin, erilaisia kyniä, teroittimia, koruja, pyyhekumeja, hiuslenkkejä, heijastimia, tyhjiä kangaskasseja, pinssejä, rannekellon, täysiä oluttölkkejä, merkkiaurinkolaseja, pienen digikameran ja uimapuvun. Keittiössäni olevat kirkkaat juomalasit on kerätty talvella ravintoloiden läheisistä lumikasoista. Koen iloa, kun pystyn pelastamaan hylättyjä esineitä kadulta käyttöön läheisilleni, ”saa ottaa” -tyyppisiin kierrätyspisteisiin, itselleni tai noudettavaksi löytötavaratoimistosta. Tässä mielessä muistutan filosofi Walter Benjaminin tarkastelemaa ryysyjenkeräilijän (ragpicker) hahmoa.

Nöyryytysyrityksiä

Silloin tällöin kohtaan suoraa naureskelua tai sitä, että kustannuksellani pidetään hauskaa tarkoituksena nolata roskia keräävä nainen. Tilanteet kuvastavat sitä, kuinka roskien keräämistä pidetään ”alempiarvoisille” kuuluvana ja yksilöä leimaavana tehtävänä. Muun muassa sosiologit Turo-Kimmo Lehtonen ja Olli Pyyhtinen sekä antropologi Joshua Reno ovat pohtineet, kuinka jätteitä leimaava likaisuus tarttuu myös niiden kanssa tekemisissä oleviin ihmisiin. Naiseksi oletetulle on myös helpompi huudella kuin mieheksi oletetulle, sillä mies määrittyy yhteiskunnan sukupuolihierarkiassa ensisijaisena suhteessa naiseen. Huutelijat eivät myöskään pidä minua, pienikokoista naista, fyysisenä uhkana. Yhteistä näille ohimeneville kohtaamisille, joissa arvoani ja tekemisiäni on kyseenalaistettu on se, että vastapuolena on vähintään kaksi henkilöä, useimmiten teinipoikia tai nuoria miehiä, jotka toimivat yleisönä toisilleen.

 

On talvi. Kerään roskia toppavaatteissa makeiskaupan edessä. Kolmen noin 13-vuotiaan pojan ryhmä tulee lähelle. Yksi sanoo: ”Odota!” ja irrottaa paperia karkin ympäriltä. Toinen kysyy: ”Miksi keräät roskia?” Vastaan, että tämä on hyvää liikuntaa. Karkkipaperia irrottanut poika tiputtaa paperin nauraen ojentamani roskapussin viereen maahan. Heistä on hauskaa, kun joudun noukkimaan roskan maasta kumartuen. Hiukan myöhemmin samat pojat kävelevät minua vastaan. Aiemmin karkkipaperin maahan pudottanut poika huutaa uhmakkaasti: ”Potkaistaanko [roska]pussia, niin saa läski liikuntaa? [naurua]”.

 

Keväisenä lauantai-iltana noukin roskia kävelykadulla ja kurkistelen samalla kadunvarren roskapönttöön. Reittiäni risteää muutaman noin 25-vuotiaan nuoren miehen joukko. Eräs heistä lausahtaa ivallisesti samalla muulle ryhmälle naureskellen: ”Ei vittu, mä haluan liittyä joukkoon”.

 

En välitä huuteluista tai vastaa niihin sanallisesti. Ainoa kerta, kun olen todennut itse jotain, on tilanne, jossa siivosin keskustan bussipysäkkiä tupakantumpeista. Kaksi tupakoivaa, pariskunnaksi olettamaani noin 35-vuotiasta naureskelee ja ilmeilee keskenään tekemisiäni seuraten. Ympärilläni on lukuisia busseja odottavia ihmisiä. Katson pariskuntaa ja huomaan kysyväni, itsenikin yllättäen: ”Mikä naurattaa?” He hiljentyvät. Koetan kävellä erityisen ryhdikkäästi toria kohti.

Huijarituntemuksia

Roskien kerääminen kaupunkitilassa on kokemuksellisesti rikastuttavaa. Olen päässyt seuraamaan muun muassa Elokapinan performanssia puistossa, nuorten rap-esitystä torilavalla Asunnottomien yönä sekä nuorten, vanhempien miesten ja päihteidenkäyttäjien ajanviettoa porukoissa erityisesti kesäaikaan. Yhteiskunnan moninaiset sosiaaliset jakolinjat tulevat kaupunkitilassa näkyviksi. Kohtaan ihmisiä, joita en muissa arkisissa konteksteissani kohtaisi.

 

Olen keskustan puistossa. Yksin oleva päihtynyt, noin 30-vuotias mies huudahtaa minulle: ”Tuolla [penkin luona] on yksi 20 sentin pullo. Ei kun vaan mukavaa viikonloppua!” Vastaan tervehdykseen ja menen pullon luo, jonka vierestä löytyy jonkin julkisen wc-tilan seinästä revitty puoliksi tyhjennetty käsidesipussi. Huomaan jääväni miettimään, millainen on miehen elämäntarina. Lahjoitan rahaa Sininauhasäätiölle, joka tukee ihmisiä, joilla on taustalla asunnottomuutta sekä päihde- ja mielenterveyspulmia.

 

Roskien keräämisessä ja satunnaisissa kohtaamisissa minua kiehtoo se, että titteleillä ei ole merkitystä. Kerääminen on vastapainoa akateemisen maailman läpitunkemalle hierarkkisuudelle ja tulostavoitteille. Nautin siitä, että saan olla anonyymi ja työelämän titteleistä riisuttu keräilijä-Mari. Työroolini tulee kuitenkin läsnä olevaksi, kun kohtaan haalari- tai arkiasuisia opiskelijoitani kaduilla. Joskus juttelen ja välillä tervehdin heitä esimerkiksi terassille roskapihdeilläni vilkutellen.

 

On alkusyksy. Tori on täynnä haalariasuisia opiskelijoita, he jonottavat jotain. Olen roskapusseineni paikalla urheilutrikoissa. Nuori nainen jonosta huutaa yllättäen: ”Mari!” ja heiluttaa kädessään tölkkiä.

 

Roskia kerätessäni haluan olla rauhassa ja huomaamaton. En kutsu ihmisiä vuorovaikutukseen katseilla. Joskus luokseni kuitenkin hakeutuu erityisesti keski-iän ylittäneitä, puheiden perusteella huono-osaisiksi tai yksinäisiksi olettamiani miehiä. He kokevat minut – roskia keräävän keski-ikäisen naisen – vertaisekseen. Esimerkiksi hiukan jo tutuksi tullut mies tulee luokseni ja kertoo löytäneensä huoltoaseman roskiksesta kolme tölkkiä. Keskustelut lähtevät liikkeelle roskista, mutta minulle kerrotaan esimerkiksi sairauksista, kysellään horoskooppimerkkiäni (”Olet varmaan kalat tai skorpioni?”) tai kantaani koronarokotuksiin. Tutustun ulkomaalaiseen mieheen, joka kerää tölkkejä ja pulloja paikatakseen toimeentuloaan. Minua nolottaa kertoa hänelle, että keräilen tölkkejä harrastuksena. Ajoittain lahjoitan hänelle tölkkejä ja pullonpalautuskuitteja.

Sosiologina sotken ja häiritsen mielelläni normatiivisia oletuksia ja järjestyksiä. Koen kuitenkin välillä itseni hyväosaiseksi huijariksi. Ajattelen, että jos minulle elämästään avautuneet ihmiset tietäisivät minun olevan ”yliopistoväkeä”, he saattaisivat pelästyä. Roskia kerätessäni tunnen kuitenkin oloni monesti vapaammaksi ja kotoisammaksi kuin yliopistossa. Roskien maailma on minulle tuttu, sillä jo lapsena kuljin talonmiesisäni mukana, kun hän piti lapsuudenkaupunkini keskustan katuja puhtaana. Iltaisin kuljin taas äitini seurassa, kun hän siivosi sulkemisen jälkeen tyhjentyneitä kauppa- ja pankkitiloja.

 

***

 

On ollut yllättävää havahtua siihen, kuinka tärkeää roskien keräämisen rinnalla on se, että saan tarkkailla kaupunkitilan sosiaalista elämää ja olla osa joukkoa. Vuodenajat ja vaihtuvat säätilat ovat myös konkretisoituneet minulle uudella tavalla. Sama kaupunkitila on monin tavoin erilainen eri vuodenaikoina. Talvea kohti kaupunki hiljenee, ihmiset hiljenevät ja siirtyvät sisätiloihin. Roskien määrä vähenee ja perusvalikoima kapenee. Kaduilta ei löydy enää jäätelötikkuja, ”hiuslenksuja”, erikokoisia mehupurkkeja, tikkareiden tikkuja, pullonkorkkeja tai muovisia kolmioleipäpakkauksia.

En pidä matkustelusta, mutta talvella alan haaveilla roskien keräämisestä jonkin suurkaupungin kaduilla: millaisia roskia sieltä löytyisi ja millaisia kohtaamiset olisivat? Kaukomaiden sijaan löydän kuitenkin itseni lajittelemasta taloyhtiöni roskakatoksessa laiskasti lajiteltua sekajätettä. Roskat ovat vallanneet elämäni.

 

***

 

Kuvat: bannerikuva Polina Tankilevitch/Pexels, kaikki muut kuvat järjestyksessä Tim Gouw/Pexels, Thirdman/Pexels, Jasmin Sessler/Pexels, ja Plato Terentev/Pexels.