Mikä Ilmiö?
Ilmiö on sosiologinen media, joka popularisoi tutkimusta ja tarjoaa uusia tapoja ajatella yhteiskuntaa.
Avainsanat
Tuoreimmat
”Mikäs keräilijä se sinä olet?” – Havaintoja roskakävelijän arjesta
Sosiologian yliopistonlehtori alkoi harrastaa roskakävelyä ja tehdä havaintoja kokemuksistaan. Hän huomasi, että poimiessaan roskia hän asettuu kaupunkitilassa eri tavalla katseiden kohteeksi kuin aiemmin. Roskien keräämiseen liittyy myös lian hierarkiaa, häpeän tuntemuksia, yllättävää sosiaalisuutta ja merkityksellisyyden kokemuksia.
”Tupakantumppeja, nuuskapusseja- ja purkkeja, hammasväliharjoja, hiuslenkkejä, juomapillejä, tupakkapaperien kääreitä, proteiinijuomapurkkeja, tekokynsiä, sukkia, tikkarin tikkuja, ruuveja, silmälasien sankoja, tölkkiklipsejä, yksittäisiä tyhjiä leikattuja lääkeliuskia, (paperisia ateriapusseja, parittomia hanskoja, nippusiteitä, erilaisia kääre- ja karkkipapereita, tupakka-askeja, kertakäyttömukeja, sylkäistyjä purukumeja, maskeja, sytkäreitä ja joskus myös käytettyjä tamponeita ja huumeruiskuja.” (havainnointimuistiinpanot)
Muun muassa näistä keräilykassini ovat viime kuukausien aikana täyttyneet roskakävelyilläni, jotka soveltavat ajatusta roskalenkkeilystä, joka on lähtöisin Ruotsista (plogging = plocka upp + jogga). Minä – keski-ikäinen, vuonna 2006 siivoojaksi oppimisesta tohtoriksi väitellyt sosiologian yliopistonlehtori ja talonmiehen tytär – olen viettänyt päivittäin puolestatoista tunnista kahteen tuntia aikaa keräten roskia kotikaupunkini ruutukaava-alueelta. Alun perin roskakävelyni tarkoitus oli saada vanha koululiikunnan vihaaja hyvällä syyllä ulos ja kävelemään.
Yhtäaikainen käveleminen ja roskien kerääminen ovat irrottaneet mielen tehokkaalla tavalla stressaavista asioista ja murheista, mutta samalla ne ovat herättäneet minussa henkiin autoetnografin. Huomasin pian kerääväni roskien rinnalla myös autoetnografialle ominaisesti havaintoja niin itsestäni ja omista tuntemuksistani kuin myös perinteisemmälle etnografialle tyypillisesti niin kanssaihmisistä kuin kaupunkitilasta. Olen koonnut kirjoitukseeni keräilyreissuiltani (auto)etnografisia, arkianalyyttisia huomioita, joita olen harrastusmielessä mutta sosiologin silmin kirjaillut ensin puhelimeen ja myöhemmin vihkoon.
Lika, normien rikkominen ja potentiaalinen häpeä
Pukeudun keräilyä varten urheilullisiin vaatteisiin paitsi käytännöllisistä syistä, myös siksi, että herättäisin tekemisilläni mahdollisimman vähän huomiota. Vaatteiden vaihtaminen on myös omanlaisensa siirtymäriitti työtehtävistä vapaalle sekä työ-Marista roskakävelijä-Mariksi. Roskakeräilijän rekvisiittaani kuuluvat myös pussi (jota tyhjentelen tarpeen mukaan kadunvarsien roska-astioihin), varapussi mahdollisia tölkkejä ja pulloja varten sekä hanskat. En käytä apunani roskapihtejä, koska haluan kävelyn ohessa myös kyykistellä ja noukkia. Käyn kävelyillä yksin, ilman kuulokkeita tai kuunneltavaa.
Valitsen keräilyreitin usein sen perusteella, haluanko olla rauhassa ja kävellä enemmän vai keskittyä reippailun sijaan aktiivisempaan noukkimiseen. Ruutukaava-alueen reunoilla on vähemmän kerättävää sekä vähemmän kohtaamisia ja katseita. Olen myös havainnut, että keräily ydinkeskustassa puolestaan tarkoittaa enemmän kyykistelyä ja muistuttaa suuremmassa määrin roskien keräämistä kuin roskakävelyä. Pussin täyttyessä näen konkreettisesti kätteni jäljen. Kesällä ohuella muovihanskalla kerätessä keräilykäden sormet tuoksuvat usein kotiin palattuani tupakalle.
Roskien keräily tuntuu erilaiselta eri paikoissa, erilaisia roskia ja eri tavoilla keräten.
Roskien keräily tuntuu erilaiselta eri paikoissa, erilaisia roskia ja eri tavoilla keräten. Kokemukseni on, että on jollakin tapaa kunniallista ja säädyllistä kerätä roskia kaupungin reunamilla ja nurmialueilla sekä keskittyä isoihin, helposti noukittaviin roskiin, kuten käärepapereihin, ja poimia ne etäisyyden päästä roskapihdeillä koskematta itse niihin eli likaan. Kerään kuitenkin roskia myös kaupunkikeskustan ytimessä, kuten esimerkiksi torin reunalta tai kävelykadun likaiselta asfaltilta sylkiklimppien keskeltä. Näissä tiloissa olen ihmisten katseiden alla niin, että noukin roskia konkreettisesti ihmisten edessä ja ajoittain heidän tiellään kyykistellen. Silloin toimintani kerää katseita ja nostattaa minussa potentiaalista häpeää. Tällainen roskien kerääminen tuntuu itsessä hiukan epäilyttävältä sekä sosiaalisia normeja rikkovalta.
Yhtä lailla pienroskan, kuten vettyneiden nuuskapussien, hajoavien tupakantumppien ja alustaan ei vielä jumittuneiden purkkapallojen kerääminen muovikäsineellä tuntuu erilaiselta kuin likaan etäisyyttä antavan välineen avulla tai silmää suoremmin häiritsevien isompien roskien kerääminen. Liassa on olemassa selvä lian hierarkia, joka liittyy siihen, mihin voi koskea ja miten. Käytettyihin kondomeihin en minäkään koske. Myöskin sama torin reuna on myös erilainen paikka kerätä roskia perjantai-iltaisin juhlivien ihmisten keskellä kuin vaikka sunnuntaiaamupäivänä.
Liassa on olemassa selvä lian hierarkia, joka liittyy siihen, mihin voi koskea ja miten.
Etenkin alkuvaiheessa kerääminen synnytti itsessäni myös häpeän tuntemuksia. Tähän olen tietoisesti siedättänyt itseäni keräilemällä roskia juuri keskustan ytimessä. Huomaan, että minäkin – kriittinen ja analyyttinen sosiologi – olen sisäistänyt kulttuurisen käsityksen siitä, että (ainakaan vapaaehtoinen) roskan kerääminen sekä siihen liittyvä kyykistely eivät ole sosiaalisesti ”normaalia” vaan potentiaalisesti nöyryyttävää. Lika on julkisissa tiloissa ulkoistettu kaupungin ja talonhuoltoyritysten puhtaanapitotyöntekijöille ja sisätiloissa siivoojille.
Häpeän idut nousevat pintaan erityisesti juhlivien ja tilaisuuksiin menevien, erityisesti keski-ikäisten ihmisten keskellä. Huomaan roskia kerätessäni käveleväni tietoisen ryhdikkäästi, ettei minun tekemisiäni pidettäisi kyseenalaisina. Olen myös tyytyväinen, jos aurinko paistaa ja saan piiloutua aurinkolasien taakse – tai jos sataa ja voin kätkeytyä huppuun. Haluan pysyä ”nimettömänä” ja keskittyä keräilemiseen. Potentiaalista häpeää helpottaa se, että maahan katsellessani tai noukkiessani en näe ihmisiä tai heidän katseitaan. Urheilu- tai ulkoiluvaatteissa, omanlaisessaan roolivaatetuksessa, annan itselleni luvan vilkuilla kadunvarsien roska-astioihin tölkkien ja pullojen toivossa. Panttirahat ovat itse itselleni hankkimani lisä tehdystä työstä.
Katseet ja kommentit
Erityisesti kaupunkikeskustan ytimessä keräilyni herättää huomiota kanssaihmisissä. Etenkin kesällä ihmiset ottavat kontaktia, ja keräilystäni tulee yllättävän sosiaalista, vaikka eräs keräilyn tarkoituksista minulle on saada olla yksin. Osa ihmisistä katsoo toimintaani etäältä kohteliaan huomaamattomasti seuraillen. Jotkut näyttävät peukaloa ylöspäin, hymyilevät tai huudahtavat ohi kulkiessaan: ”Hyvä harrastus!”, ”Sinun kotikatu on varmaan puhdas!”, ”Kiitos!”, ”Olet kiltti ihminen!” tai ”Teet tärkeää työtä!”.
Ikääntyneet naiset pysähtyvät keskustelemaan ja kyselevät, edustanko jotain järjestöä, saanko tästä palkkaa, olenko kaupungin puistotyöntekijä, tai miksi teen tätä. Myös ihmisten roskaamista päivitellään. Yllättävän usein ehdotetaan, että minun tulisi järjestää aiheen parissa joku tempaus. Miehet katselevat toimintaani enemmän kauempaa tai toteavat esimerkiksi: ”On sinulla loputon työ, mutta hyvä homma”, tai tekemisiäni haastaen: ”Mikäs keräilijä sinä olet? Oletko sinä niitä luontoihmisiä?” Usein heidän äänensävyssään voi kuulla ihmetystä tai hiukan ärtymystä. Eräänä lauantai-iltana kävelykadulla tumppeja noukkiessani sain yllättävän kutsun:
Keski-ikäinen mies lähestyy minua roskan kanssa ja kysyykö, saako laittaa roskan pussiini. Ojennan pussia. Mies lähtee ja huutaa perääni: ”Lähdetkö moottoripyöräajelulle?”. Sanon: ”Ei kiitos” (hymyillen). Mies: ”Entä huomenna?” Jatkan keräilyä. (havainnointimuistiinpanot)
Huomaan, että tekemiseni voi myös häiritä ihmisiä, vaikka en ota heihin kontaktia, moralisoi heitä tai mene turhan lähelle esimerkiksi terassilla tai puistonpenkillä paikoillaan olevia ihmisiä. Olen kylläkin poiminut tumppeja tupakoivien ihmisten vierestä. Kesällä markkina-aikaan italialainen torikauppias tuli luokseni ja kysyi: ”Are you alright? I saw you yesterday too”. Ymmärrän, että hän ajattelee minun olevan koditon, köyhä tai mieleltäni epätasapainossa. Selitän, että tämä on rakas harrastukseni.
Huomaan, että tekemiseni voi myös häiritä ihmisiä, vaikka en ota heihin kontaktia, moralisoi heitä tai mene turhan lähelle.
Torin reunalla ryhmissä olevat nuoret huutelivat alkuun toisilleen, tekemisiäni katsellen: ”Mitä vittua?!”, ”Onpa turhaa työtä!”, ”Meinaa siivota koko keskustan! (naurua)”. Nuoret, siististi pukeutuneet miehet, jotka olivat seuranneet keräilyäni hetkisen osoitellen ja naureskellen, tulivat tarjoamaan minulle jämiä pikaruokaketjun juomasta, hiukan ivallisesti kysyen: ”Haluatko juotavaa?”. Aistin heidän pitävän minua köyhänä.
Kuullessani kommentteja mietin, että te pääsette tutkimusaineistoksi, ja että en minä kerää näitä roskia teitä ajatellen. Kuulin markkinoiden järjestyksenvalvojan selittävän toiselle, kuinka: ”Tuo on täällä joka päivä. Tekee tärkeää työtä.” Varsin yleistä on, että tekemisiäni kommentoidaan ääneen toiselle mutta (ehkäpä tietoisesti) niin, että myös minä kuulen. Syksyä kohden ihmiset osin hiljenevät. Aika ajoin mietin: tunnistavatkohan tai tunnistaisivatkohan ihmiset minut toisessa ympäristössä ja eri vaatteissa? Olen yhtä aikaa kiinnostavalla tavalla sekä katsojana että katsottavana.
Katse maanpintaan
Keräilyn myötä maailmani ja katseeni ovat laajentuneet yllättävillä tavoilla. Kaupunkitila näyttää konkreettisesti erilaiselta, kun keskityn katsomaan pari tuntia päivässä alaviistoon maahan ja noukkimaan sieltä asioita. Huomaan kiinnittäväni huomiota uudella tapaa maan pinnassa roskien seassa eläviin ja niiden päällä käveleviin pieniin eläimiin ja hyönteisiin. Tulen surulliseksi, kun kohtaan kävelykadulla nuuskapussin päällä liikkumattomana makaavan, mahdollisesti kuolleen kimalaisen tai tumppikasoissa kiipeileviä muurahaisia. Varikset ja pienet pallomaiset pikkulinnut ovat usein seuranani samoilla apajilla.
Keskityn keräilyssä tietoisesti tölkkien klipseihin, naruihin, tumppeihin, kuminauhoihin, nuuskapusseihin, lasinsiruihin, maskeihin, purkkapalloihin ja pilleihin, koska tiedän näiden olevan erityisen vaarallisia linnuille ja pieneliöille. Kun kerääminen loputtomuudessaan tuntuu aika ajoin turhalta, ajatukseni kääntyvät kohtaamiini eläimiin sekä siihen, kuinka niiden elinpiirin putsaaminen voi olla niille edes hetkellisesti merkityksellistä. Maailmaa en kuitenkaan pysty tekemisilläni pelastamaan. Olen myös yllättynyt ja huolestunut siitä, kuinka paljon olen löytänyt pitkin keskustaa yksittäisiä tyhjiä lääkeliuskoja (erityisesti myös päihteenä käytettävää Ksalol-valmistetta). Uimarannalta olen poiminut myös kolme huumeruiskua.
Maadoittumista
Roskakeräily on muuttanut työkeskeisen elämäni ja sen arjen. Nykyään aamulla herätessäni mietin, mihin aikaan voin lähteä keräilemään. Roskien kerääminen maadoittaa ja rauhoittaa. Saan fyysistä tekemistä: olen liikkeessä, ulkona, yksin, ihmisiä havainnoiden ja ympäristöä aistien. Mieli tyhjenee turhasta, sillä keräillessäni keskityn vain etsimään katseellani seuraavaa roskaa, poimimaan sen sekä miettimään reittiäni ja aistimaan ympärilläni tapahtuvaa.
Aika ajoin myös viikonpäivät unohtuvat. Vietän aiempaa vähemmän aikaa somessa, sohvalla tai (työ)asioita murehtien. Selitän terapeutilleni, kuinka tunnen olevani kävellessäni vapaa, miltei onnellisimmillani. Naurahtaen totean hänelle: ”Haluaisin vain kävellä.”
Viime aikoina olen miettinyt, kuinka minulla hyväosaisena ihmisenä on vara asettua keskustatilassa noukkijaksi ja katseiden kohteeksi. Minulla on koti, johon voin palata retkiltäni, toisin kuin osalla niistä, joita olen kohdannut kaupunkitilassa, ja joista erästä hiukan vanhempaa naista olen alkanut tervehtiä hänen aloitteestaan. Koulutus ja vakaa yhteiskunnallinen asema tuovat varmuutta tekemisiin, vaikka en ole koskaan kyselijöille kertonut esimerkiksi mitä teen ammatikseni. Sosiaalisten normien rikkominen onnistuu helpommin niiltä, jotka ovat muutenkin vahvoilla elämässä. Toisaalta siistissä sisätyössä olevan korkeasti koulutetun yliopistonlehtorin ei ensimmäisenä ajatella harrastavan roskien keräämistä.
Minulla hyväosaisena ihmisenä on vara asettua keskustatilassa noukkijaksi ja katseiden kohteeksi.
Minulle on kehittynyt roskaskanneri. Pyöräillessäni tai auton kyydissä istuessani huomaan etsiväni katseellani roskia silloinkin, kun niiden kerääminen ei ole mahdollista. Tiedän, missä on roskaisinta ja mistä löydän minkäkinlaisia roskia. Harvemmin kuitenkin stressaannun roskasta; ennemminkin hakeudun tietoisesti paikkoihin, joissa tiedän olevan tehtävää.
Näen unta roskien sekä pullojen ja tölkkien keräämisestä. Katson kaupunkitilaa ja ympäristöä toisin. Tarkemmin. Yllättävää on, kuinka katseeni yhteiskuntaan on laajentunut laskemalla katseeni maahan ja kuuntelemalla itseäni osana ympäröivää yhteiskuntaa. Kokemukseni kertovat myös siitä, kuinka havainnointimetodia yliopisto-opiskelijoille opettavan tarkkailemista rakastavan sosiologin on hankala irrottautua havainnoivasta mielestä ja sosiologisesta katseesta. Sosiologi on usein tahattomasti aina töissä.
***
Kuvat: bannerikuva Markus Spiske/Unsplash, muut kuvat järjestyksessä Brian Yurasits/Unsplash, Lara Jameson/Pexels, Barthelemy de Mazenod/Unsplash ja Brian Yurasiths/Unsplash.
Kirjoittaja
Mari Käyhkö
Mari Käyhkö (YTT, dosentti) työskentelee sosiologian yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopistossa, Joensuun kampuksella. Hänen tutkimuksensa ovat keskittyneet koulutukselliseen eriarvoisuuteen ja erityisesti yhteiskuntaluokkaan sekä syrjäseuduilla kasvaneiden nuorten elämään monin tavoin osana Nuoret ajassa -tutkimushanketta. Roskakävelyn rinnalla hän viettää aikaansa kirjojen ja kissojen parissa.