Surtavat kuvat – Ukrainan sota visuaalisessa sosiaalisessa mediassa

Ukrainan sota ja sen pakolaiset ovat herättäneet eurooppalaisissa myötätunnon aallon, jota vastaavaa ei olla nähty esimerkiksi Syyrian sotaa paenneita kohtaan. Katsaus sotaa kuvittaviin sosiaalisen median sisältöihin auttaa ymmärtämään, miten sodan visualisointi vaikuttaa käsityksiin ja asenteisiin ukrainalaisia kohtaan.  Korostamalla Ukrainan eurooppalaisuutta, Venäjän uhkaavuutta sekä sodan selkeitä moraaliasetelmia kuvat tuovat ukrainalaiset kohtalot lähemmäs ja tekevät niistä surtavia.

 

Venäjän hyökättyä Ukrainaan ovat Twitter, Instagram ja TikTok räjähtäneet täyteen sotaan liittyvästä visuaalisesta sisällöstä. Suomalaista ja länsimaista some-tilaa hallitsee Ukrainaa ja puolustussotaa sympatisoiva sisältö, jolla levitetään tietoa sodan tapahtumista ja peräänkuulutetaan solidaarisuutta Ukrainalle. Visuaalisen sosiaalisen median kautta lähellä raivoava sota on tullut entistä lähemmäs.

Toisaalta ennennäkemätön solidaarisuuden määrä ukrainalaisia kohtaan on tehnyt näkyväksi kontrastin valkoisten ja globaalin etelän pakolaisten vastaanoton välillä. Siinä missä ukrainalaiset pakolaiset on – täydellä syyllä – otettu avosylin vastaan, ei vastaavaa myötätunnon aaltoa koettu Euroopassa esimerkiksi Syyrian sotaa pakenevia ihmisiä kohtaan.

Tässä kirjoituksessa analysoimme sosiaalisen median kuvavirtaa ymmärtääksemme, miten tämä erilainen suhtautuminen rakentuu. Hyödynnämme Judith Butlerin surtavuuden (grievability) käsitettä selittämään sodan uhrien välille tehtyjä erontekoja: miksi joidenkin sodan uhrien kärsimys tuntuu useista eurooppalaisista katsojista aivan sietämättömältä samalla kun toiset sodat häthätää vilahtavat somevirrassa ja ajatuksissa? Miten Ukrainan sodasta tehdään eurooppalaiselle katsojalle surtava visuaalisin keinoin?

Vaikka tarkastelemme kirjoituksessamme surtavuuden rakennuspalikoita, tämä ei tarkoita, että pitäisimme ukrainalaisten hätää millään lailla epäaitona tai keinotekoisesti tuotettuna. Sen sijaan kirjoituksemme tarkoitus on antaa suomalaiselle katsojalle työkaluja ymmärtää, mistä oma tulkintamme sodasta rakentuu.

Kolmen meemikuvan sarja. Ensimmäisessä on kuva näyttelijä Will Smithistä lyömässä koomikko Chris Rockia, mutta heidän kasvojensa tilalle on muokattu Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyin ja Venäjän presidentti Vladimir Putinin kasvot. Yllä on teksti "What we actually wanted to see... #SlavaUkraini #FreeUkraine” eli ”Mitä halusimme oikeasti nähdä”. Toisessa kuvassa on kuvapari, jossa on kuva Star Wars Jedin paluu -elokuvan Impeurimin sotilaista, ja heidän kuvansa päällä on teksti "Russia" eli Venäjä. Toisessa kuvassa on kuva saman elokuvan nallekarhumaisista ewokeista, ja heidän kuvansa päällä on teksti "Ukraine" eli Ukraina. Kolmannessa meemikuvassa on kuva puulaatikkoansasta, jonka alle on asetettu pesukone, ja teksti "How to catch a Russian soldier" eli kuinka napata venäläinen sotilas.

Sosiaalisen median kuvat sodan kommenttiraitana

Analysoimme tässä kirjoituksessa Instagramista ja Twitteristä kerättyä kuva-aineistoa Ukrainan sodasta. Latasimme kollegamme Vasilis Maltezoksen avustuksella Instagramista 3800 kuvaa, jotka oli julkaistu Ukrainan sotaan liittyvien hashtagien kanssa (esimerkiksi #slavaukraini, #standwithukraine, #fuckputin). Latauspäivä oli 18.3.2022 eli kuvat oli julkaistu Venäjän hyökkäyksen jälkeisinä viikkoina. Lisäksi olemme tallentaneet 277 Ukrainan sotaa käsittelevää kuvajulkaisua Twitteristä aikavälillä 28.2.-18.4.2022.

Analysoimme kuvia ImagiDem-hankkeessa kehitetyllä tutkimusotteella, jossa eritoten kuvaparit, vertailut ja kontrastin tuottaminen on tunnistettu tyypillisiksi visuaalisen poliittisen argumentaation muodoksi. Katsoimme siis laajaa aineistoamme aluksi erityisesti visuaalisiin vertailuihin ja rinnastuksiin keskittyen: millaisia samankaltaisuuksia tai erontekoja kuvilla tuotetaan.

Visuaalista kehysanalyysiä mukaillen käsitämme sosiaalisen median kuvavirran fyysisen maailman tapahtumien kommenttiraitana, joka hyödyntää ja tarjoaa meille valmiita tulkintoja ja arvoasetelmia sodan ymmärtämiseksi. Sosiaalisessa mediassa kehystys tapahtuu useassa kerroksessa: käyttäjät toistavat, vahvistavat ja kyseenalaistavat tiettyä tulkintaa sodasta sisältöä tuottamalla, tykkäämällä ja jakamalla. Toisaalta sosiaalisen median alustojen algoritmit vaikuttavat käsillä oleviin tulkintamahdollisuuksiin säätelemällä ja järjestelemällä näkyville tuupattavaa sisältöä. Lisäksi tulkintoja ohjaa kulttuurimme: mikä syötteessä havahduttaa ja pysäyttää selaussormen? Mille kohtaamistamme asioista on käsitteitä, ja miten niitä on tapana katsoa ja arvottaa?

Keräämämme kuvat järkyttivät meitä tutkijoita.

Keräämämme kuvat järkyttivät meitä tutkijoita. Niiden katsominen tuntui kamalalta, ja analysoiminen ajoittain väärältä; mikä oikeus meillä on katsella sotakuvia analyyttisen etäisyyden päästä? Lopulta juuri tämä mykistävä järkytys kuvien edessä alkoi kiinnostaa meitä: miksi juuri tämä sota tuntuu meistä näin erilaiselta – erityisen hirveältä ja erityisen surulliselta?

Kaksi kuvaa. Toisessa on valokuva kahdesta ovesta, jotka ovat Ukrainan sinikeltaisen lipun väriset. Toisessa kuvassa on rivi shottilaseja, jossa kaksikerroksisia, Ukrainan lipun väreissä valmistettuja shotteja.

Kenen elämiä suremme?

Judith Butler kirjoittaa kirjassaan Frames of war. When is life grievable?, kuinka sota-aika tarjoaa mahdollisuuden tarkastella, keitä olemme. Hänen mukaansa voimme nähdä itsemme kysymällä, kenen elämiä pidämme suremisen arvoisina. Surtavuus (grievability) edellyttää Butlerin mukaan sitä, että tunnistamme elämän elämäksi. Toisen elämän täytyy siis täyttää tietyt elämälle asettamamme tunnusmerkit, jotta voimme surra sen menettämistä.

Judith Butlerin mukaan voimme nähdä itsemme kysymällä, kenen elämiä pidämme suremisen arvoisina.

Jotta toisen elämän voi tunnistaa, täytyy se ensiksi nähdä. Tähän visuaalinen sosiaalinen media tarjoaa ennenäkemättömän tehokkaan keinon. Butler tekee kuitenkin eron erilaisten näkemisen tapojen välille. On eri asia havaita (apprehend) ja tunnistaa (recognize). Havaitseminen on Butlerin mukaan ylimalkaista huomaamista: asian rekisteröimistä ilman sen syvällisempää pohdintaa tai ymmärrystä. Sosiaalisen median kuvavirrassa ohitsemme kulkee jatkuvasti lukematon määrä kohtaloita, jotka voisivat järkyttää meitä. Suurimman osan niistä kuitenkin vain havaitsemme – ne vain käväisevät silmissämme ja mielissämme.

Tunnistaminen sen sijaan on asian tunnistamista jonkinlaisena. Se tarkoittaa tiettyihin näkymisen ja olemisen normeihin sopimista, niiden puitteissa olemista ja siten ihmisen tai asian tunnistamista niiden kautta. Ymmärrämme, mitä tuollainen elämä tai tällainen ihminen ovat, kun tunnistamme ne meidän elämäämme ja tulkintojamme jäsentävien kehysten kautta. Ne sopivat käsityksiimme siitä, millaista elämä on, miltä elämä näyttää ja millaisilla sanoilla ja kuvilla sitä voi kuvata.

Nämä kehykset – saatavilla olevat näkymisen ja näkemisen kehikot – ovat hyvin voimakkaasti yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti rakennettuja. Kulttuurissamme on tietynlaiset vallitsevat näkymisen normit esimerkiksi (binäärisille) sukupuolirepresentaatioille, joiden kautta tunnistamme ihmisen ”miehenä” tai ”naisena”. Samalla tavoin ”elämää” hallitsee Butlerin mukaan kulttuurisesti määrittynyt tunnistettavuuden normisto, jonka tulee täyttyä, jotta elämän menetystä voi surra.

Moya Lloyd on omassa tutkimuksessaan osoittanut, kuinka tämä elämän tunnistettavaksi tekevä koodisto jaottelee ihmisiä hierarkkisesti ja tuottaa siten eriarvoisuutta. Joidenkin elämä sopii enemmän elämälle luomaamme normistoon ja on siksi enemmän surtava.

Joidenkin elämä sopii enemmän elämälle luomaamme normistoon ja on siksi enemmän surtava.

Kysymme kuva-aineistoltamme, miten Ukrainan sodan sosiaalisen median kuvat tuottavat tätä tunnistettavuutta. Miten Ukrainan sodan uhrien elämä nivotaan visuaalisesti kiinni sellaisiin tunnusmerkkeihin, joilla me – sodan eurooppalaiset someseuraajat – näemme ja tunnistamme heidät, ja siten suremme heitä – kenties enemmän kuin kaukaisempien sotien uhreja?

Esitämme, että surtavuus tuotetaan kolmella pääasiallisella visuaalisella keinolla. Niitä ovat Ukrainan eurooppalaisuuden korostaminen, jaetun Venäjä-uhan tuottaminen ja sodan uhrien yksilöllistäminen.

Kolmen kuvan sarja. Ensimmäisessä käsi ojentaa take away -kahvikuppeja kohti kaupunkimaisemaa. Toisessa jako Twitter-tililtä "The New Voice of Ukraine", jossa sanotaan "Ukrainian spirit in Odesa" eli Ukrainan henki Odessassa. Jaossa on myös kuva keltaiseen mekkoon pukeutuneesta ja sinistä huivia käsissään pitävästä balettitanssijasta, joka tanssii kaupungin kadulla. Kolmannessa kuvassa on ryhmä sotilaita, joista yksi soittaa viulua. Huoneen kattoon on ripustettu Ukrainan sinikeltaraitainen lippu.

Eurooppalainen Ukraina

Ukrainan sodasta tuotetussa visuaalisessa sisällössä yksi hallitseva piirre ovat viittaukset länsimaiseen ja eurooppalaiseen kulttuuriin, taiteeseen ja historiaan. Kuvat kiovalaisesta arkkitehtuurista, suojatuista patsaista sekä tuhotuista kouluista ja konserttitaloista kertovat sivistyneestä ja edistyneestä Ukrainasta, jossa valkoiset, stereotyyppisen eurooppalaisen näköiset ihmiset kärsivät muun Euroopan puolesta.

Kauhun kuvissa on usein jotakin tuttua, joka auttaa kuvittelemaan itsensä ukrainalaisten asemaan: tutunnäköinen leikkipuisto, jonka hiekassa törröttää ohjus, raunioista nostettu kultainen noutaja. Eräässä kuvassa kuvataan taaperon paljasta selkää, johon vanhempi on kirjoittanut lapsen nimen ja henkilötiedot siltä varalta, että hän menettää vanhempansa sodassa. Taaperolla on yllään vain vaippa – tismalleen samanlainen kuin tämän jutun toisen kirjoittajan lapsella.

Kuvasto on Raamattu-vertauksineen ja take away -latteineen tunnistettavaa ja hivelee eurooppalaista identiteettiä.

Kuvasto on Raamattu-vertauksineen ja take away -latteineen tunnistettavaa ja hivelee eurooppalaista identiteettiä, joka Christoffer Kølvraan mukaan perustuu pitkälti kahdelle piilo-oletukselle: eurooppalaiset ovat parempia kuin muut ja kaikki tahtovat olla eurooppalaisia. Tässä tarinassa Ukraina kamppailee tullakseen tunnistetuksi eurooppalaisena, ja eurooppalaiset saavat tuntea hyvää omaatuntoa myöntäessään auliisti ukrainalaiset osaksi “eurooppalaista perhettä”. Kuvaparissa vauvaansa imettävä haavoittunut äiti rinnastetaan ikonin kaltaisessa kuvassa haavoittuneeseen neitsyt Mariaan. Vastaavia rinnastuksia tulee kuvavirrassa vastaan taajaan: ne kehystävät Ukrainan sodan tapahtuman eurooppalaisina maalausaiheina, pyhinä ja puhtaina.

Kolmen kuvan sarja. Ensimmäisessä ikonityyppisesti kuvattu Neitsyt Maria pitelee sinkoa. Seuraavassa kuvassa Ranskan vallankumousta kuvaavasta Vapaus johtaa kansaa -maalauksesta on tehty Ukrainan vapautusta kuvaava versio, jossa maassa makaavat Putinin ja Stalinin ruumiit. Kolmannessa kuvassa Mona Lisa on kietoutunut Ukrainan lippuun.

Kulttuuriviittausten ohella historialliset rinnastukset ovat näkyvä visuaalinen aihe. Esimerkiksi Glory to Ukraine -nimisellä tilillä on julkaistu sarja kuvapareja, joissa toisesta maailmansodasta tuttujen kuvien viereen on liitetty visuaalisesti samankaltainen kuva nyky-Ukrainasta, saatteenaan kuvateksti “Europe is re-living", jolla vihjataan Euroopan elävän uudelleen toisen maailmansodan kauhuja. Näin surtavuutta herätetään historiapoliittisella aineksella, jossa hyödynnetään jälkiviisautta ja kollektiivista tunnemuistia: on toimittava, jottei historian virheitä toisteta. Toisaalta rinnastus osoittaa, että käsillä on merkitykseltään maailmansotiin verrattava kamppailu Euroopasta, oikea kohtalonhetki.

Eurooppalaisuus ja länsimaisuus esitetään visuaalisesti lähes yksinomaan positiivisena, “meidän” maailmana, jonka olemassaolo on uhattuna. Näitä aineksia korostamalla Ukrainasta tehdään tuttu ja kaltainen, perheeseen kuuluva.  Käänteisesti solidaarisuutta viestivät kuvamme kelta-sinisistä shottilaseista tai keltaisesta kukkaniitystä ja sinisestä taivaasta kiinnittävät oman arkiympäristömme osaksi Ukrainalaisten taistelua. Jokapäiväisissä näkymissämme huomataan uusia merkityksiä, ja niistä tuotetaan sodan vastaisia symboleita. Kuvilla Ukrainasta tehdään tuttua, ja toisaalta tutusta tehdään Ukraina.

Kuvilla Ukrainasta tehdään tuttua, ja toisaalta tutusta tehdään Ukraina.

Vaikka eurooppalaisuus ja länsimaisuus kuvataan ukrainalaisten fantasiana ja päämääränä, ei siihen suhtauduta kritiikittä. Sosiaalisen median tilaa ovat vallanneet sisällöt, joissa eurooppalaisia haastetaan elämään ja toimimaan julkilausuttujen arvojensa mukaisesti: venäläisiä öljytankkereita seuraava sometili vaatii Euroopan maita lopettamaan öljyn ja maakaasun tuonnin Venäjältä. Pommisuojassa nukkuvia ukrainalaisia lapsia esittävän kuvan kuvatekstissä kysytään, voisivatko eurooppalaiset tinkiä asumismukavuudestaan edes näiden lapsien takia.

Visuaalisesta materiaalista välittyy käsitys ukrainalaisista Euroopan moraalisina johtajina, jotka ovat käsien levittelyn ja korupuheiden sijaan tarttuneet toimeen eurooppalaisten arvojen ja elämäntavan puolustamiseksi. Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi on noussut myyttisen toimintasankarin asemaan elokuvien mainosjulisteita mukailevissa kuvissa, joissa presidentti kuvaillaan ”voittamattomana”. Molotovin cocktaileja väsäävät perheenäidit ja venäläisiä tankkeja hinaavat traktorit saavat osakseen lännen ihailun, johon sekoittuu häpeän ja syyllisyyden tunteita katsojan omasta voimattomuudesta. Tällainen viesti on omiaan saamaan vastakaikua itäisen Euroopan yleisöissä, joiden on kommunististen järjestelmien romahtamisesta saakka katsottu (lännestä käsin) laahaavan kehityksestä perässä ja siipeilevän vauraan Euroopan kustannuksella, epäonnistuneina versioina eurooppalaisista demokratioista. Kenties ensimmäistä kertaa Itä-Euroopasta päästään määrittämään eurooppalaisuuden ideaaleja.

Uhkaava ja naurunalainen Venäjä

Siinä missä Eurooppaan ja länsimaalaisuuteen liitetään kuvavirrassa positiivisia mielleyhtymiä, esitetään Venäjä ja erityisesti Putin puolestaan tämän negatiivisena vastaparina. Kehystyksissä on erotettavissa kaksi päälinjaa: Putinin Venäjä absoluuttisena pahana ja Putinin Venäjä naurunalaisena.

Eurooppalaiselle katsojalle sosiaalisessa mediassa näkyvän kuvavirran perusteella sodan tapahtumista tietämättömänkin olisi helppo päätellä, kumman puolelle asettua. Kuten tutkijat Jessie Barton Hronešová ja Emma Rimpiläinen ovat havainnoineet, osasyy eurooppalaisten vahvoihin auttamishaluihin lienee se, että sodan asetelma näyttäytyy huomattavasti selkeämpänä kuin vaikkapa Lähi-idän kriisit. Vihollinen on yhteinen ja tuttu: Venäjän hyökkäys järkyttää aikalaistapahtumana, mutta aktivoi monissa myös historiallisia traumoja.

Eurooppalaiselle katsojalle sosiaalisessa mediassa näkyvän kuvavirran perusteella sodan tapahtumista tietämättömänkin olisi helppo päätellä, kumman puolelle asettua.

Digitaalisen median algoritmien logiikasta tiedetään, että väkivallan ja tragedian kuvasto kerää eniten näkyvyyttä. Uutiskuvat sodasta välittävät väkivallan spektaakkelina, jota ei voi olla klikkaamatta. Ukrainan sodan sosiaalisessa mediassa tapahtuva visualisointi kulkee uutiskuvien rinnalla ja lomassa kommentoiden tapahtumia ja hyödyntäen tuttua kuvastoa hyvän ja pahan taistelusta. Kuten poliittisten meemien tutkija Saara Särmä toteaa, kuvasto hyödyntää historiallista kulttuuriperinnettä: Putin on Darth Vader, Voldemort, Hitler, Goljat, äärimmäinen paha, jota vastaan altavastaajat puolustautuvat kaikkia todennäköisyyksiä vastaan. Some-kulttuurin viestintätyyli vahvistaa selkeitä moraaliasetelmia. Roolitus tarjotaan valmiina esimerkiksi soveltamalla tuttua meemipohjaa Ukrainan kontekstiin – katsoja tietää jo pelkästä tutusta meemistä, kuka on sankari ja kenelle nauretaan.

Kahden meemikuvan sarja. Ensimmäisessä Putin kauhoo vedessä karkuun traktoria. Toisessa Putinin kasvot on muokattu Harry Potter -sarjan pääpahiksen Voldemortin kasvojen päälle, kun taas sarjan sankari Harry Potterin kasvojen päälle on muokattu Zelenskyin kasvot.

Uhkia maalailevan, dystooppisen Venäjän kuvaamisen rinnalla somen visualinen sisältö nauraa Venäjälle. Etenkään Putinia ei säästellä; hänet on kuvattu milloin säälittävänä taaperona, milloin kauhomassa perhosuintia karkuun ukrainalaista traktoria. Naurunaiheita ovat myös esimerkiksi venäläisten joukkojen tunarointi ja sotakaluston huono kunto. Huumori paitsi lievittää pelkoa, myös pienentää ja toiseuttaa vihollista. Venäjä ja venäläiset kuvataan takaperoisina, raukkamaisina ja helposti höynäytettävinä. Ukrainalaiset puolestaan ovat kekseliäitä kotikutoisissa vastarinnan muodoissaan, jotka viestivät luovuutta tiukassa paikassa ja keventävät sodan kuvastoa. Jokapäiväisistä asioista on tullut sodan välineistöä: koiranruokasäkeistä kasataan tieblokki ja kirjapinot suojaavat ikkunoita räjähdyksiltä.

Kärsivät yksilöt pakottavat pysähtymään

Fantastisten ja dystooppisten ainesten ohella kuvavirrasta nousevat ukrainalaisten yksilölliset tarinat ja kohtalot. Näissä kuvissa ei pelata ihanteellisella Euroopalla eikä uhkaavalla Venäjällä vaan arjella. Ne puhuvat ihmiseltä ihmiselle, näyttävät arkisen elämän ja sen rujon ja käsittämättömän murtumisen. Kuvat toimivat yhtäältä nimeämällä ja yksilöimällä sodan uhreja – tekemällä heistä meille kokonaisia ihmisiä –, ja toisaalta kuvaamalla ukrainalaista, eurooppalaiselle katsojalle hyvin tutunnäköistä arkea ja sen keskeytymistä. Tavallinen, keskeytetty, kokonainen elämä on samastuttavampi kuin mustavalkoinen kuvaus ihmisestä joko hyvänä tai pahana, tai laajamittainen kasvottomien uhrien kärsimys. Sota ei ole vain vierasta painajaista, joka kuivattaa empatiavarastot tyhjiin. Se on myös arkipäiväisiä asioita ja pieniä, samastuttavia hetkiä. Se on kaipuuta normaaliin: keskellä murjottua kaupunkia mummo pitää kukkakauppaansa auki.

Tavallinen, keskeytetty, kokonainen elämä on samastuttavampi kuin mustavalkoinen kuvaus ihmisestä joko hyvänä tai pahana, tai laajamittainen kasvottomien uhrien kärsimys.

Kauempana tapahtuviin konflikteihin verrattuna Ukrainan sodan some-kuvastosta nousevat selvästi esille nimetyt yksilöt, joilla on nimet, perhe, työ, lemmikit ja harrastukset. Sotaa somessa seuraava katsoja tietää, että Irpinin taistelussa kaatunut sotilas oli Euroopan mestari sotilaslajien moniottelussa ja että 3-vuotias tyttö Harkovassa on asunut jo kuukauden apteekissa, sillä hänen farmaseutti-äitinsä toimittaa sinnikkäästi lääkkeitä pommitetun kaupunkinsa asukkaille. Kuten Moya Lloyd kirjoittaa, tutuksi tekemisen näkökulmasta nimeäminen ja yksilöiminen on tunnistamista voimakkaimmillaan; yksilöä ei silloin voi sivuuttaa osana massaa, vaan ruudulta tuijottava selfie tarinoineen pakottaa katsojan tunnistamaan ja pysähtymään ihmiskohtalon äärelle. Emme kauhistu ainoastaan sodan uhrien määrästä vaan suremme heidän uniikkia elämäänsä.

Yksilöiden korostaminen noudattaa omalta osaltaan sosiaalisen median algoritmista logiikkaa: omakohtaisuus ja juuri minun kokemukseni ovat sosiaaliselle medialle tyypillinen tapa viestiä. Samalla realistiset ihmiselämän ja arjen kuvaukset myötäilevät sosiaalisen median aitoutta ja rehellisyyttä arvostavaa kerronnan tapaa. Vaikutelma yksilöiden aitoudesta ja rehellisyydestä tekee heistä meille katsojille samaistuttavampia, samankaltaisia, vertaisia. Kokonainen ihminen on tunnistettavampi ja aidompi kuin hyvis tai pahis.

Tuttu kärsimys tekee surtavaksi

Tässä jutussa olemme tarkastelleet sitä, miten eri tavat visualisoida Ukrainan sotaa tuottavat ja vahvistavat ukrainalaisten kohtaloiden surtavuutta. Analyysilla ei ole merkitystä vain sodan visualisoinnin kuvailun tähden: on itsestään selvää, että Ukrainan sodan herättämät tunteet ja solidaarisuus vaikuttavat myös materiaaliseen todellisuuteen ja poliittisiin valintoihin: millaista apua lähetämme Ukrainaan, miten sotaa pakeneviin ihmisiin suhtaudutaan, millaiseksi Suomen Venäjä-suhteet muodostuvat. Käsityksemme ja tunteemme konfliktista määrittävät ukrainalaisten “kulttuurista paikkaa” ja sitä myöten kohtaamistamme esimerkiksi ukrainalaisten pakolaisten kanssa, jotka tuntuvat eurooppalaisesta sodan someseuraajasta jo tullessaan tutummilta kuin esimerkiksi syyrialaiset pakolaiset.

On itsestään selvää, että Ukrainan sodan herättämät tunteet ja solidaarisuus vaikuttavat myös materiaaliseen todellisuuteen ja poliittisiin valintoihin.

Ukrainan sotaa kuvittavassa virrassa vastaan syöksyy sekaisin erilaisia visuaalisia sisältöjä, jotka yhdistelmillään tempaavat tunteiden vuoristorataan. Ihanteellista eurooppalaista Ukrainaa sekä uhkaavaa Venäjää pursuavien kuvien joukossa on myös paljon arkisia elementtejä: järkytys sekoittuu tuttuun ja normaaliin. Tuttuuden ja kauhun yhdistelmä painelee kokijassaan useita nappuloita mahdollistaen oman elämänsä tunnistamisen ukrainalaisissa ja sen kuvittelemisen yhtä keskeytettynä.

Somekuvista on tullut etenkin nuorille hyvin arkinen viestinnän ja itseilmaisun muoto: kuvia ottamalla, jakamalla, kommentoimalla ja seuraamalla yritämme hahmottaa ympäröivää maailmaamme ja antaa sille merkityksiä. Siksi sotaa reaaliajassa seuraava somen kommenttiraita tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää ennen muuta eurooppalaisia katsojia: miten teemme sodasta itsellemme ymmärrettävän?

Siksi sotaa reaaliajassa seuraava somen kommenttiraita tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää ennen muuta eurooppalaisia katsojia: miten teemme sodasta itsellemme ymmärrettävän?

Tässä jutussa olemme esittäneet, että katsomme sodan kuvia itsemme kautta. Näemme kuvissa itsemme, perheemme ja läheisemme. Tunnistamme kuvissa arkipäiväisiä tilanteita raunioiden keskellä ja kauhistumme, kun ymmärrämme elämiemme samankaltaisuuden. Näemme kuvissa myös ukrainalaisten vastarintaa ja haluamme ajatella, että olisimme itsekin yhtä urheita. Näemme myös yksilöitä monine puolineen, arkipäiväisine asioineen ja pienine huolineen. Asetamme itsemme ja meille tunnistettavat tunteet sotakuvien keskiöön. Katsomme sotaa, mutta samalla myös itseämme. Näin sodasta tulee meille paitsi järkyttävä myös selkeä: tiedämme, kenen puolella seisomme ja keitä olemme.

 

***

 

Kuvat: Kaikki kuvat ovat tätä tekstiä varten sosiaalisesta mediasta kerättyjä aineistoja.

Kirjoittajat

Juulia Heikkinen

Juulia Heikkinen

Juulia Heikkinen (VTM) työskentelee Helsingin yliopistossa tutkimusavustajana Imagi(ni)ng Democracy sekä Totaalidemokratia-tutkimushankkeissa. Juuliaa kiinnostaa algoritmistymisen sosiaaliset ja yhteiskunnalliset vaikutukset ja se, miten sosiaalisen median rakenteet ja kulttuuri muovaavat meitä ja maailmaa.
Taina Meriluoto

Taina Meriluoto

Taina Meriluoto työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa ja koordinoi Imagining Democracy: European youth becoming citizen by visual participation -hanketta. Taina on kiinnostunut demokratian ja politisaation teorioista ja käytännöistä. Hän tutkii marginalisoiduissa asemissa olevien nuorten yhteiskunnallista osallistumista ja on paneutunut erityisesti kokemuspohjaiseen vaikuttamiseen.
Twitter: @MeriTaina

Lue seuraavaksi

Kirjallisuus:

Barton Hronešová, Jessie (2022) Opinion: Why are Ukrainian Refugees Mobilizing Empathy across Eastern Europe? The Center for Slavic, Eurasian & East European Studies at UNC-Chapel Hill, 63.3.2022 https://cseees.unc.edu/jessie-barton-hronesova/

Butler, Judith. (2009) Frames of War. When Is Life Grievable? Lontoo: Verso.

Chouliaraki, Lilie (2013) The Ironic Spectator: Solidarity in the Age of Post-Humanitarianism. Wiley.

Kølvraa, Christoffer. (2016). European Fantasies: On the EU’s Political Myths and the Affective Potential of Utopian Imaginaries for European Identity. Journal of Common Market Studies 54(1), 169– 184.

Lloyd, Moya. (2019) Whose names count? Jacques Rancière on Alfredo Jaar’s Rwanda Project. Contemporary Political Theory 18, 311–330.

Luhtakallio, Eeva. (2013) Bodies Keying Politics: A Visual Frame Analysis of Gendered Local Activism in France and Finland. Teoksessa Doerr, N., Mattoni, A. ja Teune, S. (toim.) Advances in the Visual Analysis of Social Movements (Research in Social Movements, Conflicts and Change, Vol. 35), Emerald Group Publishing Limited, Bingley, 27-54.

Neumayer, Christina & Rossi, Luca (2018). Images of protest in social media: Struggle over visibility and visual narratives. New Media & Society 20(11): 4293–4310.

Rimpiläinen, Emma (2022). Eurooppalaisten halu auttaa ukrainalaisia pakolaisia on monen tekijän summa. AntroBlogi, 29.3.2022, (https://antroblogi.fi/2022/03/ukrainalaiset-pakolaiset/ )

Avainsanat: aktivismi eriarvoisuus kulttuuri poikkeustila politiikka sosiaalinen media sosiologia sota teknologia tunteet vuorovaikutus yhteiskunta

ja – 13.5.2022