Kommentti: Toivoa voidaan käyttää politiikassa hidastamaan muutoksia

Toivo ymmärretään yleensä positiivisena ja eteenpäin vievänä voimavarana. Toivoa voidaan kuitenkin käyttää politiikassa muutosten jarruttamisen välineenä, sillä toivon täyttymys on aina jossain edessäpäin.  

Toivo ymmärretään yleensä positiivisena ja eteenpäin vievänä voimavarana, jonka avulla yksilöt ja yhteisöt voivat nähdä tämän hetken vaikeuksia pidemmälle ja suunnata kohti parempaa tulevaisuutta. Etenkin ilmastonmuutoksen myötä toivosta on tullut tärkeä osa yhteiskunnallista keskustelua. Usein kysytäänkin, vieläkö meillä on toivoa?  

Globaalit uhkakuvat hallitsemattomasta ilmastonmuutoksesta herättävät epätoivoa monissa kansalaisissa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että etenkin politiikassa tällaisten suurien haasteiden edessä on tavoitteena etsiä rohkaisevia toivon pilkahduksia. Vakavien ongelmien edessä toiveikkaat tulevaisuuden näkymät tekevät nykyhetkestäkin siedettävämmän. Toivoon on kiinnitetty viime vuosina enemmän huomiota myös tutkimuksessa, esimerkiksi kansainvälisten muuttoliikkeiden kontekstissa. 

Olemme tarkastelleet toivoa tutkimuksessamme kollegani Heidi Sinevaara-Niskasen kanssa osana nykypäivän poliittista vallankäyttöä. Toisin kuin toivosta puhuttaessa yleensä tehdään, emme ole pyrkineet selvittämään sitä, mitä toivo on, mistä sitä voisi löytää tai miten sitä voisi lisätä yksilöiden tai yhteisöjen elämässä. Sen sijaan olemme ensisijaisesti kiinnostuneita toivon ja vallankäytön yhteydestä.

Toivo voidaan valjastaa jarruttamaan muutosta 

Toivo on voimavara monille marginalisoiduille ryhmille, kuten alkuperäiskansoille. Se auttaa näitä ryhmiä ylläpitämään oikeuksiensa vaatimuksia ja edistämään pyrkimyksiä kohti oikeudenmukaisempaa ja parempaa tulevaisuutta. Toivo voi siis olla käyttövoima niille, jotka haluavat parannuksia omaan elämäänsä tai muutosta vallitsevaan yhteiskunnalliseen, poliittiseen ja taloudelliseen tilanteeseen.

Kuitenkin juuri se sama lupaus edistyksestä ja muutoksesta, joka on olennainen osa toivoa ja toivomista, voidaan myös valjastaa jarruttamaan muutosta. Toivo voi taipua politiikan ja vallanpitäjien välineeksi, jolla luodaan näkymiä paremmasta tulevaisuudesta. Sen käyttö muutoksen jarruttajana perustuu sille, että toivon täyttymys on aina jossain edessäpäin. Se edellyttää odottamista niiltä, jotka toivovat parannuksia, kuten vaikkapa oikeuksiensa tunnustamista.  

Toivon käyttö muutoksen jarruttajana perustuu sille, että toivon täyttymys on aina jossain edessäpäin.

Toivoa ja toivomiseen rohkaisemista voidaan käyttää politiikassa hyväksi silloin, kun samaan aikaan halutaan hidastaa konkreettisen muutoksen toteutumista ja antaa ymmärtää muutoksen parempaan olevan tuloillaan. Toivo muutoksesta – esimerkiksi oikeuksien tunnustamisesta ja toteutumisesta – voi siis johtaa pysähtyneeseen tilaan, jossa luvatut muutokset pysyvät tavoittamattomissa ja pakenevat alati jonnekin tulevaisuuteen. Tällä toivon tulevaisuuteen suuntaavalla voimalla on suuri poliittinen merkitys, koska sen avulla voidaan luoda sellainen nykyhetki, jossa konkreettisia muutoksia ja parannuksia ei tarvitse tehdä. Pelkkä lupaus paremmasta jossain tulevaisuudessa riittää. 

Tyhjiä lupauksia alkuperäiskansoille 

Lupaukset ja odottaminen ovat leimanneet tapaa, jolla kansainvälinen politiikka on vähitellen ottanut alkuperäiskansojen aseman parantamisen tehtäväkseen. Alkuperäiskansojen pitkäaikaisena toiveena on ollut, että heidän oikeutensa ja asemansa tunnustettaisiin. Tässä on tapahtunutkin kehitystä tällä vuosituhannella sekä kansainvälisellä että kansallisella tasolla.  

Esimerkiksi Yhdistyneissä kansakunnissa on hyväksytty julistus alkuperäiskansojen oikeuksista vuonna 2007 ja perustettu alkuperäiskansa-asioiden pysyvä foorumi vuonna 2000. Kehitystä oikeuksien tunnustamisessa ja poliittisessa osallistumisessa on pidetty edistyksen merkkeinä kansainvälisessä politiikassa. Ne ovat eräänlaisia virstanpylväitä, jotka osoittavat, että toivoa paremmasta on. Valtiot eivät nykypolitiikassaan voi enää sivuuttaa alkuperäiskansojen oikeuksia ja kehitys onkin tässä suhteessa ollut merkittävää, varsinkin kun tilannetta verrataan muutamien vuosikymmenten takaiseen. Alkuperäiskansojen oma aktiivisuus asioidensa saamiseksi kansainvälisen politiikan esityslistoille on ollut tässä avainasemassa. 

Olemme kuitenkin tutkimuksessamme huomanneet, että näistä institutionaalisista ja oikeudellisista edistysaskeleista huolimatta valtioiden alkuperäiskansoja koskevassa politiikassa on yhä usein kyse vain lupauksista. Valtiot ovat lupailleet kansainvälisessä politiikassa alkuperäiskansoille oikeuksien tunnustamista ja todellista mahdollisuutta osallistua päätöksentekoon jo vuosikymmeniä. Siitä huolimatta aito osallisuus tai jo tunnustettujen oikeuksien konkreettinen toimeenpano ei ole useissa valtioissa toteutunut. Monin paikoin on yhä epäselvää, miten YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien julistuksen periaatteet pannaan käytäntöön siihen sitoutuneiden valtioiden kansallisissa prosesseissa.  

Alkuperäiskansat ovat kritisoineet lupausten toteutumisen pitkittymistä ja politiikan byrokraattisia ja valtiokeskeisiä rakenteita. Monille alkuperäiskansoille poliittiset prosessit heidän oikeuksiensa ja asemansa tunnustamiseksi ovat niin pitkittyneitä, että tilanne muistuttaa eräänlaista kestävyystestiä. Antropologi Ghassan Hagea mukaillen toivosta voikin tulla ikuisuusprojekti, eräänlainen päättymätön jumiutumisen tila. Monet alkuperäiskansoihin kuuluvat aktivistit ja tutkijat ovat tuoneet esille valtioiden päätösvaltaan perustuvien prosessien perustavanlaatuisen ongelmallisuuden ja korostaneet alkuperäiskansojen oman itsemääräämisoikeuden ja heidän omien poliittisten ja oikeudellisten käytäntöjensä nostamista keskiöön. 

 Monille alkuperäiskansoille poliittiset prosessit heidän oikeuksiensa ja asemansa tunnustamiseksi ovat niin pitkittyneitä, että tilanne muistuttaa eräänlaista kestävyystestiä.

Lopuksi

Kun toivoa tarkastellaan kriittisesti voidaan nähdä sen moniulotteisuus sekä eteenpäin vievänä voimana että politiikan välineenä, jolla vaiennetaan ja rajoitetaan muutospyrkimyksiä. Vallitseva käsitys toivosta ainoastaan hyvänä ja muutosta edistävänä voimana voi piilottaa tehokkaasti toivon poliittisuuden vähemmän edistykselliset ja mairittelevat puolet.  

Toivo ei ole vain yksilön tunne tai yhteisön tahtotila, eikä sitä tulisi nähdä pelkästään optimistisena suuntautumisena tulevaan. Toivo on osa poliittista vallankäyttöä, jonka avulla hallitaan ja ohjataan kehityksen suuntaa. Se voi olla myös tietoisesti käytetty vallan väline, jolla luodaan ja ylläpidetään nykyisiä vallankäyttäjiä palvelevia tilanteita.  

***

Kuvat: bannerikuva Nazym Jumadilova/Unsplash, tekstin kuvat järjestyksessä Jonas Kaiser, Chaney Zimmerman ja Dulcey Loma (kaikki Unsplash).