Nuorten syrjäytymisen ehkäisyssä unohtuvat rakenteet

 EU:n ja Suomen nuorisopolitiikassa syrjäytymisen ehkäisy keskittyy työn tai koulutuksen ulkopuolella olevien nuorten löytämiseen ja ohjaamiseen. Syrjäytymisen mittaaminen vain työllistymisen kautta jättää muut nuorten elämään vaikuttavat rakenteelliset tekijät huomiotta ja tuottaa käsitystä syrjäytymisestä yksilötason ongelmana.

Harva asia on yhdistänyt julkisessa keskustelussa ihmisiä yhtä paljon, kuin huoli nuorten syrjäytymisestä. Siitä kirjoitetaan säännöllisesti uusia lehtiartikkeleita, kuvataan dokumenttisarjoja, järjestetään keskusteluiltoja ajankohtaisohjelmissa ja pidetään sydäntä riipaisevia poliittisia puheita korostaen inhimillisiä ja materiaalisia kustannuksia, joita yksikin syrjäytynyt nuori yhteiskunnalle aiheuttaa. Vaikka viime aikoina nuorten syrjäytyminen on jäänyt julkisessa keskustelussa esimerkiksi nuorisoväkivallan kaltaisten teemojen varjoon, kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi ”jotain tulisi tehdä”.

Olen väitöstutkimuksessani ”Ketään ei jätetä. ’Nuoriso-ongelman’ hallinta nuorisopolitiikassa ja nuorisopolitiikan implementaatioissa” tutkinut nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn tähtäävää nuorisopolitiikka EU:ssa ja Suomessa. Olen tarkastellut näennäisen yksimielistä poliittista keskustelua niin poliittisissa asiakirjoissa kuin nuorille suunnattujen tukijärjestelmien käytännöissä.

Yksimielisyys nuorten syrjäytymisestä jää kuitenkin usein vain juhlapuheiden tasolle, sillä nuorten syrjäytyminen ilmiönä on paljon monipolvisempi ja monimutkaisempi kuin mitä nopealla vilkaisulla voisi odottaa. Pelkästään syrjäytymisen määritteleminen on osoittautunut niin arkikeskustelussa kuin tutkimuskirjallisuudessa hankalaksi, ellei jopa mahdottomaksi. Nuorten syrjäytyminen määritellään mm. osattomuudeksi, työelämän ja opiskelun ulkopuolella olemiseksi, sosiaalisten verkostojen puuttumiseksi, yhteiskunnan ”ulkopuolella” olemiseksi, laiskuudeksi, tietämättömyydeksi, köyhyydeksi, sosiaaliturvariippuvuudeksi ja passiivisuudeksi.

Yhteistä näille määritelmille on se, että kaikissa syrjäytyminen asetetaan vastakohdaksi yhteiskunnalliselle osallisuudelle – syrjäytynyt nuori ei ole yhteiskunnan tai yhteisönsä jäsen. Yhteiskunnallinen osallisuus on määritelmällisesti vielä mahdottomampi käsite kuin syrjäytyminen. Täydellistä ”kunnon kansalaista” ei ole olemassakaan, joten yhteiskunnallinen osallisuus muistuttaa (kenties saavuttamattomana) pysyvää normia, johon kaikkien kansalaisten olisi velvollisuus pyrkiä.

Yhteistä näille määritelmille on se, että kaikissa syrjäytyminen asetetaan vastakohdaksi yhteiskunnalliselle osallisuudelle – syrjäytynyt nuori ei ole yhteiskunnan tai yhteisönsä jäsen.

Miksi siis nuorten syrjäytymisestä ollaan niin yksimielisiä? Miksi se saa sekä julkisessa että poliittisessa keskustelussa niin suuren jalansijan? Ja ehkä mikä tärkeintä, minkälaisilla toimenpiteillä nuorten syrjäytymistä pyritään ehkäisemään, ja mitä nämä toimenpiteet kertovat yhteiskuntamme ideaalikansalaisuudesta ja käsityksistä nuorista?

NEET syrjäytymisen synonyymiksi nuorisopolitiikassa

Keskustelu syrjäytymisen määrittelyn vaikeudesta ei kuitenkaan tunnu heijastuvan nuorisopolitiikan syövereihin. Huolipuhe nuorten syrjäytymisestä onkin osittain korvautunut politiikassa huolella nuorisotyöttömyydestä ja nuorten koulutuksen keskeyttämisestä. Voidaan jopa sanoa, että nuorisotyöttömyyttä käytetään yhtenä indikaattorina syrjäytymiselle ja syrjäytymisen kustannuksille.

Poliittisessa retoriikassa käytetään syrjäytymisvaaraan nimetyistä nuorista usein akronyymiä NEET, Not in Employment, Education or Training, joka vapaasti suomennettuna tarkoittaa työn ja koulutuksen ulkopuolella olevaa. EU:n nuorisopolitiikassa syrjäytymisen ehkäiseminen keskittyykin vahvasti näiden työn ja koulutuksen ulkopuolella olevien nuorten tunnistamiseen, löytämiseen ja oikeanlaisten palveluiden pariin ohjaamiseen. Esimerkiksi Suomen Ohjaamo-toiminta ja etsivä nuorisotyö painottavat voimakkaasti NEET-nuorten tavoittamista, löytämistä ja ohjaamista koulutukseen, kuntoutukseen tai työelämään.

Kategoriana ”NEET” kiinnittää nuorten syrjäytymisen kuitenkin lähes yksinomaan työllisyyteen liittyväksi ongelmaksi. Tämä on ongelmallista, sillä jos mitataan ainoastaan nuorten työllistymistä syrjäytymisen mittarina, jäävät monet nuorten elämään vaikuttavat muut rakenteelliset tekijät huomiotta. ”NEET” luokin näennäisen helposti luokiteltavan ja tilastoitavan mallin apua tarvitsevien nuorten tunnistamiseen. Samalla NEET syrjäytymisen synonyyminä tuottaa käsitystä syrjäytymisestä yksilötason ongelmana, joka on ratkaistavissa yksilön työllistämistä tukevilla toimenpiteillä.

Kovaa ja pehmeää politiikkaa

Nuorisopolitiikalla tarkoitetaan politiikkaa, joka liittyy tavalla tai toisella alle 29 vuotiaisiin nuoriin ja nuoriin aikuisiin. Nuorisopolitiikkaan sisältyy esimerkiksi koulutuspolitiikka, sosiaalipolitiikka ja työvoimapolitiikka. Tyypillistä nuorisopolitiikassa on nuorten kasvun, osallisuuden ja itsenäisyyden tukeminen eri keinoin. Esimerkiksi Nuorisolain (1285/2016) tavoitteena on edistää nuorten osallisuutta ja vaikutusmahdollisuuksia yhteiskunnassa, tukea nuorten kasvua ja itsenäistymistä, tukea nuorten harrastamista, edistää tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta ja parantaa nuorten kasvu- ja elinoloja (§2).

Nuorisolailla säädellään mm. nuorisotyötä (avoin nuorisotyö, nuorten työpajatoiminta, etsivä nuorisotyö) ja nuorisovaltuustojen toimintaa. Hallituskausittain laadittava valtakunnallinen nuorisopoliittinen ohjelma (VANUPO) piirtää puolestaan Suomen nuorisopolitiikan suuntaviivat, painopisteet ja tavoitteet. Esimerkiksi uusimmassa VANUPO 2020-2023:ssa nostetaan kolme tavoitetta framille: nuorten syrjäytymisen vähentämisen, nuorten yhteiskunnallisten vaikutuskeinojen ja -taitojen vahvistamisen ja nuorten luottamuksen yhteiskuntaan vahvistamisen.

Suomen nuorisopoliittisessa ohjauksessa tapahtuu myös paljon muuta kuin pelkästään sitovaa kansallista lainsäädäntöä. Euroopan unionin jäsenenä Suomi pyrkii noudattamaan myös EU:n nuorisopoliittisia linjauksia. EU:n nuorisopolitiikkaa ei harjoiteta vain kovana parlamentaarisena ohjauksena, vaan se tapahtuu avoimen koordinaation menetelmällä.

Avoimen koordinaation menetelmä on Lissabonin sopimuksessa esitelty poliittinen ohjaustyökalu, joka edustaa niin kutsuttua pehmeää poliittista ohjausta. Pehmeä politiinen eroaa kovasta sitovasta lainsäädännöstä siten, että se perustuu pitkälti suosituksiin, vertailuun ja hyvin käytäntöjen jakamiseen. Myös rahoitus on yksi pehmeän poliittisen ohjauksen keinoista.

Käytännössä nuorisopolitiikassa pehmeä poliittinen ohjaus tarkoittaa yksinkertaistetusti sitä, että EU:n neuvosto ja komissio antavat jäsenmaille suosituksia ja tavoitteita, joita kukin jäsenvaltio pyrkii parhaansa mukaan toteuttamaan. Säännöllisin väliajoin tavoitteiden toteutumista arvioidaan, jäsenmaita vertaillaan keskenään ja parhaiten onnistuneet toimenpiteet nostetaan parhaiden tai hyvien käytäntöjen asemaan.

Nuorisotakuusta Ohjaamoihin

Yksi tunnettu esimerkki EU:n pehmeästä poliittisesta ohjauksesta on Euroopan komission suosittelema nuorisotakuu, joka takaa kaikille vähintään neljä kuukautta työttöminä oleville alle 25-vuotiaille nuorille työ-, koulutus- tai harjoittelupaikan. Suomessa nuorten yhteiskuntatakuunakin tunnettu nuorisotakuu otettiin käyttöön laajennettuna: alle 30-vuotiaat vastavalmistuneet otettiin mukaan takuuseen, ja maksimiaikaa työttömänä lyhennettiin kolmeen kuukauteen.

Kuten aikaisemmin mainittiin, myös rahoitus on olennainen osa pehmeää poliittista ohjausta. EU:n rakennerahastot rahoittavat projekteja ja hankkeita, jotka tukevat avoimen koordinaation menetelmällä asetettuja tavoitteita. Esimerkiksi EU:n sosiaalirahaston tuella on Suomessa käynnistetty useita projekteja, joilla pyritään ohjaamaan, ja kouluttamaan syrjäytymisvaarassa ja erityisen haavoittuvassa asemassa olevia nuoria ’takaisin’ yhteiskunnan jäseniksi.

Yksi esimerkki tämänkaltaisista projekteista on Nuorisotakuun myötä käynnistetyt Ohjaamo-palvelupisteet. Ohjaamoissa nuorille tarjotaan moniammatillista ohjausta matalan kynnyksen ja yhden luukun periaatteella. Ohjaamoissa toimivat nuorisotyö, TE-palvelut, terveydenhuollon palvelut ja velkaneuvonta. Ohjaamoiden lisäksi nuorten syrjäytymistä pyritään ehkäisemään ohjaamalla nuoria työpajatoimintaan ja etsivän nuorisotyön piiriin.

Sekä kova, sitova lainsäädäntö että pehmeä, suostutteleva poliittinen ohjaus perustuu jaetuille käsityksille nuoria kohtaavista kysymyksistä ja ongelmista. Nuorisopolitiikka ei siis ole neutraalien, olemassa olevien ongelmien ratkaisua, vaan siinä nostetaan tietyt ongelmat ratkaisemisen arvoisiksi. Yhtä olennaista politiikassa on se, minkälaisiksi ongelmat ja niiden ratkaisut määritellään.

Nuorisopolitiikka ei siis ole neutraalien, olemassa olevien ongelmien ratkaisua, vaan siinä nostetaan tietyt ongelmat ratkaisemisen arvoisiksi.

Kolme nuorisopolitiikan diskurssia – työllistyvyys, terapisoituminen ja prekaarius

NEET-käsitteen käyttäminen syrjäytymisen synonyymina tuottaa väitöstutkimukseni mukaan kolmea diskurssia, eli vakiintunutta puhetapaa. Nämä diskurssit ovat työllistyvyysdiskurssi, terapisoitumisdiskurssi ja prekaariusdiskurssi. Diskurssien analysoiminen ja tunnistaminen on tärkeää, sillä pääosin pehmeänä, suostuttelevana politiikan haarana nuorisopoliittinen ohjaus perustuu jaetulle ymmärrykselle nuorista, ja nuoria kohtaavista ongelmista.

Jos nuorten syrjäytyminen nähdään ensisijaisesti työmarkkinoiden ja koulutuksen ulkopuolella olemisena, ei ole kovin suuri yllätys, että yksi ensisijaisista keinoista nuorten syrjäytymisen ehkäisyssä on nuorten työllisyystaitojen lisääminen. Työllisyysdiskurssilla viittaankin puhetapaan, jossa keskeistä on nuorten työnhakutaitojen ja osaamisen lisääminen, jotta nuoret voisivat liikkua sujuvasti työmarkkinoille ja myöhemmin tulevaisuudessa työmarkkinoiden sisällä.

Työllistymistaidolla tarkoitetaan nuorisopolitiikassa kahdenlaisia taitoja: työpaikoilla tarvittavaa tietoa ja osaamista sekä nuoren henkilökohtaiseen olemukseen liittyviä taitoja. Työpaikoilla tarvittava osaaminen kattaa perustavat akateemiset taidot, kuten äidinkielen, matematiikan osaamisen ja kielitaidon. Samalla korostetaan henkilökohtaisia ominaisuuksia, kuten esimerkiksi sosiaalisia taitoja ja tunnetaitoja, itsekontrollia, täsmällisyyttä, hygieniaa ja itsetuntemusta.

Näyttääkin siltä, että koulutuksen ja työn ulkopuolella oleva NEET- nuoren katsotaan olevan lähtökohtaisesti haavoittuvaisessa asemassa ja näin erilaisten psykologisten interventioiden tarpeessa. Toinen nostamani diskurssi, terapisoitumisdiskurssi viittaakin siihen, kuinka erilaisista psykologiasta ja psykoterapiasta lähtöisin olevia käsitteillä ja tekniikoilla selitetään nuorten syrjäytymisen kaltaisia ilmiöitä. Esimerkiksi kurssit ja koulutukset, joissa nuorille opetetaan sosiaalisia taitoja, ”ajattelutaitoja” ja hyvää itsetuntoa, nähdään politiikassa ratkaisuna nuorten syrjäytymiseen ja heikkoon työllisyyteen.

Kolmas diskurssi, prekaariusdiskurssi näkyy siinä kuinka nuorten työmarkkina-asemasta lähtökohtaisesti puhutaan. Nuorisopolitiikassa nuorten prekaarit eli epävarmat työmarkkinat otetaan itsestäänselvyytenä, jopa siirtymäriittiin verrattavissa olevana asiana. Kun epävarmuus työmarkkinoilla näyttäytyy luonnollisena ja väistämättömänä, voi nuorten syrjäytymisen ehkäisyssä keskittyä opettamaan nuoria luovimaan ja selviytymään mahdollisimman tehokkaasti kasvavan epävarmuuden keskellä.

Työllistyvyysdiskurssi, terapisoitumisdiskurssi ja prekaariusdiskurssi eivät jää pelkäksi poliittiseksi kelluvaksi retoriikaksi, vaan ne säätelevät ja mahdollistavat nuorten kanssa tehtävää ruohonjuuritason toimintaa. Esimerkiksi Nuorisotakuun perusajatus, NEET-nuorten vähentäminen koulutuksella, työllistämisellä ja valmentamisella, rakentuu sen ajatuksen varaan, että nuorten työllistyvyys ei ole riittävällä tasolla, ja että nuorten kohtaamat työmarkkinat ovat lähtökohtaisen epävarmoja. Ohjaamot nojaavat näihin samoihin premisseihin. Tulosteni mukaan Ohjaamoiden käytännön toimintaan kuuluu myös nuorten työllistymiskelpoisuuden, asenteiden ja mielentilan (ainakin pintapuolinen) arviointi osana ohjausta. Tämän tulkitsen olevan terapisoitumisdiskurssin ilmentymä nuorten ohjauksen käytännöissä. Etsivässä nuorisotyössä puolestaan keskitytään kaikista heikoimmassa ja haavoittuvammassa asemassa olevien nuorten löytämiseen ja auttamiseen, ja tähän apuun liittyy nuorten kypsyyden, itsenäisyyden, mielentilan ja kyvykkyyden arviointi.

”Nuoriso-ongelmasta” ideaalikansalaisuuteen

Kärjistettynä syrjäytymisen ehkäiseminen nuorisopolitiikassa näyttäytyy mieleltään hauraiden nuorten työllistymistä edistävänä toimintana, jolla pyritään takaamaan nuorten selviytyminen epävarmoilla ja raaoilla työmarkkinoilla. Mitä nämä nuorisopolitiikan diskurssit kertovat käsityksistä nuorista, ja minkälaista kuvaa syrjäytymisen ehkäisyyn pyrkivä nuorisopolitiikka nuorista maalaa?

Esitän väitöskirjassani yhtenä johtopäätöksenä, että nuorisopolitiikassa elää sitkeästi dualistinen ajatus nuorista. Nuoria kuvataan elämännälkäisinä, uudistumishaluisina, rohkeina, aktiivisina ja luovina toimijoina, jotka oikeat tiedot ja taidot oppiessaan kykenevät vapaasti etenemään haaveilemaansa suuntaan tulevaisuudessa. Samalla, nuoria pidetään epäkypsinä, epävarmoina, impulsiivisina, haavoittuvina ja erityisen suojelun tarpeessa olevina.

Tämä ristiriitaisuus näkyy myös nuorille suunnatuissa palveluissa. Nuoren asema näiden palveluiden keskellä on toimia aktiivisena ja riskitietoisena kuluttajana, joka ikään kuin vapaasti valitsee omaan tilanteeseensa sopivat palvelut. Samanaikaisesti, koska nuoret eivät kykene riittävästi hallitsemaan itseään, tulee heitä ohjata ja valvoa heidän oman hyvinvointinsa vuoksi.

Erityisen paljon toimenpiteitä kohdistetaan niihin nuoriin, joiden nähdään olevan sosioemotionaalisesti erityisen haavoittuneita ja näin ollen kauimpana työmarkkinoista. Tätä perustellaan erityisesti taloudellisilla imperatiiveilla – julkisuudessa kiertävät luvut siitä, kuinka yksikin syrjäytynyt nuori maksaa veronmaksajille satoja tuhansia euroja, konkretisoivat syrjäytymisen taloudellisia haittavaikutuksia. Nuoret esitetään sinä tulevaisuutena, johon sijoittaminen on kannattavaa koko yhteiskunnan ylläpitämisen vuoksi.

Julkisuudessa kiertävät luvut siitä, kuinka yksikin syrjäytynyt nuori maksaa veronmaksajille satoja tuhansia euroja, konkretisoivat syrjäytymisen taloudellisia haittavaikutuksia.

Tämä retoriikka kuitenkin tekee yksittäisistä nuorista ongelmia, joiden korjaaminen muuttuu yhteiskunnan jatkuvuuden kannalta välttämättömäksi. Yksittäisen nuoren jäädessä taloudellisilla mittareilla mitattavan elämän ulkopuolelle herätetään käyntiin massiivinen tukijärjestelmien verkosto aktivoimaan, tukemaan, opettamaan ja ohjaamaan oikealla tavalla. ”Nuoriso-ongelman” ratkaisua ei siis lähtökohtaisesti haeta yhteiskunnallista ja rakenteellisista näkökulmista, vaan keskitytään siihen ratkaisuun, joka on helpoimmin toteutettavissa ja perusteltavissa: yksittäisten nuorten kouluttamiseen, ohjaamiseen ja valmentamiseen.

***

Kirjoitus pohjautuu Mertasen väitöskirjaan: Not a Single One Left Behind. Governing the ’youth problem’ in youth policies and youth policy implementations.

Kuvat: bannerikuva Tim Gouw (Unsplash), tekstin kuvat järjestyksessä Actionvance (Unsplash), Inka Lähteenaro/Ilmiö, Resi Kling (Unsplash).