Tunnistetaanko kouluissa yhteiskuntaluokkaa?              

 

Kaupunkien eriytyminen haastaa suomalaisia kouluja, ja joissain kouluissa kohdataan perheiden huono-osaisuutta yhä enemmän. Koulujen henkilökunta kokee sen vaikeaksi, eikä heikommassa asemassa olevien perheiden monimuotoisuutta aina tunnisteta. Milloin on kyse yhteiskuntaluokkapohjaisista elämäntapojen eroista ja milloin aidosti vanhemmuuden puutteista?

 

 

”(…)me ollaan vähän niinku vanhempia niille (…) osa-aikasesti ainaki. (…)me otetaan viel lisää itsellemme(…) vastuuta siitä että ne lapset pärjää, jos niist vanhemmista ei oo mitään muuta ku haittaa.”

 

Lainaus on erään opettajan haastattelusta, jossa hän kuvailee millaista on tehdä töitä huono-osaisista taustoista tulevien lasten kanssa. Lainauksessa tiivistyy välittävä suhde oppilaisiin ja toisaalta vaikea suhde huoltajiin. Kun hyvä- ja huono-osaisuus kasaantuvat kaupungeissa kiihtyvällä vauhdilla eri alueille, joissain kouluissa opettajat kohtaavat huono-osaisuuden tuottamia ilmiöitä yhä enemmän. Tarkastelin väitöstutkimuksessani miten kouluissa selviydytään tästä vaativasta tehtävästä.  

Tutkin osana laajempaa tutkimusryhmää suomalaisia alakouluja, jotka sijaitsevat tilastollisin kriteerein tarkasteltuna huono-osaisilla alueilla. Useilla näiden alueiden perheistä on taloudellisia vaikeuksia ja niistä johtuvia hyvinvoinnin vajeita, kuten terveyshuolia ja tyytymättömyyttä elämään sekä sosiaalisia ongelmia, esimerkiksi päihteiden väärinkäyttöä. Vietin osana tutkimusryhmää aikaa kouluissa havainnoiden niiden arkea ja haastatellen henkilöstöä, oppilaita ja huoltajia.

Havaitsimme kollegoideni kanssa, että koulujen henkilökunnan oli haastatteluissa vaikeaa puhua suoraan perheiden köyhyydestä, rahasta ja yhteiskuntaluokasta. Näiden kiertoilmaisuina toimivat useimmiten vuokralla asuminen, yksinhuoltajuus ja lastensuojelun asiakkuus. Haastatteluissa puhuttiin myös paljon erilaisista sosiaalisista ongelmista.

Aloin kiinnittää huomiota tapaan, jolla henkilöstö kuvaili perheiden sekä kodin ja koulun välisen yhteistyön haasteita. Perheitä kuvattiin varsin yhteneväisenä joukkona. Haastatteluissa matala sosioekonominen asema, huono-osaisuus, sosiaaliset ongelmat ja yhteiskuntaluokka rinnastuivat. Ne eivät kuitenkaan tarkoita samaa asiaa. Väitän, että oppilaat, koulut ja perheiden kanssa tehtävä yhteistyö hyötyisivät konkreettisesti siitä, että nämä asiat pidettäisiin käsitteellisesti erillään.

Koulujen keskiluokkaisuus uusintaa luokka-asemia

Ranskalaisen sosiologi Pierre Bourdieun mukaan koulutus uusintaa perheiden yhteiskunnalliset asemat. Tällä hän tarkoittaa, että koulutukseen liittyvät valinnat ja käytännöt suosivat niiden perheiden lapsia, jotka tulevat ylemmistä yhteiskuntaluokista. Bourdieun mukaan koulun ja ylempien yhteiskuntaluokkien yhteensopivuutta ei tunnisteta. Tällöin syyt oppilaiden onnistumiseen ja epäonnistumiseen näyttäytyvät yksilöiden ansioina; lahjakkuutena tai motivaation puutteena. Keski- ja yläluokkien menestys koulutuksessa tuottaa paremmat yhteiskunnalliset asemat uusintaen näin ne lähtökohdat, joista koulumaailmaan tullaan.

Keski- ja yläluokkien menestys koulutuksessa tuottaa paremmat yhteiskunnalliset asemat uusintaen näin ne lähtökohdat, joista koulumaailmaan tullaan.

Tutkijat eri puolilla maailmaa ovat käyttäneet Bourdieun käsitteitä ja teoriaa tarkastellessaan koulun ja ylempien luokkien yhteensopivuutta. Brittitutkimuksessa esimerkiksi havaittiin, miten oppilaiden taitojen mukainen tasoryhmittely noudattaa oppilaiden yhteiskuntaluokkataustoja siten, että ylemmistä luokista pääsee ylemmille tasoille helpommin kuin alemmista. Bourdieun teoriaa on myös haastettu vetoamalla siihen, että koulu mahdollistaa alempien luokkien perheiden lasten siirtymän parempiin yhteiskunnallisiin asemiin.

Suomessa koulutus on hyvinvointivaltion ja kaikille yhteisen peruskoulun myötä nähty kaikille tasa-arvoisena väylänä kunkin yksilön tavoittelemaan yhteiskunnalliseen asemaan. Bourdieun teoriaa hyödyntäen tutkimuksissa on kuitenkin osoitettu keinoja, joita ylempien luokkien perheet käyttävät saadakseen etua lastensa koulutuspoluilla. Esimerkiksi kouluvalintojen suhteen keski- ja yläluokilla on etulyöntiasema. Taitava sukkulointi koulutusjärjestelmässä ja panostus koulussa menestymiseen voidaankin ymmärtää osaksi keski- ja yläluokkaista elämäntapaa.

 Taitava sukkulointi koulutusjärjestelmässä ja panostus koulussa menestymiseen voidaankin ymmärtää osaksi keski- ja yläluokkaista elämäntapaa.

Keskiluokkaisten odotusten täyttymättömyys ei aina tarkoita huono-osaisuutta

Bourdieu ymmärsi yhteiskuntaluokat resurssien ja elämäntyylien eroina. Hänen mukaansa luokka-asema näkyy paitsi koulutustason ja ammatin kysymyksenä, myös sosiaalisissa suhteissa, maussa, harrastuksissa ja puhetavoissa. Myös suomalaisissa tutkimuksissa on havaittu yhteiskunnalliseen asemaan, ikään ja asuinpaikkaan liittyviä elämäntyylien eroja. Tutkimukseni näkökulmasta tärkeä havainto suomalaistutkimuksissa on ollut keskiluokkaisuuden normalisointi, eli keskiluokkaisen elämäntyylin ja resurssien näkeminen kaikille saatavilla olevina, hyvinä ja normaaleina. Tämä näkyi myös tutkimiemme koulujen henkilöstön haastatteluissa.

Opettajat kokivat vaikeimmaksi yhteistyön huono-osaisten valtaväestön edustajien kanssa. Tätä kuvattiin haastatteluissa esimerkiksi näin:

 

”Mutta nää [valtaväestön perheet], niin mä luulen, että näillä tää välinpitämättömyys on ihan sisäsyntystä, että siinä on tullu katkeruus elämään ja kaikkee muuta kohtaan, et on päihdeongelmaa ja työttömyyttä tai sitten matala palkkasta työtä, mikä ei sitten motivoi välttämättä kamalan korkeisiin suorituksiin.”

 

Näiden perheiden koulutukseen ja tulevaisuuteen liittyvät kokemukset tekivät henkilökunnan mukaan yhteistyön usein mahdottomaksi.

Opettajat puhuivat perheistä varsin kriittisesti. He olivat turhautuneita yhteistyön vaikeuteen ja huolissaan lasten hyvinvoinnista. Havaintojeni ja haastatteluiden pohjalta kiinnitinkin huomiota siihen, että oppilaita kohdattiin kunnioittavasti ja taitavasti näiden taustoista riippumatta, mutta perheisiin tämä kunnioitus ei aina ulottunut.

Koulun henkilökunnan huoli oppilaiden hyvinvoinnista on ymmärrettävä. Välillä haastatteluissa kuitenkin näkyi huono-osaisuuden tuottamien sosiaalisten ongelmien rinnastaminen asioihin, jotka voivat liittyä yhteiskuntaluokkien erilaisiin elämäntyyleihin. Useimmiten tämä näkyi yhteydenpidossa koulun kanssa. Opettajat kritisoivat esimerkiksi huono-osaisia vanhempia vanhempainilloista pois jäämisestä ja viesteihin vastaamattomuudesta.

Vanhempainillat voivat olla huoltajille vaikeita tilaisuuksia. Koulun asettamat varsin keskiluokkaiset odotukset, vertaaminen muihin vanhempiin ja puhetavat voivat tehdä sen, että joidenkin on helpompi jättää tilaisuus väliin kuin asettua tilanteeseen, johon kuuluu pinnan alla oleva arviointi ja vertailu. Tällaisten tilaisuuksien tärkeyttä voi myös kyseenalaistaa. Niiden järjestäminen lähtee koulujen, eikä aina perheiden, tarpeista käsin.

Kouluille onnistunut yhteistyö perheiden kanssa onkin tärkeää, mutta se ei välttämättä ole kaikille perheille yhtä merkityksellistä.

Kouluille onnistunut yhteistyö perheiden kanssa onkin tärkeää, mutta se ei välttämättä ole kaikille perheille yhtä merkityksellistä. Koululta tulevat viestit voivat jäädä vastaamatta ilman, että vanhemmuudessa on puutteita. Jotkut yhteistyöhön liittyvät ongelmat ovatkin koulujen, eivätkä perheiden ongelmia.

Kun kysyin haastatteluissa perheiden huono-osaisuuteen liittyvistä haasteista, sain usein vastauksia, joissa lueteltiin perheiden vakavia sosiaalisia ongelmia ja varsin lieviä yhteydenpitoon liittyviä haasteita. Haastateltavat liittivät nämä yhteen kaikkien huonommissa asemissa olevien perheiden haasteiksi. Viesteihin vastaamattomuutta tai vanhempainiltoihin osallistumattomuutta ei voi kuitenkaan käsitellä rinnakkain esimerkiksi päihteiden väärinkäytön kanssa. Ne eivät ole saman tasoisia asioita. Rinnastaminen leimaa perheitä, joiden vanhemmuuden ”puute” saattaa itseasiassa olla, että ne eivät suhtaudu kouluun keskiluokkaisen tavoitteellisella tavalla. Haastateltavat eivät aina tunnistaneet heikommissa yhteiskunnallisissa asemissa olevien perheiden moninaisuutta.

 Viesteihin vastaamattomuutta tai vanhempainiltoihin osallistumattomuutta ei voi kuitenkaan käsitellä rinnakkain esimerkiksi päihteiden väärinkäytön kanssa.

Vaivaako vanhempia tiedon vai rahan tarve?

Toinen hankala oletus on, että huono-osaisten alueiden vanhemmat tarvitsevat ohjausta vanhemmuudessaan. Koulujen henkilökunta kuvasi haastatteluissa, että he toisinaan kertoivat ensimmäisen luokan vanhempainillassa, miten lasten tulee syödä, nukkua ja liikkua. Perusteluna he käyttivät sitä, että ”tällaisilla alueilla” (viitaten asuinalueeseen) vanhemmat eivät tiedä näitä asioita.

Englantilainen sosiologi Val Gillies on kirjoittanut siitä, miten taloudellisesti heikommassa asemassa oleville vanhemmille kohdistetaan erilaisia tuen kampanjoita, joissa heille kerrotaan edellä kuvatun kaltaisia asioita lapsen kasvatuksesta. Työväenluokkaisuus liitetään keskiluokkaista huonompaan vanhemmuuteen ja heikompaan moraaliin. Gilliesin haastatellessa työväenluokkaisia vanhempia käy kuitenkin ilmi, mistä vanhemmuuden puutteissa on usein viime kädessä kyse: huoltajat kuvailevat arkea, josta huolehtiminen olisi helpompaa, jos rahasta ei olisi jatkuva puute. On helpompaa olla hyvä vanhempi, jos on riittävä taloudellinen toimeentulo.

Tutkimukseni haastatteluissa koulujen henkilökunta moitti perheitä siitä, että lapsilla ei ollut esimerkiksi riittävästi kylmiin ilmoihin sopivia vaatteita. Henkilökunta yhdisti tämän vanhempien välinpitämättömyyteen.

 

”Mä tulin tänne ja tuli semmonen olo, et ihan oikeesti (…) kukaan ei katso [lasten] perään, et millä tavalla ne lähtee kodista ulos (…), et niille on aivan yks lysti onko lapsel pillifarkut tai pikkutakki tai korkokengät 20 asteen pakkases päällä.”  

 

Heidän tausta-ajatuksenaan oli, etteivät vanhemmat katso, millaisissa vaatteissa lapset lähtevät kouluun. Haastatteluissa koulujen henkilökunta pohti kuitenkin harvemmin sitä, oliko vanhemmilla varaa uusiin talvikenkiin, tai olivatko he mahdollisesti töissä niin aikaisin aamulla, että lapset lähtivät kouluun ilman huoltajien ohjausta. Työaikojen ja -paikkojen joustavuus on useimmiten keskiluokkaisen toimistotyöläisen etu.

Oppilaat aistivat tarkasti koulun aikuisten asenteita

Henkilökunta ei haastatteluissa kohdistanut oppilaisiin turhautuneisuutta ja kritiikkiä, kuten joihinkin perheisiin. Pidän tätä hyvin myönteisenä tapana kohdata erilaisista taustoista tulevia lapsia ja nuoria. Oppilaat kuitenkin aistivat tarkasti koulun aikuisten asenteita. Mikäli perheiden toimintaan suhtaudutaan koulussa lähtökohtaisesti hyvin kriittisesti, ei tämä jää oppilailta huomaamatta. Tutkimuksissa on havaittu, että lapset ja nuoret sisäistävät ulkopuolisten käsityksiä itsestään ja mahdollisuuksistaan.

Toisin sanoen, huonouden puhe sisäistyy ja muuttuu osaksi uskomuksia, jotka liittyvät omiin tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Väitöstutkimuksessani havaitsin, että kun keskiluokkaiset perheet välttelivät tiettyjä alueita ja kouluja, tuotti se huonommuuden tunteita oppilaissa, perheissä ja koulujen henkilöstössä. Tällöin opettajat olivat menettäneet osan uskostaan oppilaiden oppimisen mahdollisuuksiin, mikä näkyi pedagogisissa ratkaisuissa. Tämä puolestaan vaikutti oppilaiden näkemyksiin itsestään. He saattoivat esimerkiksi kuvailla omaa koululuokkaansa toivottomana. Huoltajat puolestaan pohtivat kouluvalintaa ja muuttamisen mahdollisuutta toiselle alueelle.

Brittiläinen sosiologi ja koulutustutkija Diane Reay kirjoittaa ilmiöstä ”demonisoinnin” käsitteellä. Hän tarkastelee, miten keskiluokkaisten ihmisten yhteiskuntaluokkiin ja etnisyyteen kiinnittyvät mielikuvat demonisoivat tiettyjä alueita, kouluja ja perheitä. Ilmiö on tuttu myös suomalaisten lähiöiden ja koulujen tutkijoille. Ulkopuolisten ennakkoluulot tiettyjä alueita ja kouluja kohtaan eroavat usein alueiden asukkaiden ja koulujen henkilöstön ja oppilaiden omista kokemuksista.  

Ulkopuolisten ennakkoluulot tiettyjä alueita ja kouluja kohtaan eroavat usein alueiden asukkaiden ja koulujen henkilöstön ja oppilaiden omista kokemuksista.  

Leimaaminen ja demonisointi tuottaakin huono-osaisuutta kohtaaville kouluille erityisen haasteen. Kun ulkopuoliset ja taloudellisesti hyväosaiset suhtautuvat tiettyjen alueiden kouluihin lähtökohtaisesti epäilevästi, vaikuttaa se henkilöstön rekrytointiin, perheiden kouluvalintoihin ja oppilaiden uskomuksiin itsestään ja mahdollisuuksistaan. Kouluissa joudutaan tekemään töitä sen eteen, että monella mittarilla valmiiksi altavastaajan asemassa olevien lasten ja nuorten asemaa ei tahtomattakaan huononneta.

Yhteen vetäen ajattelen, että perheiden moninaisuuden tunnistaminen helpottaisi kodin ja koulun yhteistyötä. Koulujen henkilökunnan olisi hyvä olla tietoisia kouluinstituution lähtökohtaisesta sopivuudesta ylempien yhteiskuntaluokkien tavoitteiden ja elämäntyylien kanssa. Tällöin olisi ehkä helpompaa luopua oletuksesta, jonka mukaan hyvä ja ”normaali” vanhempi käyttäytyy aina keskiluokkaisen vanhemmuuden ideaalin mukaisesti. Käsitteellinen tarkkuus huono-osaisuuden, köyhyyden, sosiaalisten ongelmien ja yhteiskuntaluokkaisten elämäntapojen erojen suhteen ehkäisisi perheiden leimaamista. Tämä tukisi myös oppilaita.

 

***

 

Kuvat järjestyksessä: bannerikuva Caleb Oquendo, muut kuvat järjestyksessä Daniel Frank ja Arthur Krijgsman, kaikki Pexels.