Politiikka on opiskelijoille kulttuurisotaisaa yhteisten asioiden hoitoa    

Helsingin yliopiston Politiikan ja organisaatioiden tutkimuksen perusteet –kurssin opiskelijoille politiikka näyttäytyy arvojen välisenä kamppailuna ja yhteisten asioiden hoitamisena. Klassinen käsitys politiikasta luokkataisteluna sai opiskelijoiden joukossa vain vähän kannatusta, samoin kuin näkemys politiikasta vallitsevien olojen kyseenalaistamisena. Kurssin aikana politiikka alkoi näyttäytyä opiskelijoille vahvemmin asioiden kehystämisenä.

Politiikka on polarisoitunut. Politiikka on rikki. Politiikka pitäisi tuoda takaisin politiikkaan.  

Julkisessa keskustelussa esitetään tiheästi politiikan nykytilaa koskevia väitteitä, joista samalla välittyy tarkemmin määrittelemätön oletus politiikan tosiasiallisesta tai tavoiteltavasta olemuksesta. Yhteiskuntatieteiden kielellä kyse on politiikkakäsityksistä.  

Politiikkakäsitykset heijastavat politiikan tutkimuksen keskeistä kiistakysymystä politiikan perimmäisestä olemuksesta ja merkityksestä. Politiikkakäsityksissä näkyykin kolme toisiinsa nivoutuvaa ulottuvuutta: mitä politiikka on, mihin sillä pyritään ja mitä siitä seuraa. Käsitykset politiikan luonteesta muokkaavat kansalaisten tulkintoja poliittisten toimijoiden motiiveista ja keskinäisistä suhteista, vallitsevista toimintatavoista sekä saavutettujen ratkaisujen perusteista. Ne vaikuttavat siten olennaisesti kokemukseen koko päätöksentekoprosessin hyväksyttävyydestä.   

Politiikkakäsityksissä näkyykin kolme toisiinsa nivoutuvaa ulottuvuutta: mitä politiikka on, mihin sillä pyritään ja mitä siitä seuraa.

Politiikkakäsitykset ovat sidoksissa politiikan kulloiseenkin toimintaympäristöön ja yhteiskunnalliseen ilmapiiriin, mutta ne eivät silti ole mitä tahansa ajassa eläviä mielipiteitä. Politiikkakäsitysten perusta on usein jo varhaisessa poliittisessa sosialisaatiossa, jossa yksilön arvot ja asenteet kehittyvät vuorovaikutuksessa perheen ja ystävien sekä koulun ja muiden yhteiskunnallisen instituutioiden kanssa. Siten politiikkakäsitykset ovat usein myös varsin pysyviä.  

Yhteiskunnallisen identiteetin ja sukupolvikokemusten muodostumisen osalta otollisessa iässä olevat nuoret ovat erityisen kiinnostava ryhmä politiikkakäsitysten tarkastelulle. Tämä nivoutuu myös kysymykseen siitä, missä määrin yhteiskuntaa käsittelevällä opetuksella on mahdollista vaikuttaa politiikkaa koskevaan tietotasoon, asenteisiin ja näkemyksiin. Suomessa Kari Paakkunainen on tutkinut laajasti nuorten käsityksiä politiikasta ja vallasta ja havainnut, että vielä 1980-luvulla tyypilliset metaforat kuten ”likainen peli” ja ”petetyt lupaukset” ovat vaihtuneen joustavampiin, mutta toisaalta yksilökeskeisempiin tulokulmiin.  

Opiskelijoiden limittyvät ja lomittuvat politiikkakäsitykset 

Selvitimme Helsingin yliopistossa syksyllä 2021 pitämällämme Politiikan ja organisaatioiden tutkimuksen perusteet -kurssilla osallistujien politiikkakäsityksiä ennen luentokokonaisuutta ja sen jälkeen. Kurssi oli suunnattu Helsingin yliopiston politiikan ja viestinnän kandiohjelman opiskelijoille ja sille sai osallistua myös muiden koulutusohjelmien aihepiiristä kiinnostuneet opiskelijat. Vastaajajoukko oli siten hyvin valikoitunut, eli se koostui jo valmiiksi politiikasta kiinnostuneista henkilöistä. Näin ollen kyseessä on näyte eikä edustava otos nuorista. 

Määrittelimme yhteensä kymmenen osin politiikan teoriasta ja osin vakiintuneista puhetavoista nousevaa politiikan määritelmää. Kurssilla pyysimme opiskelijoita valitsemaan kolme mielestään osuvinta määritelmää. Ensimmäinen sähköinen äänestys tehtiin ensimmäisellä luentokerralla ilman johdantoa aiheeseen ja toinen sen jälkeen, kun eri näkemyksiä oli luennoilla jo täsmennetty sekä suhteessa kirjallisuuteen että käytännön esimerkkeihin. 

Taulukosta näkyy kiinnostavasti, että vaikka vastaajajoukko oli kurssin lopussa (n=46) vieläkin valikoituneempi kuin kurssin alussa (n=99), politiikkakäsitysten kolmen kärki pysyi samana.  

Suosituin vaihtoehto oli kummallakin vastauskerralla käsitys politiikasta arvojen välisenä kamppailuna. Se heijastaa yhtäältä jo Aristoteleelta lähtöisin olevaa näkemys siitä, että samanlaisista ihmisistä ei synny valtiota. Politiikka on olemassa hyvää elämää varten ja sen ytimessä on ihmisten välinen erilaisuus. Toisaalta käsityksessä näkyy nykyisin politiikassa usein leimahtava kulttuurisotaulottuvuus: politiikka on sosiaalisiin identiteetteihin nivoutunutta kamppailua siitä, millaiselta arvopohjalta yhteiskuntaa lähdetään rakentamaan. 

Politiikka on sosiaalisiin identiteetteihin nivoutunutta kamppailua siitä, millaiselta arvopohjalta yhteiskuntaa lähdetään rakentamaan. 

Toinen etenkin kurssin alussa hallitseva näkemys politiikasta yhteisten asioiden hoitona on kamppailulle jokseenkin vastakkainen määritelmä. Se ei palaudu mihinkään erityiseen politiikan teoriaan vaan esiintyy lähinnä poliitikkojen puheissa, mediassa ja yhteiskuntaopin oppikirjoissa. Usein oletuksena on, että tämä yhteisten asioiden hoito toteutuu nimenomaan tietyillä institutionalisoituneilla areenoilla, kuten eduskunnassa tai kunnanvaltuustossa. Noissa paikoissa toimijoita ovat vaaleilla valitut päätöksentekijät ja paikan tarkemmasta luonnehdinnasta riippuen esimerkiksi hallituksen tai lautakunnan jäsenet, jotka on nimitetty tehtäviinsä heidän puoluepoliittisten taustojensa johdosta.   

Kolmas käsitys, joka korostui kurssin lopussa, on puolestaan yhdistelmä kahdesta ensimmäisestä. Siinä oletetaan, että politiikassa esiintyy aitoja arvo- ja eturistiriitoja, joista on kuitenkin mahdollista saavuttaa keskustelun kautta yhteisymmärrys, jollei täydellisenä niin ainakin sovittuina kompromisseina. 

Tämä näkemys voidaan liittää pluralistiseen politiikan teoriaan, jonka mukaan yhteiskunnassa katsotaan olevan erilaisia ryhmiä, joilla on toisistaan poikkeavia tavoitteita. Kaikilla ryhmillä oletetaan olevan jotakin valtaa ja joitakin resursseja, mutta niiden määrä vaihtelee eri ryhmien välillä. Ryhmät voivat myös liittoutua keskenään. Pluralistinen lähestymistapa ei kuitenkaan edellytä, että erimielisyydet noudattaisivat vakiintuneista rajalinjoja, kuten luokkajakoa. Kolmannen vaihtoehdon mukainen konsensuaalisen politiikkakäsityksen korostuminen on tyypillistä Suomen kaltaisissa monipuoluejärjestelmissä, joissa eri ideologioita edustavat osapuolet ovat tottuneet neuvottelemaan ja sovittelemaan näkemyksiään yhteen poliittisten ratkaisujen löytämiseksi. 

Konsensuaalisen politiikkakäsityksen korostuminen on tyypillistä Suomen kaltaisissa monipuoluejärjestelmissä, joissa eri ideologioita edustavat osapuolet ovat tottuneet neuvottelemaan ja sovittelemaan näkemyksiään yhteen poliittisten ratkaisujen löytämiseksi. 

Seuraavaksi suosituin kolmen kärki muodostuu keskenään varsin erilaisista käsityksistä. Näkemys politiikasta vallasta ja resursseista käytävänä kamppailuna heijastaa niin ikään pluralismia, mutta raadollisemmassa mielessä. Vetoaminen arvo- tai eturistiriitoihin yhteiskunnan kehittämiseksi nähdään siinä lähinnä onttona ”poliittisena” puheena, jonka sisältö vaihtuu kilpailutilanteen mukaan. Politiikassa on pohjimmiltaan kysymys valtaan pääsystä ja niukoiksi tulkittujen resurssien jakamisesta nollasummapelin logiikkaa noudattaen.  Keskeinen kamppailu käydäänkin siitä, kuka saa mitäkin (”Who Gets What, When, How”), joko ehdottoman enemmistönsä tuella tai tasapainoisemman jakopäätöksen avulla (”sulle–mulle-lehmäkauppoina”).  

Politiikka konfliktien hallintana kuvastaa puolestaan agonistisen demokratian lähtökohtaa: kiistat ovat politiikan ydintä, koska pluralistisen demokratian erityisyys on juuri konfliktien tunnustaminen ja niiden hyväksyttävyys. Poliittiset vastustajat ovat tällöin erimielisyydessäänkin samassa veneessä. Tämä politiikkakäsitys näkyy hyvin esimerkiksi hallituksen budjettiriihissä, joissa neuvotteluosapuolet ymmärtävät näkemystensä moninaisuuden ja ajoittaisen riitaisuuden kumpuavan puolueiden erilaisista arvopohjista. Konfliktien täydellistä yhteensovittamista ei voi politiikassa saavuttaa, mutta se ei itse asiassa ole tavoitekaan. 

Politiikka identiteetteihin ja elämäntapaan liittyvinä valintoina kumpuaa osin elämänpolitiikan käsitteestä, jonka mukaan politiikkaa tehdään muuallakin kuin institutionalisoituneilla areenoilla. Yksilökeskeisyydessään se poikkeaa olennaisesti pluralistisesta lähestymistavasta ja on lähellä käsitystä politiikasta vallitsevan, normaaliksi mielletyn tilanteen kyseenalaistamisena. Tämä toteutuu tuomalla esiin parempia valintoja ja osoittamalla, että vakiintuneet elämäntavat voivat pitää sisällään tukahdutettuja haluja, kapeita ammatti-identiteettejä, rajoittuneita perhe-elämän sääntöjä tai esimerkiksi vääristyneitä luontosuhteita. Julkinen toiminta sanoin ja teoin uusien valintojen puolesta voi myös saada aikaan muutoksia niiden kannatuksessa, vaikka se ei olisi aktiivisetsi oman toiminnan päämäärä.  

Kurssin alussa seitsemänneksi suosituimmaksi nousi vaihtoehto, jossa politiikka määritellään yleiseen mielipiteeseen vaikuttamisena tulkintakehysten ja narratiivien kautta. Se viittaa paitsi valtaan muokata politiikan agendaa myös laajempaan valtaan määritellä miten asioiden keskinäiset suhteet ja toimijoiden väliset vastuut esitetään. Monet asiantuntijatietoon nojaavat normit ja suositukset esimerkiksi ravinnosta, sosiaalisen median käytöstä tai unesta voidaan nähdä piilevänä eikä välttämättä edes tarkoituksellisena vallankäyttönä. Vallitsevan puhetavan rikkominen on puolestaan vallan paljastamista.  

Tämä näkemys on huomionarvoinen nyky-yhteiskunnassa, jossa digitaalinen teknologia on moninkertaistanut viestinnän mahdollisuuksia ja joukkoviestijöiden määrän. Julkisuuden hallinta sanoin ja kuvin voi tarkoittaa avointa ”peliä”, jossa etsitään kannatusta omille linjauksille sekä esittelemällä niitä myönteisessä valossa että kyseenalaistamalla vastustajien näkemyksiä. Samalla on kyse poliittisten voimien mobilisaatioyrityksestä tai mahdollisuuksien tarjoutumisesta poliittisille avauksille.  

Klassinen käsitys politiikasta hegemonisena luokkataisteluna sai opiskelijoilta vain vähän kannatusta niin kurssin alussa kuin lopussakin. Tunnetuimpana tätä näkemystä edustaa käsitys työn ja pääoman pysyvästä ristiriidasta kapitalismissa. Siinä ei pelkästään ole kysymys kamppailusta palkankorotusten tyyppisistä jakopäätöksistä vaan myös käsityksistä oikeuksista ja velvollisuuksista. Tämän tyyppinen politiikkakäsitys tulee edelleen esiin työnantajajärjestöjen ja ammattiliittojen näkemyseroissa siitä, miten työelämän organisaatioissa kuuluu käyttää valtaa ja miten asioista sovitaan. Yhteiskuntaluokkien ja vakiintuneiden instituutioiden asemaan viitataan usein myös rakenteellisena valtana, joka kahlitsee mahdollisuuksia valita toisin. 

Opiskelijat eivät juurikaan tunnista näkemystä politiikasta vallitsevien olojen kyseenalaistamisena.

Opiskelijat eivät juurikaan tunnista näkemystä politiikasta vallitsevien olojen kyseenalaistamisena. Tässä tulokulmassa esimerkiksi etujen yhteensopimattomuutta tai resurssien niukkuutta ei oteta annettuina, ikään kuin tunnettuina ja tunnistettuina politiikan pelinappuloina. Sen sijaan lähdetään arvioimaan uudelleen, mikä itse asiassa on arvokasta tai edullista. Vaikka jotakin on vain vähän, miksi sitä pitäisi tavoitella? Niukkuus syntyy politiikkaan (tai talouteen) vasta silloin kun edun tavoittelijoita on monta. Samalla tavalla voidaan myös kyseenalaistaa erilaisia oikeuksia ja velvollisuuksia tai identiteettejä, ja tuoda niitä sitä kautta politiikan piiriin ja agendalle. Esimerkiksi sukupuolivähemmistöjen oikeudet, romanien asema, ikimetsät, turkistarhaus, lihansyönti ja hiilijalanjälki eivät ole aina olleet poliittisia aiheita. Yhteiskunnallisen muutoksen myötä yhä useampi kysymys voi politisoitua. Näin nähtynä politiikka on kiinteä osa kaikkea sosiaalista toimintaa eikä rajoitu vain institutionaalisiin areenoihin.  

Opiskelijat eivät myöskään koe läheiseksi usein esiintyvää ”politiikka on pelkkää teatteria” -kehystä.  Tämän näkemyksen mukaan viralliset politiikan instituutiot, kuten täysistunto, ovat vain näyttämö, ja todellinen politiikan tekeminen tapahtuu joillakin muilla, hallittavien katseilta piilossa olevilla areenoilla. Kulissien takana politiikka on strategista peliä, jossa viitat ja tikarit heiluvat.  

Politiikan tutkimuksen opiskelijat ”influenssereinä”  

Havaintojemme tulkinnan kannalta on olennaista, että vastaajat ovat erityisesti hakeutuneet opiskelemaan politiikan ja organisaatioiden tutkimusta. Näin ollen voisi olettaa, että politiikkaa ei lähtökohtaisesti nähdä pelkkänä raadollisena ja kulissien takaisena tahmaisena valtapelinä vaan jollakin tapaa arvokkaana toimintana. Arvojen ja etujen välinen kamppailu onkin vahvasti esillä vastauksissa, samoin kuin näkemys politiikasta taitona hoitaa yhteisiä asioita. Ehkä juuri politiikasta kiinnostuneiden nuorten mielissä politiikka koetaan optimistisemmin aidosti keinona kamppailla sosiaalisesti oikeudenmukaisemman ja ekologisesti kestävämmän maailman puolesta. Konfliktiulottuvuus saakin vastaajilta yleisesti tukea, mikä tosin voi myös ilmentää julkisessa keskustelussa nykyisin usein korostuvaa kuvaa politiikasta. 

Ehkä juuri politiikasta kiinnostuneiden nuorten mielissä politiikka koetaan optimistisemmin aidosti keinona kamppailla sosiaalisesti oikeudenmukaisemman ja ekologisesti kestävämmän maailman puolesta.

Toisaalta vastauksissa kuvastuu kiinnostavasti elämäntapojen ja kulttuurien globaali pirstaloituminen jälkimoderneissa informaatioteknologiavetoisissa yhteiskunnissa. Nuorten elämässä tämä näkyy samastumisena ja sitoutumisena monenlaisiin alakulttuureihin ja yhteisöihin, joissa vallitsevia toimintamalleja haastetaan sekä puheen että henkilökohtaisten ratkaisujen tasolla. Tällöin myös politiikka saattaa näyttäytyä ennen kaikkea identiteettipluralismina ja kilpailevina tulkintoina hyvän elämän perusteista. 

Suppean kyselymme tuloksemme osoittivat myös, että politiikkakäsitykset muuttuivat vain vähin kurssin aikana, mikä on osaltaan osoitus niiden syvälle juurtuneesta luonteesta. Yksi luentosarja ei niitä juuri kykene muokkaamaan eikä se ollut meillä kurssin opettajilla tavoitekaan, vaikka halusimmekin pitää tavanomaisesta poikkeavia näkökulmia politiikkaan esillä. Yleisemmällä tasolla voi silti pohtia, millainen rooli tutkimukseen nojaavalla koulutuksella on yhteiskunnallisten asenteiden muokkaajana. Kun yliopistokoulutus kestää useimmissa tapauksissa yli viisi vuotta, nuoreen aikuiseen vaikuttavat samanaikaisesti useat muutkin tekijät. Opetuksen ja oppisisältöjen itsenäistä merkitystä on vaikeaa eristää, koska oppiminen tapahtuu virallisen opetuksen lisäksi myös opiskelijoiden muissa yhteisöissä. 

Koulutus voi myös muodostaa sellaista intellektuaalista pääomaa, joka realisoituu vasta pitemmän ajan kuluessa ja silloinkin monin eri tavoin.

Koulutus voi myös muodostaa sellaista intellektuaalista pääomaa, joka realisoituu vasta pitemmän ajan kuluessa ja silloinkin monin eri tavoin. Tällaisten piilevien vaikutusten reflektointi jää ymmärrettävästi vähäisemmälle huomiolle vastavalmistuneiden maistereiden omissa oppimiskokemuksissa, kun he keskustelevat usein kriittiseen sävyyn siitä, mitä opinnoista jäi lopulta käteen. Opiskelijoilta voi esimerkiksi jäädä huomaamatta savuttamansa uudenlainen suhtautuminen tutkittuun tietoon ja yleiset valmiudet ymmärtää ja ennustaa inhimillistä käyttäytymistä niin politiikassa kuin muuallakin. Nämä valmiudet ovat yhteiskuntatieteellisen koulutuksen keskeistä antia.  

Kokonaisuudessaan opiskelijoiden politiikkaa koskevien näkemysten voi olettaa tarjoavan osuvan heijastuksen vallitsevasta poliittisesta kulttuurista. Siksi vastaavia näytteitä olisi kiinnostavaa kerätä eri ikäisiltä ja eri aloja opiskelevilta nuorilta. Omassa tapauksessamme näkemykset voi tulkita myös yhdeksi syyksi lähteä opiskelemaan politiikkaa, mikä kytkee ne toiminnan tasolle. Käsitykset politiikasta heijastavat sitä, missä halutaan itsekin olla vaikuttamassa, joko ottamalla politiikan areena ja toimintamallit annettuina tai tietoisena pyrkimyksenä muuttaa niitä. 

 

Kirjoittavat kiittävät Timo Miettistä, Antti Ronkaista, Isak Ventoa ja Johanna Vuorelmaa arvokkaasta panoksesta politiikkakäsitysten muotoilussa.

 

***

 

Kuvat: jutun kuvat järjestyksessä Edmond DantèsPexels, Wellcome Images (CC-BY-lisenssi) ja Miemo Penttinen (CC-BY-lisenssi).

Kirjoittajat

Hanna Wass

Hanna Wass

Hanna Wass on yleisen valtio-opin dosentti ja Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta vastaava varadekaani (1.1.2022 alkaen). Hän on tutkinut laajasti yhdenvertaisen poliittisen osallisuuden ja edustuksen toteutumista.
Twitter: @hanna_wass

Turo Virtanen kuva

Turo Virtanen

Turo Virtanen on yleisen valtio-opin (hallinnon ja organisaatioiden tutkimus) vanhempi yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuskohtaisiin kuuluvat julkisen hallinnon kehittäminen, hallinnon ja organisaatioiden teoria, yliopistojen johtaminen sekä henkilöstöjohtaminen (HRM). Twitter: @Turo_I_Virtanen

Lue seuraavaksi

Avainsanat: demokratia kansalaisyhteiskunta koulutus politiikka yhteiskunta

ja – 14.12.2021