Nuoret aikuiset vastustavat yhteiskunnan vaatimuksia arkipäiväisin keinoin

Nuorten odotetaan kasvavan tuottaviksi työntekijöiksi, vastuullisiksi vanhemmiksi sekä lainkuuliaisiksi ja yhteiskuntaan osallistuviksi kansalaisiksi. Kaikki eivät kuitenkaan solahda ongelmitta tähän muottiin, ja osa voi tehdä poikkeavia ratkaisuja suhteessa normatiivisiin aikuistumisen malleihin. Näitä odotuksia vastustava arkipäivän vastarinta voi ilmentyä monella tavalla, kuten esimerkiksi puhumattomuutena palvelukohtaamisissa tai hoitokäytännöistä kieltäytymisenä, oman elämäntavan politisoimisena tai taiteen tekemisenä. Nämä keinot voidaan nähdä arkisina kansalaisuuden tekoina, joiden kautta nuoret aikuiset pyrkivät neuvottelemaan omasta asemastaan ja oikeuksistaan kansalaisina.

 

”Ysiluokalla mä itse asiassa lakkasin käymästä koulussa. [...] Siinä ennen joulua sitten tuli sellanen, että mä olin ollu kipeenä ja sit yhtäkkiä mä en pystyny palaan sinne kouluun. […] Mut et oli siinä taustalla just niitä kaverisuhteita ja sitte perheessäkin oli vaikee tilanne. Ja sit just se et ois yhtä aikaa pitäny, miettiä sitä et mihin menee, ja sit vähän se et mä oon aina ollu tosi hyvä koulussa ja näin. […] Ni sit jotenki se, että silti must tuntu että mä en tee tarpeeks, et mul ei oo syytä miks mä teen. Ja silti mä vaan teen ja jotenki mä en osannu suhteuttaa sitä”. (Linnea, 20)

 

Näin kuvaili tutkimukseemme osallistunut Linnea tilannetta, joka johti koulunkäynnin keskeytymiseen peruskoulun viimeisellä luokalla, ja jonka hän lopulta ratkaisi vetäytymällä opinnoista kolmen vuoden ajaksi. Linnean tavoin monet haastattelemamme nuoret aikuiset puhuivat itsenäistymiseen liittyvistä paineista ja kritisoivat kapeaa mallia, jonka mukaisesti heidän odotetaan kiinnittyvän yhteiskuntaan kansalaisina.

”Siirtymäkoneisto” velvoittaa nuoret itsenäistymisen polulle

Nuorten odotetaan itsenäistyvän varhain ja tekevän koulutukseen ja työhön liittyviä päätöksiä suoraviivaisesti ja tehokkaasti pyrkien kohti työmarkkinakansalaisuutta, joka on yhteiskunnassamme keskeinen aktiivisen kansalaisuuden mitta. Yhteiskunnan instituutioista ja palveluista, kuten oppilaitoksista, sosiaali- ja terveyspalveluista ja viranomaistoimijoista on kuvattu rakentuneen ”siirtymäkoneisto”, jonka tehtävä on ohjata ja tukea, mutta myös velvoittaa nuoret suoraviivaiselle itsenäistymisen polulle ja kontrolloida heidän pysymistään sillä.

Samaan aikaan kuin aikuisyhteiskunta seuraa tiiviisti nuorten itsenäistymistä, huomattavasti vähemmän selvitetään nuorten omia näkemyksiä heitä ympäröivistä olosuhteista, nuorisopoliittisista toimenpiteistä ja kohtaamisista palvelujärjestelmän kanssa. Näin on varsinkin silloin, jos nuoret ovat rikkoneet normeja tai jos heidän näkemyksensä järjestelmästä ovat kriittisiä.

Nuorten mielipiteiden kuunteleminen ja analysoiminen tuottaa tietoa esimerkiksi syrjäytymiseksi nimetystä yhteiskunnallisesta ongelmasta nuorten arkielämän ja kokemusten näkökulmasta. Tällainen tieto on tärkeää siksi, että se haastaa yksinkertaistavia ja jopa vääristyneitä ajattelutapoja itsenäistymisestä ja aikuistumisesta, joita aikuisyhteiskunta usein viljelee. Pysähtyminen nuorten kokemustiedon äärelle voi auttaa hahmottamaan normeista poikkeamista jonakin muuna kuin laiskuutena tai patologisena oireiluna, jollaiseksi se helposti leimataan.

Pääsimme tällaisen kokemustiedon jäljille haastatellessamme 18–24-vuotiaita nuoria aikuisia, jotka tavoitimme Suomen Punaisen Ristin Nuorten turvataloilta. Turvatalot tarjoavat nuorille ja heidän läheisilleen tukea erilaisissa itsenäisen elämän haasteissa, kuten ihmissuhteisiin, asumiseen tai talouteen liittyvissä asioissa, ja myös akuuteissa kriisitilanteissa.

Pysähtyminen nuorten kokemustiedon äärelle voi auttaa hahmottamaan normeista poikkeamista jonakin muuna kuin laiskuutena tai patologisena oireiluna, jollaiseksi se helposti leimataan.

Arkipäivän vastarinta kumpuaa kohtaamattomuuden kokemuksista

Tämä kirjoitus perustuu tutkimusartikkeliin, jossa analysoimme nuorten aikuisten kertomuksia heidän kohtaamistaan viranomais- ja palvelujärjestelmän kanssa. Olimme kiinnostuneita tilanteista, joissa nuoret ovat kieltäytyneet toimimasta odotetulla tavalla. Tarkastelemme nuorten kertomuksia heidän omasta toiminnastaan näissä tilanteissa arkipäivän vastarintana. Samalla teemme näkyväksi tällaiseen vastarintaan sisältyviä yhteiskuntakriittisiä viestejä.

Arkipäivän vastarinta kumpuaa usein nuorten kokemuksista siitä, miten erilaiset diagnoosit ja ongelmaleimat estävät heidän yksilöllistä ja kokonaisvaltaista kohtaamistaan.

Arkipäivän vastarinta kumpuaa usein nuorten kokemuksista siitä, miten erilaiset diagnoosit ja ongelmaleimat estävät heidän yksilöllistä ja kokonaisvaltaista kohtaamistaan. He toivovat voivansa saada apua ja tukea omana itsenään, mutta sen sijaan kokevat tulevansa nähdyiksi passiivisina avun tarvitsijoina tai ongelmanuorina, jotka tarvitsevat joko kuria tai aktivointia. Nuorten mukaan leimautuminen ongelmanuoreksi saattaa estää palveluihin pääsyn tai siellä jatkamisen. Ongelmaleima voi antaa järjestelmälle oikeutuksen siirtää nuori erityispalveluihin tai muutoin ”pois silmistä” sekä kiristää nuoriin kohdistuvia rajoituksia.

Tulkitsemme, että arkipäivän vastarinnan avulla nuoret aikuiset pyrkivät kiistämään ja lieventämään heihin kohdistuvaa institutionaalista sosiaalista kontrollia, jota he kokevat asioidessaan palvelujärjestelmän kanssa. Arkipäivän vastarintaan sisältyvää pyrkimystä muuttaa asioita voidaan tulkita myös arkisina kansalaisuuden tekoina, joiden kautta nuoret aikuiset pyrkivät neuvottelemaan omasta asemastaan ja oikeuksistaan kansalaisina.

Puhumattomuus ja kieltäytyminen vastarinnan keinoina

Arkipäivän vastarinta voi olla heikosti tunnistettavaa, pientä toimijuutta, joka ilmenee vetäytymisenä, kuten puhumattomuutena tai hoitokäytännöistä kieltäytymisenä. Tutkimukseen osallistuneet nuoret aikuiset kertoivat valinneensa olla hiljaa esimerkiksi terveys- ja sosiaalipalveluissa, tilanteissa, joissa he kokivat tulleensa tulkituiksi vain diagnooseina, tai joissa heitä pyrittiin terapoimaan kohti työmarkkinoita. Hoito tai tuki ei tällöin vastannut heidän tarpeitaan, ja he kertoivat menettäneensä luottamuksensa järjestelmän kykyyn tukea heitä riittävän intensiivisesti.

Jotkut kritisoivat toimillaan yhteiskunnan työmarkkinakeskeisyyttä ja siihen liittyviä paineita vetäytymällä koulusta, kuten ysiluokan kesken jättänyt Linnea, tai erilaisista aktivointitoimenpiteistä. Monet kokivat, että palveluissa heitä jopa pakotettiin kohti työtä, vaikka he olisivat tarvinneet muunlaista tukea. Tätä kuvasi esimerkiksi Viivi:

 

”On se tosi vaikee sun innostuu jostain työkokeilupaikasta, jos sä tuut silleen perheestä jossa sanotaan vaikka, että sun vanhemmilla on joku alkoholiongelma ja sä olet ite vaikka alottanu päihteiden käytön. Ja sitten sulle vaan sossusta tai kelasta sanotaan, että sun on pakko mennä työkokeiluun tai et saa rahaa. niin ei se oo se apu, mitä se ihminen oikeesti tarvitsee, ei oo se, että hänet pakotetaan työelämään, vaan hän olis kaivannu jotain ihan muuta”. (Viivi, 24)

 

Nuorten aikuisten haastattelujen perusteella vetäytymisenä ilmenevä vastarinta tulkittiin institutionaalisessa järjestelmässä usein nuorten passiivisuudeksi tai laiskuudeksi, jolloin siihen sisältyvä vastarinnan ulottuvuus jäi piiloon.

Näkyvät vastarinnan keinot

Nuorten aikuisten arkipäivän vastarinta voi toisinaan olla erittäin näkyvää. Haastattelukertomuksissa se ilmeni esimerkiksi oman elämäntavan politisoimisena osallistumalla omia arvoja tukevaan vapaaehtoistyöhön tai kuulumalla näkyvään alakulttuuriin. Osalla vastarinnan muotona oli aktivismi, toisilla taiteen tekeminen. Joillekin osallistuminen tutkimukseemme oli keino vaikuttaa tuomalla esille omia kokemuksia kriittisessä valossa.

Tutkimukseen osallistuneet puhuivat avoimesti vastarinnan tekojensa yhteiskunnallisista tarkoitusperistä ja kertoivat tavoitteistaan, jotka usein liittyivät nuorten kehnoon asemaan institutionaalisessa järjestelmässä ja vaikeuksiin saada omia oikeuksiaan toteutumaan. Epäkohtien esille nostamisen tavoitteena oli vaikuttaa siihen, että palvelujärjestelmä voisi vastata nuorten tarpeisiin nykyistä paremmin ja vähentää muiden nuorten riskiä joutua järjestelmän kaltoin kohtelemaksi.

Nuoret aikuiset kritisoivat kapeita ja ehdottomia palvelukriteereitä.

Nuoret aikuiset kritisoivat kapeita ja ehdottomia palvelukriteereitä. He kertoivat, että eivät olleet sopineet palvelussa käytettyihin kategorioihin tai olivat käyttäneet palvelua instituution mielestä liian kauan, vaikka he itse kokivat tarvitsevansa vielä tukea. Nuorten kertomusten perusteella liian kapeasti määritellyt palvelut eivät tunnista nuorten erilaisia elämäntilanteita tai moninaisia ja päällekkäisiä tarpeita. Jotkut kertoivat pudonneensa palveluiden väliin. Esimerkiksi Veera olisi tarvinnut apua mielenterveysongelmiin, mutta kertoi päihteiden käytön estäneen pääsyn mielenterveyspalvelujen piiriin:

 

”Siinä vaiheessa poltin vielä hittiä niin en päässyt sinne terapiaan, koska siinähän täytyy olla kolme kuukautta ilman.” (Veera, 20)

 

Haastattelujen perusteella palvelujärjestelmän supistaminen ja tehostaminen ovat heikentäneet palvelujen saatavuutta, minkä seurauksena nuorten ongelmat pitkittyvät ja kasautuvat. Nuoret aikuiset kuvasivat myös, miten he olivat joutuneet kamppailemaan ammattilaisten kanssa siitä, kenen näkemykset ja asiantuntijuus on oikeaa. He kokivat määrittyneensä näissä kohtaamisissa vajavaisiksi toimijoiksi. Jotkut kertoivat yrittäneensä neuvotella järjestelmän toimintalogiikan mukaisesti. Yksi haastateltava oli tehnyt itsestään lastensuojeluilmoituksen saadakseen apua, toinen oli reklamoinut tekemällä ilmoituksia hoitovirheistä. Nämä yritykset eivät kuitenkaan olleet johtaneet heidän toivomiinsa tuloksiin.

Ruumiillinen vastarinta ja rakenteellisesti tuotettu haavoittuvuus

Tutkimukseen osallistui myös nuoria aikuisia, jotka olivat viettäneet pitkiä aikoja erilaisissa lastensuojelun tai terveydenhoitojärjestelmän laitoksissa. Heidän tarinoissaan tulee esiin monenlaista rakenteellisesti tuotettua haavoittuvuutta. Monet kokivat, että heidän liikkumiseensa ja yhteydenpitoonsa liittyvää itsemääräämisoikeutta oli rajoitettu, vaikka he kokivat tarvitsevansa ensisijaisesti palveluita ja tukea. Seurustelusuhteita ja nuorten seksuaalisuutta oli nuorten kertomusten mukaan rajoitettu sekä suojelemisen että rankaisemisen nimissä. Seurustelusuhteiden ylläpitämistä ei aina tunnistettu nuorten perustarpeina tai -oikeuksina, joita pitäisi tukea.

Seurustelusuhteiden ylläpitämistä ei aina tunnistettu nuorten perustarpeina tai -oikeuksina, joita pitäisi tukea.

Nuorten tarinat laitoksesta hatkaamisesta, eli karkaamisesta, päihteiden käytöstä sekä seksuaalisen hyväksikäytön tai rikoksen uhriksi joutumisesta kertovat arkipäivän vastarinnan yrityksistä, joiden avulla he olivat pyrkineet toteuttamaan perustarpeitaan, kuten luomaan merkityksellisiä sosiaalisia suhteita, saamaan hyväksyntää, huolenpitoa tai iloa elämäänsä. Näissä tilanteissa riski joutua kohtaamaan kaltoinkohtelua kasvoi. Koska vastarinta toteutui usein tekoina, jotka ovat laitoksissa kiellettyjä, nuoret päätyivät salaamaan esimerkiksi karkaamisen yhteydessä tapahtuneita haavoittavia tapahtumia. Tällöin he eivät myöskään saaneet apua vaikeiden asioiden käsittelyyn, mikä heikensi heidän tilannettaan entisestään.

Lisäksi tutkimukseen osallistuneet nuoret aikuiset kuvasivat institutionaalista ruumiillista kajoamista ja koskemattomuuden loukkauksia, kuten tahdon vastaisia hoitotoimenpiteitä. Ne olivat aiheuttaneet osalle pysyviä seurauksia sekä fyysiseen terveyteen että mielenterveyteen. Osa kertoi itse turvautuneensa ruumiillisen vastarinnan tekoihin. Itsen fyysinen vahingoittaminen, syömisen kontrollointi, päihteiden käyttö, itsemurhayritykset tai seksuaalinen riskikäyttäytyminen tulivat haastatteluissa esiin nuorten aikuisten tapoina hakea apua, mutta myös keinoina vahvistaa omaa toimijuutta institutionaalisen sosiaalisen kontrollin alla. Haastattelujen perusteella heihin suhtauduttiin kuitenkin ensisijaisesti suojelun ja kontrollin tarpeessa olevina, jolloin heidän tekoihinsa sisältyvä arkipäivän vastarinnan ulottuvuus jäi tunnistamatta.

Tukea hakevat nuoret ovat aktiivisia toimijoita yhteiskunnassa

Nuorten odotetaan kasvavan tuottaviksi työntekijöiksi, vastuullisiksi vanhemmiksi sekä lainkuuliaisiksi ja yhteiskuntaan osallistuviksi kansalaisiksi. Kaikki eivät solahda ongelmitta tähän muottiin, ja osa voi tehdä poikkeavia ratkaisuja suhteessa normatiivisiin aikuistumisen malleihin. Heidät leimataan usein tavalla tai toisella ongelmallisiksi. Tässä kirjoituksessa olemme tulkinneet nuorten ”ongelmallisuuden” olevan arkipäivän vastarintaa, joka ilmentää nuorten toimijuutta ja heidän tavoitteitaan. Nuorten vastarintaa on mahdollista tulkita yhteiskunnallisena kritiikkinä ja sen voi nähdä osoittavan heidän yrittävän tulla kuulluiksi myös muulla tavalla kuin mukautumalla kansalaisuutta kapeasti määrittäviin normeihin.

Tukea hakevien nuorten määritteleminen ongelmallisiksi ja pelkästään kontrollin tai tuen tarpeessa oleviksi estää näkemästä heidän arkipäivän vastarinnan tekoihinsa liittyviä poliittisia tarkoitusperiä ja heidän haluaan vaikuttaa elämäänsä ja yhteiskuntaan. Arkipäivän vastarinnan strategiat auttavat heitä tarkastelemaan institutionaalista järjestelmää kriittisesti ja ilmaisemaan tyytymättömyyttään nuorten asemaan yhteiskunnassa. Samalla arkipäivän vastarinta tukee nuorten välistä yhteyttä ja solidaarisuuden ilmauksia.

Nuorten aikuisten arjen vastarinta tekee näkyväksi heidän kokemuksiaan ja vaatimuksia, jotka pitäisi ottaa vakavasti päätöksenteossa. He haluavat tulla palveluissa kohdatuiksi kokonaisvaltaisesti yksilöllisine tarpeineen ja elämäntilanteineen. Heidän mielestään palveluiden raja-aitoja pitäisi madaltaa ja tuen saamista pitäisi määrittää joustavuus ja inhimillisyys hallinnollisten palvelukriteereiden sijaan. Tämä edellyttää keskustelua palveluiden järjestämisen rakenteista sekä siitä, millaista hyvinvointivaltiota haluamme ylläpitää.

Nuorten aikuisten kokemukset osoittavat tarpeen ravistella sitä, kuinka suhtaudumme nuoriin, jotka eivät itsenäistymisessään kulje normatiivisena pitämäämme polkua.

Lisäksi nuorten aikuisten kokemukset osoittavat tarpeen ravistella sitä, kuinka suhtaudumme nuoriin, jotka eivät itsenäistymisessään kulje normatiivisena pitämäämme polkua. Sen sijaan, että tulkitsemme heidän olevan passiivisia ja ongelmallisia, meidän pitää vahvistaa heidän kokemuksiaan itsestään kansalaisina. Tuen hakeminen ei saisi olla ainoastaan mahdollisuus kontrolloida nuorta ja ohjata häntä oikeaksi katsottuun suuntaan. Nuorilla on oikeus saada tukea tavoitellessaan asioita, jotka ovat heille tärkeitä, kuten huolenpitoa, merkityksellisyyttä ja iloa. Tämä edellyttää heidän näkemistään ainutlaatuisina nuorina ihmisinä, joilla on oikeus tulla kuulluiksi ja nähdyiksi sekä omissa lähiyhteisöissään että laajemmin arvostettuina ja aktiivisina kansalaisina yhteiskunnassa.

 

***

 

Kuvat: bannerikuva Arantxa Trev/Pexels, muut kuvat järjestyksessä Mche Lee/Unsplash, Ian Keefe/Unsplash, Alexander Grey, W W ja Min An, kaikki Pexels.