Suomen monikulttuurinen historia ei näy oppikirjoissa

 

Suomalainen historian opetus on pitkään vahvistanut kuvaa yksikulttuurisesta Suomesta, jossa asuu yksi ja yhdenmukainen Suomen kansa. Kuva on kuitenkin väärä: jo vuosisatojen ajan Suomi on ollut monikulttuurinen alue, jossa valtaväestön ohella on asunut lukuisia eri vähemmistöjä ja kansallisuuksia. Historian oppikirjat ja niissä esiintyvät kuvaukset vähemmistöistä tai näiden kuvausten puuttuminen tuovat osaltaan esiin sitä, keiden historiaa koulut pitävät merkityksellisenä.

 

”Ihmisillä on oikeus menneisyyteensä, samoin kuin heillä on oikeus kieltää se.” Näillä sanoilla alkaa Euroopan parlamentaarisen yleiskokouksen suositus historiasta ja historian opetuksesta Euroopassa. Mahdollisuus historiallisen totuuden etsimiseen sekä oman kulttuurisen identiteetin rakentamiseen nähdään ennen kaikkea oikeuksina, joita erityisesti valtion järjestämän kouluopetuksen tulee tukea ja vahvistaa. Historian tunteminen auttaa sekä oman henkilökohtaisen menneisyyden tiedostamisessa että yhteisöllisessä toiminnassa, kuten poliittisessa päätöksenteossa.

Henkilökohtaista käsitystä historiasta muokkaavat historiantuntien ohella myös muut tekijät, kuten perhe, suku, populaarikulttuuri ja media. Silti koulujen tarjoamalla historian opetuksella sisältöineen ja opetusmenetelmineen on erityisen suuri vaikutus siihen, minkälainen kuva historiasta ihmisille muodostuu.

Esimerkiksi Suomessa historian opetus heijastaa kunkin ajan historiapolitiikkaa ja senhetkisiä käsityksiä suomalaisista ja Suomen historiasta.

Aiemman tutkimuksen mukaan historian opetuksessa vaietut teemat kertovat osaltaan siitä, mitkä aiheet kunakin aikana nähdään marginaalisina tai liian arkaluontoisina opettaa tuleville sukupolville.

Käsittelen tässä kirjoituksessa vähemmistöjen näkyvyyttä suomalaisissa historian oppikirjoissa. Kirjoitus perustuu väitöskirjatutkimukseeni, jossa tarkastelen vähemmistöjen kuvauksia historian opetuksessa ja sitä, millaisia aukkoja opetus jättää vähemmistöjen historiaan.

Suomenruotsalaiset, romanit, tataarit, juutalaiset, karjalaiset ja vanhavenäläiset ovat asuneet nykyisen Suomen alueella vuosisatoja. Vähemmistöjen lisäksi saamelaiset ovat asuneet Saamenmaalla vuosituhansien ajan muusta valtaväestöstä erillisenä alkuperäiskansana.

Suomen valtion suhde vähemmistöihin ja alkuperäiskansa saamelaisiin ei ole kuitenkaan ollut ruusuinen. Sitä ovat varjostaneet niin läpeensä rasistiset rotuhygieeniset tutkimukset, pakkosterilisaatiot kuin muut poliittiset päätökset, jotka ovat heikentäneet valtaväestöön kuulumattomien elinoloja vuosikymmenten tai jopa vuosisatojen ajan.

Monet historian oppikirjat eivät kuitenkaan kerro tästä monikulttuurisesta Suomesta, edellä mainituista vääryyksistä puhumattakaan.

Sen sijaan ne saattavat kuvata Suomen yksikielisenä ja yksikulttuurisena valtiona, josta on tullut monikulttuurinen vasta hiljattain.

Tutkimuksia monikulttuurisen Suomen historiasta

Akateeminen historiantutkimus on kuitenkin osoittanut, että monikulttuurisella, moniuskontoisella ja monikielisellä Suomella on pitkät historialliset juuret. Vuonna 2005 ilmestynyt Pekka Isakssonin ja Jouko Jokisalon toimittama Historian lisälehtiä liitti Suomen osaksi globaaleja tapahtumia ja vähemmistöt osaksi kansallista historiaa, ja esimeriksi vuonna 2022 Svenska litteratursällskapetin järjestämässä seminaarissa historiantutkijat toivat esiin monikulttuurisuuden historiallisia juuria Suomessa ja muissa Pohjoismaissa. Myös Åbo Akademin vähemmistötutkimuksen tutkimusprofiili on osaltaan tuottanut laajasti tietoa vähemmistöistä ja heidän historioistaan.

Jo useampaan otteeseen tutkijat ja kansalaisaktivistit ovat todenneet, ettei suomalainen peruskoulu opeta riittävästi vähemmistöjen ja alkuperäiskansa saamelaisten historiasta.

Vastaavan huomion on tehnyt historiatietoisuuden lisäämistä edistävä Historioitsijat ilman rajoja -yhdistys. Yhdistyksen julkaiseman historiantutkimuksen tilaa käsittelevän raportin mukaan suomalainen historian opetus keskittyy liian voimakkaasti enemmistön näkökulmiin samalla, kun vähemmistöjen ääni ei vastaavasti kuulu tai näy riittävästi.

Raportissa todetaan, että vähemmistöjä poissulkeva opetus aiheuttaa ulkopuolisuuden tunteita vähemmistöoppilaiden keskuudessa sekä heikentää heidän motivaatiotaan opiskella historiaa. Myös Pohjoismaiden ja globaalin kolonialismin välisen suhteen käsittely on raportin mukaan puutteellista.

Ulossulkevaa opetusta

Vähemmistöt ulossulkevalla opetuksella on kauaskantoisia vaikutuksia niin yksilön kuin yhteiskunnan tasolla, sillä se viestittää vähemmistöön kuuluvan oppilaan näkymättömyydestä ja siten merkityksettömyydestä suomalaisessa yhteiskunnassa. Brittiläinen historian opetukseen erikoistunut tutkija Matthew Wilkinson muistuttaa, että historian opetus vaikuttaa kaikkien oppilaiden historiatietojen muodostumiseen heidän taustastaan huolimatta. Näin ollen kaikkien, niin vähemmistöihin kuin enemmistöön kuuluvien, olisi tärkeää saada kattava kokonaiskuva historiasta.

Myös eri ihmisoikeustoimijat kuten Euroopan rasismin vastainen komissio sekä Suomen yhdenvertaisuusvaltuutettu ovat varoittaneet siitä, kuinka vähemmistöjä ulossulkeva historian opetus ylläpitää ja jopa lisää rasismia ja muita ennakkoluuloja vähemmistöjä kohtaan.

Heidän mukaansa vaikutukset näkyvät niin poliittisessa päätöksenteossa kuin arkipäivän kohtaamisissa kouluissa, työpaikoilla ja julkisissa tiloissa.

Suomessa perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden arvopohja on vahvasti sidoksissa tasa-arvoon, ihmisoikeuksiin sekä monikulttuurisuuden arvostamiseen ja vaalimiseen. Nämä arvot antavat perustan opetukselle kaikissa oppiaineissa. Sisällöllisesti opetussuunnitelma antaa laajat raamit historian oppitunneilla opetettaville teemoille tai aiheille, mikä antaa suhteellisen vapaat kädet niin opettajille kuin oppikirjojen kirjoittajille sisältönsä suunnittelussa.

Suomessa historian opettajat valitsevat opetuksessaan käytettävät oppikirjat omien mieltymystensä ja tarpeidensa mukaan. Oppikirjat ovat monien tekijöiden summa, ja niihin vaikuttavat niin kirjoittajien omat mieltymykset kuin kustantamojen omat kaupalliset intressit.

Vähemmistöt historian oppikirjoissa

Väitöstutkimuksessani tarkastelen 18 historian oppikirjaa, jotka on kirjoitettu nykyisen peruskoulun opetussuunnitelman mukaan. Kirjoista viisi on ruotsinkielisiä ja loput suomenkielisiä, ja ne edustavat Suomen isoimpia oppikirjakustantamoja. Yhteensä tutkimissani kirjoissa on tekstiä noin 3000 sivun verran, mutta vain murto-osa niistä käsittelee vähemmistöjä. Jo tämä kertoo osaltaan vähemmistöjen historian marginaalisuudesta.

Vähemmistöt oppikirjoissa esitettiin eri tavoin, ja yllättäen keskeinen ero muodostui suomen- ja ruotsinkielisten oppikirjojen välille. Vähemmän yllättävää oli se, että siinä missä suomenkielisissä oppikirjoissa painotettiin suomenkielisten ja enemmistöön kuuluvien näkökulmia, ruotsinkielisissä oppikirjoissa suomenruotsalaisten historiaa käsiteltiin monipuolisesti ja systemaattisesti sydänkeskiajalta nykyhetkeen saakka.

Yllättävämpää sen sijaan oli, kuinka ruotsinkieliset oppikirjat toivat huomattavasti enemmän esiin myös muiden vähemmistöjen historiaa verrattuna suomenkielisiin oppikirjoihin.

Toinen merkittävä ero kahden kieliryhmän välillä oli passiivi- ja aktiivilauseiden käyttäminen. Esimerkiksi saamelaisten assimilaatiota kuvataan ruotsinkielisissä I tiden 7 -oppikirjassa korostaen tekijöitä: ”Suomessa poliitikot päättivät pakkosuomalaistaa saamelaiset”. Tämä eroaa suomenkielisestä Forum 7 -oppikirjasta, joka kuvaa samaa ilmiötä passiivissa: "1800-luvun loppua kohden saamelaisten tilanne kuitenkin heikke, kun heitä vaadittiin suomalaistettaviksi." Ensimmäisessä esimerkissä huomio keskittyy suomalaisiin poliitikkoihin, kun taas jälkimmäisessä saamelaisten pakkosuomalaistaminen tapahtuuu ikään kuin tyhjiössä.

Historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen professori emerita Sirkka Ahosen mukaan historian oppikirjoille on ollut tyypillistä kertoa kansallisen historian vähemmän mairittelevista aiheista passiivissa ja omaa menneisyyttä ihannoivista aiheista aktiivissa. Omien havaintojeni mukaan suomenkieliset oppikirjat jatkoivat pitkälti tätä perinnettä, kun taas ruotsinkieliset oppikirjat käyttivät huomattavasti enemmän aktiivilauseita myös vaikeita aiheita käsiteltäessä. Mikäli ruotsinkieliset oppikirjat käyttivät passiivia, tekijä oli kuitenkin tunnistettavissa kontekstissa.

Myös suomenkielisistä oppikirjasarjoista löytyi eroja, jotka olivat huomattavia erityisesti saamelaisten historiaa käsittelevissä osioissa. Osa suomenkielisistä oppikirjoista vaikeni täysin saamelaisten olemassaolosta esihistoriallisesta ajasta nykypäivään saakka. Toiset suomenkieliset oppikirjat toivat saamelaisten historiaa esiin, vaikkakin kerronta oli epäkriittistä ja haitallisia stereotypioita vahvistavaa.

Sen sijaan joissain ruotsinkielisissä oppikirjoissa Suomen assimilaatiopolitiikka, asuntolakoulut, saamelaisiin kohdistuva rasismi sekä rotuhygieeniset tutkimukset tuotiin esiin.

Suomen- ja ruotsinkieliset oppikirjat erosivat toisistaan myös niiden tavoissa kertoa kolonialismista ja erityisesti pohjoismaisen kolonialismin historiasta.

Ruotsinkieliset oppikirjat toivat esimerkiksi esiin Ruotsin omistamat siirtomaat sekä sen, kuinka 1600-luvulla nykyisen Suomen alueelta vietiin puuta ja tervaa juuri kolonialismin tarpeisiin, kun taas suomenkielisissä oppikirjoissa puhuttiin laveammin ”mertentakaisesta kaupankäynnistä”. Tämän lisäksi osa ruotsinkielisistä oppikirjoista kuvasi rasismin ja rotubiologisen ajattelun kolonialismin mahdollistajina, mikä osaltaan puuttui suomenkielisistä oppikirjoista.

Eroavaisuuksia esiintyy oppikirjojen välillä esimerkiksi siinä, nähdäänkö kolonialismin koskaan päättyneen. Siinä missä jotkut oppikirjat näkevät sodanjälkeisen siirtomaiden itsenäistymisaallon kolonialismin päätepisteenä, osa oppikirjoista avaa lukijoilleen uuskolonialismin rakenteita sekä asettaa kyseenalaiseksi kolonialismin päättymisen ylipäänsä.

Tarve uudistaa

Historian oppikirjojen lähemmän tarkastelun perusteella on ilmeistä, että vähemmistöjen historian käsittely on peruskoulun historian opetuksessa lähes olematonta. Monet vähemmistöt jäävät kokonaan mainitsematta tai heidät korkeintaan mainitaan yhdessä sivulauseessa. Suurimmaksi osaksi he eivät ole osa merkittäviä historiallisia tapahtumia, vaan heidät on typistetty kirjoissa erillisiin tietoiskulaatikoihin tai jätetty kokonaan oppikirjojen ulkopuolelle.

Vähemmistöistä vaikeneminen ei kuitenkaan anna oikeaa kuvaa Suomen historiasta.

Samalla se viestittää eri vähemmistöihin kuuluville oppilaille, ettei heidän omaa historiaansa pidetä tärkeänä. Kuten Euroopan parlamentin yleiskokous suosittaa, jokaisella meistä on kuitenkin oikeus menneisyyteemme. Tästä syystä koulun historianopetuksen oppikirjoineen tulisikin uudistua jokaista koululaista ja hänen tarpeitaan ajatellen.

Kaikki kuvat: Pixabay.

 

Kirjallisuus

Ahonen, S. (2012). Coming to terms with a dark past: How post-conflict societies deal with history. Peter Lang.

Bonäs, J. & Ehnström-Backas, T. (2017). I tiden 7. Schildts & Söderströms.

Euroopan rasismin ja suvaitsemattomuuden vastainen komissio (ECRI). (2019). Suomea koskeva raportti (viides raportointikierros). CRI(2019)38. Euroopan rasismin ja suvaitsemattomuuden vastainen komissio.

Hakala, E., Hakola, I., & Laakso, J. (toim.). (2018). Kenen historia? Raportti monipuolisen historiantutkimuksen, -opetuksen ja vuoropuhelun tilasta ja haasteista Suomessa. Helsinki: Historioitsijat ilman rajoja.

Hakoköngäs, E., Sakki, I., Pirttilä-Backman, A.-M., Kello, K., & Salapuro, H.-M. (2019). Arkaluontoiset ja marginalisoidut aiheet Suomen historian opetuksessa. Kasvatus & Aika, 13(2), 36–52.

Hämäläinen, E., Kohi, A., Päivärinta, K., Vihervä, V., Vihreälehto, I. (2022). Forum 7. Otava.

Isaksson, P., & Jokisalo, J. (2005). Historian lisälehtiä. Like.

Kansallisten vähemmistöjen suojelua koskevan puiteyleiskokouksen neuvoa-antava komitea (ACFC). (2019). Neuvoa-antavan komitean Suomea koskeva 5. raportti. (ACFC/OP/V(2019)001). Kansallisten vähemmistöjen suojelua koskevan puiteyleiskokouksen neuvoa-antava komitea, Euroopan neuvosto.

Parlamentaarinen yleiskokous. (1996). Historia ja Euroopan historian oppiminen. Suositus 1283. Parlamentaarinen yleiskokous, Euroopan neuvosto.

Wilkinson, M. (2014). The concept of the absent curriculum: The case of the Muslim contribution and the English national curriculum for history. Journal of Curriculum Studies, 46(4), 419–440. https://doi.org/10.1080/00220272.2013.869838

Yhdenvertaisuusvaltuutettu. (2020). Selvitys afrikkalaistaustaisten henkilöiden syrjinnästä.