Miten Amirista tuli player character? – Katujengi-ilmiön ja maahanmuuton yhteys ”jenginuorten” näkökulmasta

Julkisessa keskustelussa katujengi-ilmiö kytketään usein maahanmuuttoon. Pimentoon jää kuitenkin lähes aina, miksi ja miten nämä asiat liittyvät toisiinsa. Kun yhteyttä ei avata, syntyy – ja synnytetään – mielikuva rikollisista ”toisista” ja vaarallisista ihmisryhmistä.  Tässä jutussa Lotta Junnilainen ja Juuda Tamminen kertovat Amirin tarinan, joka kuvaa, miten stigmatisoidussa asemassa olevat nuoret saavat jengeistä turvaa ja tunnustusta. Ilmiö ei ole uusi, sillä samaa tarinaa on kuvattu ja analysoitu jengitutkimuksissa ympäri maailmaa jo yli vuosisadan ajan.

 

”Onks tääl sun mielestä hyvä elää?”

”Suomes?”

”Niin.”

”On tääl sillee, jos oot suomalainen.”

 

Amir, joka kipuilee oman suomalaisuutensa kanssa, on 16-vuotias nuori, johon me tutustuimme niin sanottua katujengi-ilmiötä koskevassa tutkimuksessamme*. Amir on valmis kertomaan, miten hänestä tuli ”jengiläinen”, sillä juuri nyt hän yrittää pysyä erossa ongelmista. Osa kavereista on jo joutunut vankilaan ja hän on tajunnut, että ”kaikki on menos vähän yli” – hänen lähipiirissään rikokset ovat koventuneet, väkivalta on raaistunut ja huolet kasaantuneet. Parin viime vuoden aikana me olemme tavanneet ja haastatelleet paljon katujengi-ilmiöön kytkeytyviä nuoria. Amirin tavoin kaikissa nuorten tarinoissa nousee esiin samat kokemukset resurssien puutteesta, turvattomuudesta ja ulkopuolisuudesta.

Amirilla on maahanmuuttotausta. Kun puhutaan maahanmuuttotaustaisista nuorista, tarkoitetaan, että he tai heidän vanhempansa ovat muuttaneet Suomeen toisesta maasta.  Amirin ulkonäkö ja lähtökohdat ovat aina erottaneet hänet valtaväestöön kuuluvista nuorista, joita elämä kohtelee Amirin näkökulmasta valtavan hyvin. Hän selittää, ettei jengiytymiselle ole tarvetta, jos yksin ei tarvitse pärjätä ja asiat ovat kaikin puolin kunnossa. Tästä syystä maahanmuuttotaustaiset nuoret ovat niin kutsutuissa katujengeissä – julkista keskustelua lainataksemme – yliedustettuina:

 

”Entä millasta Suomessa on elää, jos ei oo [suomalainen]?”

”Sä et varmaan nää paljon suomalaisii, jotka on katujengeis. Sitä mä meinaan.”

”Mistä se sun mielestä johtuu? Minkä takia suomalaisia nuoria ei sun mielestä oo katujengeissä?”

”Niit ei kiusata. Niil on aina ollu hyvä elämä, syntyny kultalusikka perseessä. [Ne] pääsee kouluun, heti kavereita siellä, ei kiusata, koulu menee hyvin. Aina vanhemmat rakastaa, tietsä. Aina saa neljä annosta päivässä… vai viis, onks se viis vai neljä, mä en muista.”

 

Amir kuvaa, kuinka paljon helpompaa on kasvaa aikuiseksi, jos kotona on vanhempia, joilla on resursseja ruokkia, olla läsnä ja auttaa koulunkäynnissä. Hän sanoo myös moneen kertaan, että suomalaisia nuoria kiusataan vähemmän. Pitkän keskustelun aikana tulee ilmi, ettei Amir tarkoita vain satunnaista tönimistä tai nimittelyä, kun hän puhuu kiusaamisesta. Hän tarkoittaa jatkuvaa ympäriltä tulevaa viestiä ja vuorovaikutusta, joka osoittaa, että hän on vääränlainen, ulkopuolinen ja arvoton. Tutkimuksen kielellä Amir puhuu maahanmuuttaja-asemaan liittyvästä stigmatisaatiosta, eli siitä, miten ihmisiä pidetään ja heitä kohdellaan arvottomina esimerkiksi etnisyyden perusteella.

Ulkopuolisuutta on vaikea kestää

Nuorempana Amir luuli syntyneensä Suomessa, mikä tuntui aina suojaavan häntä pahimpia ennakkoluuloja kohtaan: ”Jos joku kysy, et miten mä oon muka suomalainen, mä sanoin vaan, et mä oon syntyny tääl, mä käyn kouluu tääl, mul on suomalaisii kavereit.” Teini-iän kynnyksellä kävi kuitenkin ilmi, että Amir on syntynyt ulkomailla ja muuttanut Suomeen ollessaan aivan pieni. Amir otti tiedon vastaan raskaasti, sillä se vei häneltä mahdollisuuden osoittaa kuuluvansa joukkoon: ”Nyt mä oon vaan… tuntuu, et mä oon vaan niinku maahanmuuttaja.”

Kun katujengeistä käydään julkista keskustelua, puhutaan paljon siitä, että kyseessä on ”uusi maahanmuuttoon liittyvä ilmiö” ja ”maahanmuutto on keskeinen syy nuoriso- ja jengirikollisuudelle”. Aivan liian vähän puhutaan kuitenkin siitä, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa. Tutkimuksen näkökulmasta katujengit liittyvät kyllä maahanmuuttoon, mutta ilmiössä on hyvin vähän mitään uutta. Jo sata vuotta sitten, kun sosiologi Frederic Thrasher tutki Chicagossa asuinalueisiin kiinnittyviä nuorisojengejä, hän esitti, että jengiytymällä maahanmuuttotaustaiset nuoret tukeutuvat toisiinsa selvitäkseen hyljeksitystä ja monella tapaa eriarvoisesta asemastaan.

Samaan tapaan nyky-Suomessa Amir ja hänen kaltaisensa nuoret ponnistavat kohti aikuisuutta paljon vaikeammista lähtökohdista kuin suurin osa heidän ikätovereistaan.

 

Viime vuonna julkaistu tutkimus osoittaa, että esimerkiksi Helsingissä ulkomaalaistaustaisilla lapsilla pienituloisuus on viisi kertaa yleisempää kuin suomalaistaustaisilla. He asuvat myös usein alueilla, jolle on keskittynyt monenlaisia sosioekonomisia haasteita ja kiusaamista ja syrjintää koetaan paljon suomalaistaustaisia nuoria enemmän.

Syrjinnän kokemukset ovat usein myös sukupolvesta toiseen jatkuvia. Amirin isälle uuden elämän aloittaminen Suomessa oli vaikeaa: ”Kun ei [se] saanut töitä, ei osannu suomen kieltä, jengi oli rasisteja, se tuns itsensä eristetyks.” Isä ei ollut lapsuudessa läsnä ja Amir jäi monella tapaa selviämään yksin ympäristössä, joka suhtautui häneen toisen luokan kansalaisena. Ala-aste meni Amirilla vielä hyvin, koulunkäynti oli vaivatonta ja kokeista tuli helposti hyviä numeroita, mutta yläasteella kaikki muuttui.

Amirista tuli yläasteella rajun kiusaamisen kohde, eikä hänellä ollut mitään työkaluja suojella itseään. Omien sanojensa mukaan hän oli ”NPC”, minkä hän selittää tarkoittavan arvotonta sivustaseuraaja, outoa ja vääränlaista. NPC tulee sanoista non-player character, millä alun perin on viitattu sellaisiin tietokonepelien sivuhahmoihin, joita ohjaa tietokone eikä pelaaja voi ohjata niitä itse.

Aikuiset eivät puuttuneet kiusaamiseen, mutta he eivät myöskään tienneet tapahtumista, sillä Amir pelkäsi, mitä ”vasikoimisesta” seuraisi. Amir on myös sitä mieltä, että hänen etnisen taustansa takia opettajat ”vihas” häntä, eivätkä olisi auttaneet, vaikka olisivat tienneet. ”Ja mä en vaan kestäny sitä”, hän kertoo.

Jengi tuo turvaa ja tunnustusta

Lopulta Amir pelasti itse itsensä. Tai pikemminkin hän löysi jengin, joka auttoi häntä. Koska Amir itse puhuu ”katujengistä”, mekin teemme tässä niin, vaikka määritelmä ei ole ongelmaton. Erityisesti viranomaisten käyttöön käsite, joka on epämääräinen ja stereotyyppistä jengikuvastoa täyteen ladattu, sopii huonosti.

”[Ne oli] maahanmuuttajii, jotka oli kokenu samaa kun minä, ja sit niist tuli just tollanen katujengi.” Jengi auttoi Amiria kostamaan kiusaajille ja ottamaan elämän omiin käsiin, muuttumaan player characteriksi. ”Mä katoin [niitä], mä ihailin, mä olin silleen, et damn, tää on sitä valtaa”, Amir sanoo ja kuvailee uudenlaista vallan tunnetta huumeita koukuttavammaksi. ”Sit mä aloin itekin hengaa noitten kaa. [Musta tuli] niitten juoksupoika.”

Jengi, jonka kanssa Amir alkoi viettää aikaa, ratkaisi ison osan Amirin ongelmista.

 

Ensinnäkin jengissä toimiminen auttoi rahan puutteeseen. Amir aloitti tekemällä ”juoksuja” (eli huumekaupan yhteydessä tehtyjä ryöstöjä), mutta alkoi pian myymään ”vapea” (sähkötupakkaa), koska tällä tavalla pystyi tienaamaan vähän paremmin ja helpommalla. Mutta ”se on vaan side hustle”, Amir sanoo ja lisää, että tietää myymisen olevan tyhmää. Amir on myös hakenut töitä – yli 30 paikasta, hän sanoo – mutta ruskeaihoisena alle 18-vuotiaana miehenä työn löytäminen on osoittautunut mahdottomaksi. ”Mul ei oo muuta tapaa [ansaita rahaa]… sen takia mä vielkin myyn”, hän kertoo. Vaikka keinot ovatkin laittomat, mahdollisuus hankkia omat käyttörahat tuo Amirille myös omanarvontuntoa ja itseluottamusta. Hän on huomannut olevansa taitava myymään ja kohtaamaan ihmisiä myyntitilanteissa: ”Se on se asia, mitä mä osaan tehä. Koulu aina on vähän paskaa, mut rahan tekeminen, se on aina ollu semmonen asia, mitä mä osaan tehä. Mä oon hyvä myyjä… sellanen tosi ystävällinen.”

Toiseksi jengi auttoi Amiria omaksumaan tietynlaisen tyylin ja kadun koodiston, minkä seurauksena hän ei enää pelännyt sen enempää kiusaajia kuin valkoisen valtaväestön kyräilyä. ”Kun joku katto mua vinoon kadulla, ni mä sanoin, et mitä helvettii sä tuijotat, onks sul jotain asiaa”, Amir kertoo. Hänen mielestään uusi uhkaavampi tapa olla maailmassa auttoi myös esimerkiksi siihen, miten opettajat koulussa suhtautuivat häneen. Siinä missä häntä oli aiemmin epäilty jokaisen ongelman aiheuttajaksi, niin muutoksen jälkeen hänen annettiin olla rauhassa: ”Ne vaan anto mun olla siellä tunneilla… Ne huomas, et aloin olee vähän uhkaavampi tai jotain ni varmaan just sen takii [jätettiin rauhaan].”

Kolmanneksi Amir tuli jengissä nähdyksi. Hän koki viimein kuuluvansa yhteisöön, joka suhtautui häneen niin arvokkaana ihmisenä, että häntä asetuttiin puolustamaan yhtenä rintamana. ”Just niitten [muiden ”jengiläisten”] maahanmuuttajataustan takii niitäkin kiusattiin tosi paljon, ni me vaan matchattiin niin hyvin toistemme kanssa”, Amir selittää. Sosiologi Michéle Lamontin mukaan stigmatisaation vastakohta on tunnustus, mikä tarkoittaa tekoja ja toimintaa, joiden kautta yksilöiden tai ryhmien sosiaalinen arvo tulee huomioiduksi ja vahvistetuksi. Jo sadan vuoden ajan katujengitutkimuksessa on kerta toisensa jälkeen osoitettu, että stigmatisoidut nuoret, jotka eivät saa tunnustusta muualta, etsivät sitä jengeistä. Ilman muiden tunnustusta meistä kukaan ei yksinkertaisesti selviä.

Ongelma paisuu, jos nuoria kohdellaan vain rikollisina

Jos me kieltäydymme näkemästä, miksi erityisesti maahanmuuttotaustaiset nuoret muodostavat ja tarvitsevat katujengeiksi nimettyjä ryhmiä, ilmiö jatkaa kasvuaan. Myös Amirin kohdalla joku voisi esittää rikollisen jengin ”rekrytoineen” hänet sillä hetkellä, kun hänet otettiin mukaan juoksupojaksi. Näkökulma peittäisi kuitenkin alleen kaiken sen, mitä Amir tarvitsi ja sai toisilta nuorilta, joiden luokse hän hakeutui: taloudellisia mahdollisuuksia, mutta ennen muuta turvaa ja tunnustusta.

Suhtautumalla Amirin kaltaisiin nuoriin ainoastaan rikollisina meille uhkaa käydä samoin kuin Yhdysvalloissa ja monissa Euroopan maissa. Niissä katujengiläisistä on rakennettu yhteiskuntaa uhkaava, lähes hirviömäinen ulkopuolinen ”toinen”. Tällöin poliittinen mielikuvitus kaventuu, eikä ongelman ratkaisuna nähdä enää muuta kuin nuorten, heidän yhteisöjensä ja asuinalueidensa kriminalisointi sekä kovat otteet ja rangaistukset. Sosiologi Loïc Wacquantin mukaan me elämme aikaa, jona köyhyys kriminalisoidaan. Huono-osaisuudesta ja syrjinnästä johtuvien sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseksi valjastetaan yhä tiukemmin valtion rangaistusjärjestelmä – poliisi, oikeuslaitos ja vankila.

Ongelma on, että suhtautumalla näihin nuoriin pelkkinä rikollisina, heistä hyvin todennäköisesti myös tulee rikollisia. Kun Amirilta kysyy, mitä hän olisi kaivannut elämäänsä enemmän ja mikä olisi voinut auttaa häntä välttämään rikollisuuden polun, vastaus tulee samalla sekunnilla:

”Ihmisten tuki. Jos ihmiset ois voinu olla vähän enemmän mun tukena, ei olis kiusannu mua niin paljon, ois ottanu mukaan. Mä en olis ollu niin ulkopuolinen, jos ne olis kohdellu mua niin kuin muita.”

 

* www.helsinki.fi/en/projects/moral-drama-street-gangs/project

 

Lähteet:

Anderson E (1999) Code of the street: decency, violence, and the moral life of the inner city.

Brotherton David (2015) Youth street gangs. A critical appraisal.

Fraser A & Hagedorn J (2018) Gangs and a global sociological imagination. Theoretical Criminology 22(1): 46-62.

Junnilainen L & Tamminen J (2026, tulossa) Kenen katu, kenen ääni? Katujengit ja urbaanin tilan hallinta. Teoksessa Unelmien katu: Menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus.

Lamont M (2023) Seeing others: how recognition works – and how it can heal a divided world.

Mohammed M & Akim O (2021) Race and youth gangs in France. Denial, ambiguity, and recognition. Teoksessa Routledge International Handbook of Critical Gang Studies.

Meriluoto T & Junnilainen L (2024) Imagining alone: the necessity of the atomized self among stigmatized youth. Teoksessa Youth participation and democracy: cultures of doing society.

Moore C & Stuart F (2022) Gang research in the twenty-first century. Annual Review of Criminology 5, 299-320.

Thrasher F (1927) The gang. A study of 1313 gangs in Chicago.

Tyler I & Slater T (2018) Rethinking the sociology of stigma. The Sociological Review, 66(4), 721-743.

Wacquant L (2009) Punishing the poor. The neoliberal government of social security.

 

Kuvat: Anne Pietarinen / Helsingin kaupunginmuseo, Eero Happonen / Vantaan kaupunginmuseo, Pekka Vyhtinen / Helsingin kaupunginmuseo