Kun työ, ura tai ammatti hävettää

Häpeää pidetään universaalina inhimillisenä tunteena ja yhtenä jokapäiväisen elämän keskeisimmistä kokemuksista, joka on läsnä kaikkialla. Yleisyydestään huolimatta häpeä – kuten monet muutkin tunteet – on jäänyt työelämässä vähäiselle huomiolle, sillä työ on perinteisesti nähty järkiperäisenä toimintana.

 

”Etenin asemaani 10 vuotta sitten ja siitä lähtien tässä on junnattu, kohtuullisella palkalla rankassa työssä öitä ja viikonloppua painaen. Ja sen 10 vuoden aikana olen seurannut ympärilläni ystäviäni, jotka etenevät, ylenevät, saavat alaisia, palkka nousee. Ja minä vedän aamulla heijastinhousut jalkaan ja ajan vilkuin varustettua pakettiautoa. Viimeiset 15 vuotta olen siis väheksynyt opiskeluvalintaani, hävennyt työtäni ja miettinyt, mitä tekisin isona.”

 

Tämä juttu perustuu työhäpeää käsittelevään pro gradu -tutkielmaani, ja oheinen katkelma on näyte graduaineistostani. Opinto- ja uraohjauksen alalle sijoittuvassa gradussani tarkastelin, millaisia asioita työelämäkontekstissa hävetään, millainen kokemus työhäpeäkokemus on luonteeltaan ja millaisia merkityksiä työhäpeä yksilöiden ura- ja elämänkuluissa saa. Aineistonani toimivat verkkokeskustelun ja verkkokyselyn kautta kerätyt työhäpeäkuvaukset, joita oli yhteensä 163 kappaletta. Valtaosa kyselyyn vastanneista oli korkeakoulututkinnon suorittaneita 20–39-vuotiaita naisia.

Työtä normittavat odotukset saavat tuntemaan työhäpeää

Häpeätutkimuksessa on ollut erimielisyyttä siitä, onko häpeä yksinomaan negatiivinen tunne vai onko sillä myös positiivisia seurauksia. Häpeä on toisinaan nähty esimerkiksi yhteisöjen vakauden ja pysyvyyden kannalta positiiviseksi tunteeksi, koska se sitouttaa yhteisöllisyyteen, yhteisesti jaettuihin arvoihin ja moraaliseen toimintaan.

Graduaineistoni perusteella työhäpeä näyttäytyy kuitenkin ensisijaisesti negatiivisena tunteena. Vastaajien kuvaamat työhäpeäkokemukset eivät yksittäisiä esimerkkejä lukuun ottamatta liittyneet moraaliseen väärintekemiseen, vaan yleisesti jaettuihin mutta epävirallisiin työtä, ammattia ja uraa koskeviin odotuksiin.

Työhäpeäkuvausten perusteella työelämäodotukset ovat hyvin tehokkuus- ja menestysorientoituneita ja uralla etenemistä ihannoivia. Lisäksi odotuksia värittää usko selkeisiin ja suoraviivaisiin työuriin sekä toistaiseksi voimassa oleviin, kokoaikaisiin työsuhteisiin. Odotuksenmukaista on myös se, että osaaminen ja ammattitaito on hankittu opiskelemalla tutkinto, ja mieluiten korkeakoulututkinto. Odotusten mukaiset työtehtävät taas ovat itsenäisiä tietotöitä tai esihenkilötehtäviä, joissa on joustavat työajat sekä vaihtelevat ja mielenkiintoiset työtehtävät.

Työhäpeäkuvausten perusteella työelämäodotukset ovat hyvin tehokkuus- ja menestysorientoituneita ja uralla etenemistä ihannoivia.

Yleisiä työelämäodotuksia vasten yksilöt kokevat työhäpeää esimerkiksi pätkätöistä ja määräaikaisista työsuhteista. Myös pienet tulot, matala koulutusaste ja uralla etenemättömyys aiheuttavat häpeää, samoin työnkuvan tai työtehtävien säilyminen vuodesta toiseen samanlaisina. Yksi tavallisimmista työhäpeän aiheista on se, ettei työllisty koulutustaan vastaavaan työhön, vaikka kuinka yrittäisi. Eräs vastaaja kuvasi tätä kokemusta näin:

 

”Valmistuin kuudessa vuodessa teknillisestä yliopistosta DI:ksi. Sain diplomityöstäni parhaan mahdollisen arvosanan. En kuitenkaan saanut valmistumiseni jälkeen töitä. Hain kaikenlaisia oman alani töitä, mutta en päässyt edes kovin moneen haastatteluun. (…) Lopulta laajensin työnhakuni ihan kaikkiin mahdollisiin tehtäviin, joita voisin kokemuksellani hakea. Puolentoista vuoden työttömyyden jälkeen sain viimein paikan toimistosiivoojana isossa ja tunnetussa kiinteistöpalveluyrityksessä. Työ hävetti minua heti alusta asti.”

 

Vastaajat kokivat yleiset työelämäodotukset normittaviksi ja pyrkivät sen vuoksi sopeutumaan niihin. Yksilöiden kannalta työhäpeää synnyttävät odotukset ovat kuitenkin ongelmallisia, koska ne eivät vastaa työelämän todellisuutta. Lisäksi odotukset ovat kapeita ja ristiriitaisia. Aineiston mukaan myös korkea palkka ja ”hieno” ammattinimike voivat olla työhäpeän aiheita siinä missä pieni palkka ja duunaritittelikin. Esimerkiksi lääkäri ja pörssiyhtiössä työskentelevä ekonomi kertoivat toisinaan häpeävänsä ammattiaan, koska heidän oletettiin sen perusteella olevan rikkaita ja ylimielisiä.

Tietyissä tehtävissä työhäpeä kumpuaa arvostuksen puutteesta

Odotusten lisäksi työhäpeä voi saada alkunsa tunnustusvajeesta. Tällöin työhäpeä kumpuaa kokemuksesta, ettei omaa työtä tai ammattia arvosteta. Aineistoni mukaan työhäpeää aiheuttava arvostuksen puute näyttäisi nousevan kolmenlaisista tekijöistä: matalasta palkasta, ammattiin liitetyistä vääristyneistä mielikuvista tai ammatin alhaisesta asemasta ammattihierarkiassa.

Työhäpeäkuvauksissa palkkaa pidettiin suorana arvostuksen mittarina, ja etenkin julkisella sektorilla työskentelevät kokivat matalan palkan yhteiskuntatasolta osoitetuksi väheksynnäksi.

Työhäpeäkuvauksissa palkkaa pidettiin suorana arvostuksen mittarina, ja etenkin julkisella sektorilla työskentelevät kokivat matalan palkan yhteiskuntatasolta osoitetuksi väheksynnäksi. Myös julkisella ammattikuvalla on merkitystä, sillä joidenkin ammattien edustajat kokevat, että heidän työnsä näyttäytyy yleisissä mielikuvissa vähäpätöisempänä, negatiivisempana tai vähemmän koulutusta ja osaamista vaativampana kuin se todellisuudessa tai heidän oman kokemuksensa mukaan on. Tällaisia töitä ovat esimerkiksi kirjastotyö, varhaiskasvatuksen opettajan työ sekä ohjaus- ja sosiaalialan työt. Eräs sosiaalityöntekijä sanoitti asiaa näin:

 

”Työni on yhteiskunnallisessa viitekehyksessä tärkeää, mutta häpeän sitä silti usein, kun puhun siitä uusien tuttavien kanssa. Työni edellyttää maisterin tutkinnon, mutta silti minua kutsutaan yleisessä keskustelussa "sossutantaksi" tai "sossutädiksi" eikä tutkintoni tärkeyttä (tai edes olemassaoloa!) tunnisteta. Työni on mediassa läsnä pitkälti vain negatiivisessa kontekstissa. Oli sitten kyse huonosta palkkauksesta ja työoloista tai sen sisällä tapahtuneista tragedioista ja vallan väärinkäytöstä.”

 

Myös työn hahmottuminen muuksi kuin tieto- ja asiantuntijatyöksi vaikuttaa vastaajien mukaan negatiivisesti muilta saatavaan arvostukseen. Esimerkiksi luokanopettaja ja useat hoitoalan ammattilaiset kuvasivat työhäpeänsä kumpuavan siitä, ettei heidän työnsä tunnu saavan arvostusta, koska se yleisesti mielletään käytännönläheiseksi suorittavaksi työksi.

Ammattien keskinäisestä hierarkiasta tuntuu aineistoni häpeäkuvausten perusteella vallitsevan vakiintunut jaettu ymmärrys, sillä työhäpeäkuvauksissa kerrottiin melko yhtenäistä tarinaa häpeällisistä töistä. Arvostuksen puutteesta näytetään kärsivän erityisesti ”paskaduuneiksi” nimitetyissä töissä, joihin ”joudutaan” tai joita ”kuka tahansa” osaa tehdä. Tällaisia töitä ovat esimerkiksi lehdenjako, siivous ja puhelinmyynti sekä kassa-, myyntitiski- ja ravintolatyö. Vastaajien mukaan näitä töitä väheksytään systemaattisesti siksi, että niihin pääsee vähäisellä koulutuksella tai kokonaan ilman koulutusta.

Työhäpeä syntyy suhteessa muihin ihmisiin ja vallitseviin ajatusmalleihin

Yksilöt törmäävät työtä, uraa ja ammattia koskeviin odotuksiin ja arvostuksiin niin henkilökohtaisissa kohtaamisissaan kuin työelämätilanteissakin. Odotukset ja arvioinnit voivat olla suoraan yksilöön kohdistuvia, mutta lisäksi yksilöt peilaavat itseensä esimerkiksi talouspoliittisia kannanottoja ja päätöksiä sekä eri medioiden sisältöjä.

Työhäpeän kietoutuminen odotuksiin ja arvostuksiin paljastaa häpeän sosiaalisen ja yhteiskunnallisen luonteen ja kahtalaiset kasvot: vaikka häpeä on tunnekokemuksena hyvin yksilöllinen ja intiimi, se syntyy suhteessa muihin ja vallitseviin ajatusmalleihin. Eräs väitöskirjaa tekevä arkkitehti kuvasi työhäpeänsä syntyä seuraavasti:

 

”Tulkitsen tämän [tutkimusrahoituksen leikkaukset] selvänä viestinä siitä, ettei tekemällämme työllä ole merkitystä. Esim. politikkojen kommentit, joissa vähätellään akateemista tutkimusta tai akateemisten asiantuntijoiden merkitystä yhteiskunnassa. Saan selvästi huonompaa palkkaa kuin muissa tehtävissä toimivat kollegat. Yksityisellä sektorilla käytännön työkokemusta arvostetaan ja akateeminen tutkimus nähdään liian teoreettisena, vaikka se olisi todellisuudessa hyvin käytännönläheistä. Olen kuullut joidenkin sanovat, että varma tapa jäädä työttömäksi, on tehdä väikkäri.”

 

Aineiston mukaan työhäpeän viriämisen kannalta painavia ovat niin suorat arvioinnit kuin hienovaraisemmat vihjeet ja rivien välissä piilevät viestitkin. Jos oma työ näyttäytyy mediassa lähinnä negatiivisessa valossa ja talouspoliittisissa puheissa pelkkänä menoeränä tai jos omasta ammattikunnasta puhutaan arkikohtaamisissa yksiulotteisesti nurjaan sävyyn, on riskinä se, että yksilö alkaa hävetä työtään. Muiden asenteita ja arvostusta luetaan sanavalinnoista, eleistä ja ilmeistä. Hiljaisuus ja yletön positiivinen kiinnostuskin voivat saada häpeän nostamaan päätään, sillä ne viestivät, että työssä tai urakulussa on jotakin epänormaalia:

 

”Varsinkin tilanteissa, joissa keskustellaan muiden yliopistokoulutettujen kanssa esim. juhlissa akateemisista teemoista ja vaikkapa työurista, varhaiskasvatuksen opettajan työn esiintuominen aiheuttaa aina keskusteluun hiljaisen hetken.”

 

Työhäpeä voi nostaa päätään työelämän ulkopuolellakin

Toisin kuin monia muita häpeän aiheita, työhäpeää ei juuri pääse pakoon. Sen lisäksi, että vietämme töissä suuren osan ajastamme, on työ tavanomainen keskustelunaihe myös vapaa-ajan kohtaamisissa. Tutkimukseeni vastanneiden mukaan on lähes mahdotonta tulla kohdatuksi ilman työn, uran tai ammatin tulemista puheeksi. Niistä kyselevät niin tutut kuin tuntemattomatkin.

Koska työ on hyvin keskeinen tekijä työikäisten aikuisten elämää, iso osa identiteetistä voi olla työhön, uraan ja ammattiin liittyvien tekijöiden varassa. Jos työ, ura ja ammatti eivät tarjoa rakennuspalikoita pysyvän ja myönteisen identiteetin rakentamiseksi tai jos työn kautta ei saa riittävästi arvostusta, voi seurauksena olla hyvin kokonaisvaltaisesti kivulias häpeäkokemus.

Työhäpeä ei kuitenkaan ole vain yksilön sisäinen tunnekokemus vaan se vaikuttaa yksilön hyvinvointiin ja käyttäytymiseen sekä työssä että vapaa-ajalla. Työn, uran tai ammatin häpeäminen saa käyttäytymään epäsosiaalisesti: kun hävettää, tekee mieli vältellä tilanteita, joissa työn, uran tai ammatin puheeksi nouseminen on todennäköistä. Työtä, uraa ja ammattia tekee myös mieli piilotella, mikä tarkoittaa sitä, että niistä saatetaan puhua kierrellen, selitellen, kaunistellen tai vääristellen. Työhäpeäkuvausten perusteella työhäpeä on lisäksi saanut jotkut vaihtamaan työpaikkaa tai opiskelemaan uutta alaa. Surullista vaihdoissa on se, etteivät ne useimpien kuvausten mukaan olleet lisänneet yksilöiden tyytyväisyyttä, kuten eräs sairaanhoitaja totesi:

 

”Tämä on saanut itseni opiskelemaan itselleni täysin uutta alaa, johon en tunne suurta paloa. Tiedän kuitenkin palkkauksen olevan paljon parempi ja asenteiden miellyttävämpiä, en halua hävetä ammatinvalintaani loppuikääni.”

 

Jos työhäpeän tunteet pitkittyvät tai ovat hyvin kokonaisvaltaisia, ne alkavat vaikuttaa vakavasti itsetuntoon, itsearvostukseen ja itseluottamukseen. Eräs gradukyselyyni vastanneista kertoi harkinneensa työhäpeän vuoksi itsemurhaa, koska ei nähnyt muuta ulospääsyä häpeälliseksi kokemastaan uratilanteesta.

Työhäpeä on yksilön ja yhteiskunnan kannalta kestämätön tunne

Graduni tulosten perusteella häpeä ei toimi työelämäkontekstissa sosiaalisesti sopeuttavana ja yhteisöjen vakautta vaalivana tunteena. Sen sijaan työhäpeä vaikuttaa toimivan ylimääräisenä taakkana, joka saa tuntemaan riittämättömyyttä tai epäonnistumista tilanteissa, joissa ei ole tehnyt mitään väärää. Koska graduni aineisto oli selkeästi sukupuolittunut, en voi sen tulosten perusteella väittää, että työhäpeä olisi ennen kaikkea naisten kokemus. Varovaisesti kuitenkin väittäisin, että työhäpeä on ainakin jossakin määrin työelämän ja yhteiskunnan epätasa-arvoisista ja epätasa-arvoistavista käytänteistä johtuva tunne: odotuksia kohdistetaan ja arvostusta jaetaan hyvin epätasaisesti.

Vastaajat tunnistivat itse koulutustasoihin ja ammattihierarkioihin liittyvät asemat. Sen sijaan he vaikuttivat tunnistavan heikommin sukupuolten välisiä epätasa-arvokysymyksiä. Vastaajat mielsivät vain äärimmäisimmissä tapauksissa työhäpeäkokemuksensa sukupuolittuneeksi. Tällöin heidän työhäpeänsä kumpusi kohtalaisen räikeistä väheksynnän ja arvottamisen kokemuksista kuten seuraavassa aineistoesimerkissä:

 

”Kärsin pahasta huijarisyndroomasta naisena vanhanaikaisella miesvaltaisella alalla. Koen, ja minulle myös annetaan ymmärtää, että se työ, jota teen ei ole yhtä arvokasta kuin miesten tekemä työ. Välillä myös oman sukupuoleni mukainen käytös aiheuttaa itselleni häpeän tunteita. En pysty olemaan tarpeeksi kova ja häikäilemätön ja heittämään miesten niin nauttimia härskejä juttuja. Koen myös, että jos en hyväksy idioottimaista ja misogynististä puhetta, niin aiheutan ongelmia miehille, koska heidän tietty yhteisöllisyytensä kärsii.”

 

Sen sijaan vastaajat eivät juurikaan mieltäneet työhönsä, uraansa tai ammattiinsa kohdistuvaa arvostuksen puutetta laajemmaksi naisten tekemään työhön kohdistuvaksi arvostuksen puutteeksi. Vastaajat tuntuivat pitävän esimerkiksi palkkakysymyksiä sekä määrä- ja osa-aikaisia työsuhteita ammattikysymyksinä tai henkilökohtaisina ongelmina eivätkä yleisempinä naisvaltaisten alojen kysymyksinä. Kun yksilöt häpeää taltuttaakseen pyrkivät tavoittelemaan arvostusta tai sopeutumaan odotuksiin, he tulevat samalla ylläpitäneeksi kyseenalaisia käytänteitä.

On yksilöiden, työyhteisöjen, ammattikuntien ja jopa yhteiskunnan kannalta kestämätöntä, jos työhäpeän kaltaisten negatiivisten tunteiden syntyä, vaikutusta ja merkityksiä ei tunnisteta ja ymmärretä. Tarvitaankin lisää tunnetutkimusta, -tietoisuutta ja -taitoja, jotta työhäpeän kaltaisia negatiivisia työelämätunteita voidaan kohdata rakentavasti ja hyödyntää tasa-arvoisemman työelämän kehittämisessä.

 

***

 

Kuvat: bannerikuva Andrea Piacquadio/Pexels, muut kuvat järjestyksessä Liza Summer, Bas Masseus, Cedric Fauntleroy ja Cottonbro, kaikki Pexels.