Sosiologia valokeilassa: Kulttuurintutkimuksen tulo sosiologiaan nykyopiskelijoiden näkökulmasta

Kulttuuritutkimus teki läpimurtonsa sosiologiassa 1980−90-luvuilla. Aikakauden klassikkotutkimuksia perehtyneet Turun yliopiston sosiologian opiskelijat tarkastelevat sosiologian muutosta 1980-luvulta nykypäivään. Mikä sosiologiassa ja sen tutkimuskohteista on noista ajoista muuttunut ja mikä pysynyt samana?

 

Nuorisokulttuurista kulttuuriseen nuoruuteen

Sosiaaliset suhteet ovat merkittävä osa yhteiskuntaamme ja kulttuuriamme. Sosiologisessa tutkimuksessa pyritään käsitteellistämään yhteiskunnan ja yksilöiden suhdetta ja luomaan tutkimustietoa hyvin arkisistakin aiheista ja ilmiöistä. Nuoruus ja nuorisokulttuurit ovatkin yksi jo vuosikymmeniä yhteiskunnallisen kiinnostuksen keskiössä olleista ilmiöistä, eikä trendi vaikuta olevan muuttumassa. Päinvastoin.

Pitkän uran nuorisotutkimuksen parissa tehnyt Tommi Hoikkala  toteaa vuonna 1989 julkaistussa teoksessaan Nuorisokulttuurista kulttuuriseen nuoruuteen, että nuorten tutkimiselle näyttäisi olevan nopeatempoisessa modernissa yhteiskunnassa alituinen sosiaalinen tilaus.

Samaa voisi sanoa tänäkin päivänä. Viime vuosina keskustelu nuorten pahoinvoinnista, rikoksilla oirehtimisesta sekä yleisesti nuorisotyyleistä on saanut yhä enenevissä määrin palstatilaa niin mediassa kuin myös puheenvuoroja politiikassakin.

Hoikkala tutkii teoksessaan Nuorisokulttuurista kulttuuriseen nuoruuteen sitä, miten 1980-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa puhutaan nuorista ja nuoruudesta, ja sitä, miksi nuoret ovat alati niin kiinnostava yhteiskunnallinen ilmiö. Hoikkala käyttää laajaa tutkimusaineistoa, joka sisältää muiden muassa lehdistökeskusteluja, asiaohjelmia, teemahaastatteluja, havainnointia, kirjoitelmia ja erilaisia populaarikulttuurituotteita.

Medialle Hoikkala antaa tutkimuksessaan erityisen roolin paikkana, joissa luodaan käsityksiä nuoruudesta. Hoikkala nostaa esille korostuneen kontrollin ja kapinoinnin suhteen, joka määrittää tutkimusaineistossa nuorten ja aikuisten suhdetta vahvasti.

Hoikkalan teos otettiin 1990-luvulla vastaan avoimin mielin. Tutkimuksen nähtiin olevan tutkimusmenetelmineen ja monitieteisine lähestymistapoineen suomalaiselle nuorisotutkimukselle uutta ja virkistävää. Hoikkala käsitteleekin teoksessaan modernina aikalaisenaan nuoruutta erityisenä sosiaalisena sopimuksena, eikä pelkästään yksittäisenä elämänvaiheena tai ajanjaksona, kuten aiemmin oli ajateltu.

Vaikka Hoikkalan esittämä 1980-luvun termistö ja nuoruuteen liitetyt käsitteet särähtävät nykylukijan korvaan, tekstin ilmiöitä ja aiheita voidaan havaita nuorisokulttuurissa ja keskustelussa nuorisosta vielä tänäkin päivänä.

Siinä missä 1980-luvulla kritisoitiin ”rokkareita” ja eri asuinalueisiin liitettyjä nuorisoporukoita, voi uutisotsikoissa nykyään havaita samanlaista keskustelua esimerkiksi roadman-katutyylistä.

Nykypäivän nuorisotutkimus pyrkii yhä vahvemmin käsittelemään nuorten asemaa sekä nuorten toiminnan ja kokemusten ymmärtämistä. Toisaalta nuorisotutkimuksen keskipisteessä on myös politiikan, viranomaiskäytäntöjen ja eri instituutioiden kriittinen yhteiskunnallinen arviointi nuoruuden näkökulmasta.

Vaikka nuoret ja nuorisokulttuurit muuttuvatkin modernin yhteiskunnan kehityksen mukana, niin kiinnostus nuorisoa ja nuorten hyvinvointia kohtaan ei lakkaa.

Lähiöelämää

Vuosikymmenestä toiseen lähiö ei tunnu menettävään merkitystään keskustelun aiheena. Sen osoittavat Pekka Sulkusen, Pertti Alasuutarin, Ritva Nätkinin ja Merja Kinnusen kirjoittama Lähiöravintola vuodelta 1985 ja Lotta Junnilaisen yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin julkaistu Lähiökylä vuodelta 2019.

Lähiöllä tarkoitetaan kaupungin liepeillä olevaa taajamaa. Helsinkiin lähiöitä alettiin rakentaa 1950-luvulla asuntojen suuren kysynnän vuoksi. Vaikka lähiöihin yhdistetään usein köyhyys ja ”nuhruisuus”, nykyään noin 70–80 % suomalaisista asuu lähiöissä.  

Kirjat tarkastelevat lähiötä hieman eri näkökulmista. Lähiöravintola käsittelee nimensä mukaisesti lähiöissä sijaitsevia ravintoloita ja niiden elämää. Siinä pohditaan muun muassa ravintoloiden nimiä, tikkakerhon kaltaisia pienoiskulttuureja ja ravintoloissa käyviin ihmisiin liitettyjä moraalisia käsityksiä. Lähiökylä taas tarkastelee lähiöissä asuvien ihmisten sosiaalisia suhteita, lähiöiden rakentumista ja sitä, miten lähiöihin liitetyt käsitykset vaikuttavat niissä asuviin ihmisiin.  

Lähiöravintolan keskeisin löydös on sukupuolten välinen kulttuurinen suhde, joka tulee ilmi ravintoloissa. Lähiöravintolat ovat pitkälti miesten maailmoja. Lähiökylän keskeisin löydös taas on se, että lähiöt ovat lähtökohtaisesti yhteisöllisiä. Lähiöissä asuvat ihmiset toimivat yhteisöllisesti arjessaan esimerkiksi tarjotessaan apua ja palveluksia toisilleen.

Siitä huolimatta lähiöihin usein tuodaan ulkopuolelta erilaisia hankkeita, joiden tarkoituksena on tuottaa osallisuutta ja yhteisöllisyyttä lähiöissä. Lähiöissä jo valmiiksi olevat yhteisöllisyyden tavat eivät kuitenkaan ole sellaisia, jotka ulkopuoliset näkisivät arvokkaina. 

Vaikka lähiöistä puhutaankin paljon, kaikki lähiöt eivät ole yleisesti kiinnostuksen kohteena. Erityistä kiinnostusta herättävät niin sanotut ongelmalähiöt eli lähiöt, joilla on negatiivinen maine. Molemmissa kirjoissa käsitellään lähiöissä tehtäviä jakoja ”kunniallisten” ja ”epäonnistuneiden” ihmisten välillä.

Lähiöravintolassa kunniallisilla ihmisillä on kokopäivätyö, eivätkä he vietä aikaansa ravintoloissa alkoholia juoden. Lähiökylässä korostuu myös jako kunniallisuuteen ja epäonnistumiseen, mutta myös jako alkuperäisten asukkaiden ja tulokkaiden välillä. Kirjassa kuvataan myös sitä, miten suomalaisuus on kategoriana asukkaita määrittelevä ja ulossulkeva.

Asukkaita ei kuitenkaan määritellä vain alueiden sisäpuolella vaan osa määrittelystä tulee myös ulkopuolelta. Lähiökylän mukaan jo pelkästään maininta omasta asuinpaikasta herättää ulkopuolisissa epäluuloa. Lähiöissä siis risteävät erilaiset ulkoa ja sisältä tulevat jaot. Osa kiinnostuksesta liittyy luultavasti myös siihen, millaisia ihmisiä alueella asuu. Huono-osaisuus on tutkimusaiheena mahdollisesti yleisempi, sillä siihen liittyviä mekanismeja pyritään ymmärtämään ja siten vähentämään. 

Molemmat kirjat kiinnittävät modernin lukijan huomion sosiologian muutokseen. Näkökulmat, tavat käsitellä aiheita ja käsitteet ovat muuttuneet. On kuitenkin kiinnostavaa, miten lähiö on silti aiheena ajankohtainen.

Kunnian kenttä

Matti Kortteinen tutkii kirjassaan Kunnian kenttä (1993) suomalaista työtä ja työkulttuuria erityisesti työntekijöiden näkökulmasta. Kortteinen käyttää aineistonaan pankki- ja teollisuustyöntekijöiden haastattelu- ja havainnointiaineistoa sekä arkistoaineistoja. Kirjan tavoitteena on selvittää, miten omana aikanaan uudenlainen työnjohdon muoto, joustavan tuotannon malli, on muuttanut työntekijöiden suhtautumista työhön.

Kortteisen ennakko-oletuksena on, että joustava työ monipuolistaisi ja itsenäistäisi työntekijöitä ja työnkuvaa. Lopputulos on kuitenkin päinvastainen: työnjohto-oikeuden merkitys korostuu, mikä kiristää ilmapiiriä työntekijöiden ja työnantajan välillä. Itsemääräämisoikeuden ja etenemismahdollisuuksien koetaan heikenneen, mikä saa työntekijät kokemaan alemmuutta ja alistumisen tunnetta esimerkiksi omasta kouluttamattomuudestaan.

Metallityöntekijämiehet sanoittavat ajatuksiaan esimerkiksi ”vittuuntumisella”, jonka tulkitsemme tarkoittavan turhautumista ja häpeää omasta heikosta asemastaan työpaikan sisällä. Miehet puhuvat myös ”kusettamisesta”, joka tarkoittaa keinoja, joiden avulla pyritään pärjäämään ja säilyttämään oma kunnia työpaikan sisällä.

Kunnian kenttä on mielenkiintoinen katsaus 1980- ja 1990-lukujen työelämään. Kirjan yksi pääteema on selviytymisen eetos, jolla tarkoitetaan yksilön tapaa sanallistaa työn kovuutta.

Työ koetaan kovaksi, minkä takia yksilöt pyrkivät yhä kovempaa selviämään työn vaatimuksista.

Kunnia yksilöllisestä selviytymisestä tuottaa kollektiivista tarinaa kulttuurisesta yksilöllistymisestä. Yksilöllinen selviäminen on kunnia-asia ja itsestäänselvyys. Lisäksi erityisesti naisten kertomissa tarinoissa toistuu uhrautumisen ajatus. Oma itse uhrataan muiden vuoksi. Kunnia rakentuu uhrautumisen ja selviämisen kautta.

Havainnot työelämän kovuudesta ja työssä pärjäämisestä käyvät yllättävän hyvin yksiin myös tämän päivän työelämää koskevan tutkimuksen kanssa. Esimerkiksi Sanna Rikalan tai Suvi Salmenniemen, Johanna Nurmen ja Joni Jaakolan työelämää käsittelevissä teksteissä voi huomata, miten samanlaiset teemat työn kovuudesta, riittämättömyydestä ja jatkuvasta puskemisesta toistuvat lähes 30 vuotta myöhemmin.

Kortteisen kirjassa ei vielä puhuta työuupumuksesta, mutta monet työntekijöiden kokemuksista ovat tulkittavissa uupumukseksi. 

Yhdistävien piirteiden ohella nykytutkimuksen ja Kortteisen tutkimusten välillä löytyy myös eroja. Jäimme pohtimaan haastattelujen kaksinapaisuutta, 1980–1990-lukujen perhe- ja sukupuolinormeja sekä tutkimusetiikkaa. Haastatteluihin oli valittu miesmetallityöläisiä ja pankkityöntekijänaisia.

Kirjassa kävi mielestämme ilmi heteronormatiivisia ja stereotyyppisiä olettamuksia sukupuolirooleista. Haastateltavilta naisilta esimerkiksi kysyttiin enemmän työn ja perheen yhteensovittamisesta, joka lopulta myös rakentui naisten selviytymisen eetokseksi. Jäimme miettimään, kuinka paljon haastattelijan oma rooli miehenä ja haastattelijan sukupuolirooliolettamukset vaikuttivat aineiston tulkittuun lopputulokseen.

Tutkimusetiikkaan liittyen Kortteisen tapa puhua haastateltavista kavereinaan tuntuu erikoiselta.

Aineistonkeruujakso työpaikoilla oli pitkä, minkä takia Kortteinen kertoi ystävystyneensä työntekijöiden eli tutkimushaastateltaviensa kanssa. Mietimme, olisiko enää nykyään hyväksyttävää viitata haastateltaviin kavereina. Kortteisen tapa esiintyä tutkittavien ystävänä tuntuu epäeettiseltä, koska se häivyttää hänen asemaansa tutkijana.

Myös alkoholin käyttö aineistonkeruun yhteydessä mietitytti ja yllätti. Kortteinen kirjoittaa juoneensa haastateltavien kanssa suuria määriä alkoholia päästäkseen tuttavallisemmalle tasolle haastateltavien kanssa ja saadakseen siten parempaa aineistoa. Emme usko, että tällaista tapahtuisi enää nykypäivänä.

Kirja on kokonaisuudessaan miellyttävä lukea kiinnostavien haastattelujen ja havaintojen ansiosta. Pidimme myös Kortteisen helposti lähestyttävästä kirjoittamistavasta. Ehkäpä tämän päivän tutkimuskirjallisuus voisi ammentaa 1990-luvun yleisöystävällisemmästä kirjoitustyylistä?

Lopuksi

Lukemiemme kirjojen perusteella huomattavin muutos sosiologisessa tutkimuksessa on tutkimuskirjallisuuden sitominen rakenteelliseen kritiikkiin. Esimerkiksi Lähiökylässä haastateltavat nostavat esille sitä, miten lähiöiden ulkopuoliset ihmiset haluavat määritellä ”oikean” tavan olla ja elää.

Teos herättää pohtimaan yhteiskuntamme asettamia käsityksiä ”oikeasta” ja hyväksyttävästä elämäntavasta. Nähdäänkö perinteinen keskiluokkaisten ihmisten tapa elää yhteiskunnassamme oikeampana ja hyväksyttävämpänä kuin muut tavat elää ja olla?

Sama teema toistuu myös Loikkalan teoksessa. Siinä kuvataan vastakkainasettelua nuorten ja aikuisten tavoittelemien ”oikeanlaisten elämäntyylien” välillä. Myös Kunnian kenttä jäi kaipaamaan rakenteellisen ongelmien esiin nostamista.

Lähiöravintolassa sen sijaan on luettavissa jonkinlaista rakenteisiin kohdistuvaa kritiikkiä. Kirjassa esimerkiksi tuodaan esiin naisten asemaa lähiöravintoloiden ulkopuolella. Kirjassa ei kuitenkaan pohdita sitä, miksi lähiöravintolat ovat miesten maailmoja. Vasta 60-luvun lopussa annettiin yleiseksi ohjeeksi se, että naisia tulee kohdella kuin miehiä ravintoloissa. Yhteyttä ei kuitenkaan käsitellä kirjassa.

Sukupuolen ja sukupuoliroolien sekä stereotypioiden kriittisempi tarkastelu on selkeästi noussut nykysosiologiassa näkyvämmäksi teemaksi. Esimerkiksi Kunnian kentässä valinnat liittyen tutkittavien sukupuoliin ja sukupuolirooleihin lienevät olevan tänä päivänä kriittisemmän eettisen tarkastelun alla.

Vaikka kolmen vuosikymmenen aikana maailma ja suomalainen yhteiskuntamme on muuttunut merkittävästi, on moni 1980- ja 1990-luvun tutkimuksissa esille nostettu ilmiö ja sitä koskeva tutkimus yhä ajankohtaista.

Kysymykset työssä jaksamisesta, nuorison hyvinvoinnista ja nuorisokulttuureista sekä asutuspolitiikasta ja alkoholikulttuurista Suomessa näkyvät säännöllisesti uutisoinnissa.

Vaikka näkökulmat ovat muuttuneet vuosikymmenten aikana, tutkimus tuskin koskaan loppuu, niin kauan kuin nämä ilmiöt ovat merkittävä osa yhteiskuntaamme.

 

Tämän kirjoituksen ovat kirjoittaneet opiskelijat opintosuorituksena Turun yliopiston sosiologian kurssille Modernin sosiologian kehitys Suomessa. Keväällä 2023 kurssin aiheena oli kulttuuritutkimuksen läpimurto sosiologiassa. Kirjoittajat: Meeri Parkkonen, Alina Tuomola ja Vilma Wilkko

 

Lähteet

Hakala, Juhani (1992) Nainen, mies ja ravintola. Alkoholipolitiikka 57 (3), 182–183.

Hoikkala, Tommi (1989) Nuorisokulttuurista kulttuuriseen nuoruuteen. Helsinki: Gaudeamus.

Junnilainen, Lotta (2019) Lähiökylä. Tampere: Vastapaino.

Kielitoimiston sanakirja, Lähiö [online] https://www.kielitoimistonsanakirja.fi/#/l%C3%A4hi%C3%B6 (Luettu 22.5.2023)

Kortteinen, Matti. (1993) Kunnian kenttä: suomalainen palkkatyö kulttuurisena muotona. Helsinki: Hanki ja jää.

Moll, Veera (2018) Mistä puhumme, kun puhumme lähiöstä? Aalto Leaders’ Insight. [online] https://www.aaltoee.fi/aalto-leaders-insight/2018/mista-puhumme-kun-puhumme-lahiosta (Luettu 22.5.2023)

Rikala, Sanna (2016) Työuupumus ja vastarinnan mahdollisuudet. Teoksessa Ruumiillisuus ja työelämä: työruumis jälkiteollisessa taloudessa. (toim.) Parviainen, J. Kinnunen, T. & Kortelainen, I. Tampere, Vastapaino, 182–198.

Salmenniemi, Suvi, Nurmi, Johanna & Jaakola, Joni (2020) Living on a Razor Blade. Work and Alienation in the Narratives of Therapeutic Engagements. In Salmenniemi, Suvi, Harley Bergroth, Johanna Nurmi & Inna Perheentupa (eds.) Assembling Therapeutics: Ethnographies of Politics, Materiality and Everyday Life. London: Routledge.

Siurala, Lasse (1990) Nuoruus sosiaalisena sopimuksena - suomalaisen nuorisotutkimuksen virstanpylväs. Alkoholipolitiikka 55 (5), 263–264.

Sulkunen, Pekka; Alasuutari, Pertti; Nätkin, Ritva & Kinnunen, Merja (1985) Lähiöravintola. Helsinki: Otava.

Kuvat: bannerikuva Arvo Vatanen / Museovirasto - Historian kuvakokoelma, Arvo Vatasen kokoelma (CC BY 4.0). Muut kuvat järjestyksessä Lauri Silvennoinen, CC BY-SA 4.0  sivulta Wikimedia, Commons, Juha Puustinen / Museovirasto - Suomen merimuseon kuvakokoelma, CC BY 4.0, Karri Huhtanen CC BY 2.0 DEED.