Kommentti: Jumppatyttöys tukee tieteellistä kirjoittamista

Voimistelulla ja tieteellisellä kirjoittamisella ei ensisilmäyksellä näyttäisi olevan mitään yhteistä, mutta kun niitä vertailee tarkemmin, yhtäläisyyksiä alkaa löytyä. Hanna Laitinen kuvaa kommentissaan oivalluksiaan siitä, miten voimistelutausta voi auttaa ei-akateemisen kodin kasvattia julkaisujen kirjoittamisessa. Voimistelu lisää luottamusta siihen, että artikkelikin syntyy pala palalta säntillisellä työskentelyllä. Samalla kasvaa ymmärrys siitä, että yhteisön tukeen kannattaa nojata myös kirjoittamisessa.

 

Viime vuosina voimistelupiireissä on puhuttanut joukkuevoimistelun iloa, tuskaa ja epäkohtia valottanut näytelmä Jumppatytöt. Näytelmää on esitetty täysille saleille vuodesta 2024, ja sen näkyvyyttä on lisännyt urheilumuseo Tahdon Jumppatytöt-näyttely. Tanssillista voimistelua 1980-luvulta asti (silloin nimellä naisvoimistelu) itse harrastaneena kävin katsomassa Jumppatytöt keskellä tutkimusartikkelien työstöurakkaa. Tällöin oivalsin, miten lapsuudenperheeni ensimmäisenä akateemisen koulutuksen saaneena voimistelu on auttanut minua tutkijana tieteellisessä kirjoittamisessa. Tämä kirjoitus toimii siten kommenttina Mari Käyhkön vuoden 2022 Ilmiö-tekstille työväenluokkataustaisen suhteesta kirjoittamiseen.

Suomessa voimistelua harrastaa Voimisteluliiton mukaan 120 000 ihmistä. Heistä valtaosa on naisia ja tyttöjä. Myös yliopistot ovat naisvaltaisia, vaikka sukupuolittuneisuus ei ole niin vahvaa kuin voimistelussa. Ainakin viime vuosituhannen loppupuolella akateeminen maailma ja voimistelu kohtasivat, kun Helsingin yliopiston yliopistoliikunnan puitteissa toimi esiintyvä voimisteluryhmä Acat academica. Ryhmä on jo hajonnut, mutta edelleen meitä voimistelijoita löytyy yliopistosta.

Monet meistä nykyisistä tai entisistä jumppatytöistä ovat omaksuneet voimistelusta arvoja ja toimintatapoja, jotka vaikuttavat meissä laajasti. Voimistelun jälkien näkymistä omassa elämässään on sanoittanut esimerkiksi yritysjohtaja Marianne Vikkula. Hänelle voimistelu on tartuttanut terveellisten elämäntapojen ohella kurinalaisuuden ja tarkat tavoitteet, joita kohti edetään määrätietoisesti.

Samat elementit pätevät tieteelliseen kirjoittamiseen. Vaikka osaltani yliopistossa opiskelu kirjallisine töineen, väitöskirjan laatiminen ja sen jälkeinen tutkimus ovat lähteneet takamatkalta ja edenneet hitaasti, ei ole tullut mieleenikään luovuttaa kesken kaiken. Työväenluokkataustaiset opiskelijat joutuvatkin yliopistoon päästessään ja siellä toimiessaan opettelemaan uudenlaisen tavan ajatella, kommunikoida ja olla. Tällaisessa tilanteessa mikä tahansa apu on kullanarvoista.

Kenttäohjelmista kirjoittamisen käytänteisiin

Voimistelun yksi näkyvimmistä muodoista ovat kenttäohjelmat. Niissä sadat voimistelijat liikkuvat tiukasti koreografian mukaisesti ja oikeilla ”iskuilla” eli tietyissä kohdissa tahtia. Näin kentälle muodostuu erilaisia kuvioita, kun voimistelijat etenevät paikkamerkiltä toiselle. Nämä kuviot näkyvät parhaiten stadionin ylälehtereiltä tai droonin kamerasta.

Omalla paikallaan kentällä voimistelija ei näe suuria linjoja, ja ohjelman koreografi saattaa tehdä ohjelmaan isojakin muutoksia yhteisharjoituksissa näkemänsä perusteella.

Yhtä lailla tutkiva voimistelija ymmärtää, että vertaisarvioijien ehdottamat muutokset on tehtävä kokonaisuuden vuoksi.

 

Katseen suuntaaminen sittenkin ylös, ei vasempaan, ja siirtyminen kolme paikkamerkkiä oikealle kahden sijasta tekevät saman kuin argumentin kirkastaminen, muutamat lisäviittaukset ja määritelmien täsmentäminen.

Työväenluokkaisia arvoja sisäistäneelle tottelevaisuus kaikenlaisten muutosten suhteen tulee helposti selkäytimestä. Työväenluokkaisina arvoina pidetään yleensä tottelevaisuuden lisäksi fyysistä jaksamista ja ahkeruutta, työn konkreettista jälkeä ja siitä saatavaa nopeaa hyötyä sekä aitoutta ja inhimillisyyttä, jotka sukupuolittuneesti etenkin naisilla näkyvät hoivaamisena. Itsensä jalustalle nostamista sen sijaan tulee välttää.

Nämä muut arvot eivät välttämättä auta akateemisessa kirjoittamisessa, vaan voivat aiheuttaa jopa ristiriitoja. Kuten Mari Käyhkö Koulutus ja yhteiskuntaluokka -kirjan (2023) luvussaan toteaa, artikkelien työstäminen saattaakin tuntua työväenluokkaiseen arvomaailmaan kasvaneesta puuhastelulta tai epätyöltä, sillä se ei vastaa käsitystä oikeasta konkreettisesta työstä.

Kenttäohjelmassa jokaisella voimistelijalla on tarkkaan määrätty paikkansa. Osaan silmäkulmistani seurata maamerkkejä ja suunnata uuteen kuvioon sekä havainnoida, missä olen suhteessa muihin lähellä oleviin voimistelijoihin. Ajattelen kaikkea kokonaisuuden kannalta ja päästän toiset, joilla on pidempi matka, harppaamaan ensin seuraavaan kuvioon. Kuviot vaihtuvat toisiksi siten, että kaikki näyttää helpolta ja luontevalta.

Sama koskee tieteellistä kirjoittamista. Noudatan tiukasti journaalin linjaa ja teen tarvittavat korjaukset. Valmis teksti näyttää siltä, että se olisi syntynyt itsestään ilmiselvien valintojen tuloksena.

Nyt hinkataan!

Voimisteluohjelman harjoittelu ja tieteellinen kirjoittaminen etenevät tarkasti määritellyssä tahdissa. Ensin opetellaan tulevan ohjelman liikkeet pienissä osissa ja rakennetaan teoreettista ja metodologista osaamista – sitäkin lukemalla artikkeli kerrallaan. Sitten kaikki osat laitetaan yhteen ja harjoitellaan kokonaisuutta, kirjoitetaan ensimmäinen versio, jossa jokainen kappale, virke ja sana saavat alustavan paikkansa. Tässä vaiheessa kaikki näyttää kaoottiselta. Tunne on kuin yhteisharjoitusten alussa: ei tästä tule mitään!

Kuitenkin jos on kerta toisensa jälkeen huomannut, että kuviot syntyvät sittenkin oikealla hetkellä, uskaltaa luottaa myös siihen, että tieteellinen artikkelikin saa muotonsa. Avainasemassa prosessissa on ”hinkkaaminen”, josta jumppatytötkin puhuivat näytelmässään. Ei riitä, että ohjelman osaa. Se pitää elää osaksi itseä, ja liikkeiden on muodostettava sulava kokonaisuus.

Sulavuuteen pääseminen vaatii sekä kenttäohjelmissa että tieteellisessä kirjoittamisessa toistoja. Argumentoinnin vahvistaminen sekä rakenteiden ja sanavalintojen hiominen vievät aikaa. Lopuksi hiotaan katseen suunnat ja saadaan esitystä varten viimeiset ohjeet kampauksesta ja huulipunan tarkasta sävystä. Samaa tehdään myös, kun tarkistetaan tekstistä, tuleeko pilkku ennen vuosilukua tai kuinka monta kirjoittajaa mainitaan nimellä tieteellisen artikkelin viittauksissa.

Marginaalin vapauttavuus

Jo pienestä tytöstä olen oppinut, että voimistelu on suurelta yleisöltä pitkälti katveessa. Jalkapallon Helsinki Cup päätyy helpommin Helsingin Sanomiin kuin voimistelun Gymnaestrada. Voimistelua on helppo pitää arkisesti ”jumppana”. Siitä ja muista naisvaltaisista lajeista on vielä viime aikoinakin puhuttu julkisesti vähättelevään sävyyn.

Jumppatytöt-näytelmä ottaa kantaa tähän vähättelyyn ehkä itseironisen nimensä kautta. Lisäksi näytelmän eräässä kohtauksessa nostetaan joukkuevoimistelun viisinkertaisen maailmanmestarin Paula Thesleffin kisapuku kattoon jääkiekkoilijan pelipaidan tavoin ja ihmetellään, miksi kyseistä pukua ei löydy urheilumuseo Tahdosta. Varjoissa oleminen on tuttua ja turvallista. Se antaa mahdollisuuden tarkkaan havainnointiin ja ymmärryksen siitä, että mediahuomio ei tarjoa koko totuutta.

Katveesta on myös helpompi tutkia, kirjoittaa ja tarjota tekstejään eri tahoille, kun ei ole paineita menestyä. Samantyyppinen suhde kirjoittamiseen on Mari Käyhköllä, joka toteaa tällaisen altavastaajan identiteetin tyypilliseksi työväenluokkataustaisille. Keskiluokkaiset vanhemmat sitä vastoin saattavat herkästi asettaa paineita lastensa (akateemiselle) kouluttautumiselle ja menestymiselle.

Nämä voimistelun katvekokemukset ovat myös auttaneet minua ymmärtämään, että yliopistossakaan emme kaikki ole kulttuurikotien kasvatteja.

 

Vaikka yliopistoissa ei juurikaan huudella omasta taustasta, keskiluokkaisuus oletettuna normina näkyy esimerkiksi abstraktina kielenkäyttönä, itsevarmuutena akateemisissa piireissä sekä lukeneisuuden ja korkeakulttuurin arvostuksena. Oman paikkansa ja taustansa ymmärtäminen tuo rauhaa kirjoittamiseen.

Työväenluokkaiset arvot omaksunut ymmärtää hyvin, miksi massaan on hyvä sulautua ja mikä arvo on sillä, että sadat voimistelijat liikkuvat kentällä koreografian mukaisesti. Suomessa voimistelua on harrastettu yli luokkarajojen mutta 1990-luvulle asti lähinnä sisällissodan jakolinjan mukaisesti omissa seuroissa ja lajiliitoissa. Yhtä kaikki oman itsensä korostaminen ei ole vaihtoehto kenttäohjelmassa.

Työväenluokkataustainen tutkija-voimistelija voi kärsiä myös huijarisyndroomasta eli kokea huonommuutta ja alemmuutta, vaikka on täysin pätevä ja osaava. Tällainen kokemus on tyypillinen myös työläistaustaisilla yliopisto-opettajanaisilla, kuten Käyhkö Sosiologia-lehdessä ilmestyneessä tutkimusartikkelissaan (2020) osoittaa. Syndrooman selättäminen lienee helpompaa, kun tiedostaa, että todennäköisesti oma voimistelusuoritus tai artikkeli ei nouse huomion keskipisteeksi. Se on vain pieni mutta tärkeä piste suuressa kuvassa.

Merkitys syntyy yhdessä

Edelleen kirjoittamiseni on välillä takkuista ja joskus epätoivoistakin. Nykyään se on myös iloista, voimaannuttavaa ja ennen kaikkea yhteisöllistä. Olen mukana muutamassa yhteisöllisen kirjoittamisen ryhmässä, joissa jokainen työskentelee oman yleensä akateemisen kirjoitusprojektinsa parissa, mutta työskentelyyn kuuluu omien tavoitteiden, onnistumisten ja myös hapuiluiden jakaminen.

Yhteisöllinen kirjoittaminen lisää tutkimustenkin mukaan hyvinvointia ja opettaa kirjoittamaan paremmin. Näin murtuu myytti siitä, että tutkijat kirjoittavat neroina yksin, suoraviivaisesti ja itseluottamusta puhkuen, kuten ranskan kielen apulaisprofessori Johanna Isosävi ja pohjoismaisten kielten professori Camilla Lindholm Yhteisöllisen kirjoittamisen opas -kirjassaan (2023) osoittavat. Ilman voimistelutaustaa en olisi todennäköisesti päätynyt yhteisöllisen kirjoittamisen ryhmiin. Kun on koko ikänsä saanut voimaa solidaarisuudesta kentällä, tarttuu helposti tilaisuuteen jakaa myös kirjoittamisen sosiaalinen ulottuvuus.

Myös yhteisöllisen kirjoittamisen ryhmissä suuri osa on naisia. Ryhmät toimivat väylänä ottaa kirjoittamisen tilaa haltuun ja haastaa vallalla olevia (maskuliinisia) normeja siitä, mikä katsotaan arvokkaaksi. Kirjoitusryhmissä katse kääntyy luontevasti yksilöstä ryhmään ja kilpailusta yhteisöllisyyteen. Työväenluokkatausta tuo tähän normien purkuun oman kierteensä, kuten esimerkiksi nostaa esiin aitouden ja hoivankin elementtejä. Yhteisöllisen kirjoittamisen ryhmissä saatetaan nimittäin luottamuksella jakaa omia vaikeitakin kokemuksia kirjoittamisesta ja saada myötätuntoa ja vertaistukea.

Kenttäohjelmissa asut ovat kaikilla samanlaiset, ja pienet yksityiskohdat muuttuvat tärkeiksi. Kun liikutaan kuviosta toiseen, on nopeasti löydettävä oikea voimistelija, jonka taakse siirtyä. Yliopistollakin olen tunnistanut voimistelijoita mitä ihmeellisimmissä yhteyksissä. Osalla heistä lienee akateeminen perhetausta, mutta joukossa on varmaan myös työväenluokan ja akateemisen maailman välillä notkuaskelin keinuvia tutkijoita.

Yliopistoissa ja voimistelupiireissä hyödynnetään paljon sosiaalisia suhteita ja hiljaista tietoa, jotka tulevat tutuiksi uusille tulokkaille vähitellen. Siksi oma katseenikin on edelleen valpas ja sivulle vaivihkaa levittyvä. Seuraava paikkamerkki on löydettävä.

 

Lähteet:

Belcher, Wendy Laura (2019). Writing Your Journal Article in Twelve Weeks: A Guide to Academic Publishing Success. (2nd edition). Chicago: University of Chicago Press.

Isosävi, Johanna & Lindholm, Camilla (2023). Yhteisöllisen kirjoittamisen opas. Helsinki: Art House.

Kuusela, Sini. (2016). Työläisperheistä yliopistoon. Teoksessa H. Silvennoinen, M. Kalalahti & J. Varjo (toim.), Koulutuksen tasa-arvon muuttuvat merkitykset (s. 155–193). Kasvatussosiologian vuosikirja 1 / Kasvatusalan tutkimuksia 73. Helsinki: Suomen Kasvatustieteellinen Seura.

Käyhkö, Mari (2017). Keinumista kahden maailman välissä. Työläistaustaiset naiset, yliopisto-opiskelu ja muuttuva suhde kotimaailmaan. Sosiologia 54(1), 6–22. https://journal.fi/sosiologia/article/view/124280

Käyhkö, Mari (2020). ”Osaanko mä nyt olla tarpeeks yliopistollinen?” Työläistaustaiset yliopisto-opettajanaiset ja luokan kokemukset. Sosiologia 57(1), 7–25. https://journal.fi/sosiologia/article/view/124428

Käyhkö, Mari (2022). Kommentti: Akateemisen kirjoittamisen vaikeudesta ja viettelevyydestä. Ilmiö, 21.9.2022. https://ilmiomedia.fi/artikkelit/kommentti-akateemisen-kirjoittamisen-vaikeudesta-ja-viettelevyydesta/

Käyhkö, Mari (2023). ”Sosiaalista nousua en oo miettiny”. Työläistaustaiset yliopisto-opettajanaiset, yliopistotyö ja eletty luokka. Teoksessa M. Kalalahti, H. Silvennoinen, J. Varjo & M. Vilkman (toim.), Koulutus ja yhteiskuntaluokka (s. 72–94). Tampere: Tampere University Press. https://doi.org/10.61201/tup.865.c1247

Launonen, Ella (2020). Joukkuevoimistelun eriytyminen suomalaisesta naisvoimistelusta kansainväliseksi kilpaurheiluksi. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto. https://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202005123137

Lehtinen, Sanni, Pasanen, Amanda & Uusikangas, Silja (2021). Huijareiden vallankumous – Huijarisyndrooman yhteiskunnallisilla juurilla. Tampere: Vastapaino.

Nori, Hanna (2011). Keille yliopiston portit avautuvat? Tutkimus suomalaisiin yliopistoihin ja eri tieteenaloille valikoitumisesta 2000-luvun alussa. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja C, Scripta lingua Fennica edita 309. Väitöskirja. Turun yliopisto. https://www.utupub.fi/items/d0557457-df92-460b-b5a5-99c3d48e1cd2

Zozimo, Joana Pais, Sotejeff-Wilson, Kate & Baldwin, Wendy (toim.) (2023). Women Writing Socially in Academia: Dispatches from Writing Rooms. Cham: Palgrave Macmillan.

 

Kuvat: Reetta Tervakangas, Vapriikin kuva-arkisto, lisenssillä CC BY 4.0.; Hanna Laitinen; Sakari Kiuru, Museovirasto, lisenssillä CC BY 4.0.; Volker von Bonin, Helsingin kaupunginmuseo.