EU:n vapaa liikkuvuus ei tarjoa turvaa epävarmoilla työmarkkinoilla navigoiville nuorille

Koulutettuja nuoria EU-kansalaisia kannustetaan hyödyntämään työvoiman vapaata liikkuvuutta Euroopan unionissa. Mahdollisuudet tavoitella omia ammatillisia päämääriä unionin sisäisen liikkuvuuden kautta eivät kuitenkaan jakaudu tasapuolisesti. Osa nuorista aikuisista uupuu kohdatessaan maahanmuuton rankan todellisuuden.

Kansainvälisestä liikkuvuudesta on tullut lähes itsestään selvä osa korkeakoulutettujen eurooppalaisten nuorten siirtymää työmarkkinoille ja itsenäiseen aikuiseen elämään. Nuoria kannustetaan liikkuvuuteen. Kansainvälistymisen ja ulkomaan kokemusten esitetään tyypillisesti parantavan yksilöiden työllistettävyyttä, millä tarkoitetaan kykyä kilpailla entistä haastavammiksi ja joustavammiksi muuttuneilla työmarkkinoilla.

Haastattelin  väitöstutkimukseeni vuosina 2014–2015 27 EU-kansalaista, jotka olivat muuttaneet Brysseliin kahdesta Pohjoismaasta (Suomi, Tanska) ja kahdesta eteläisen Euroopan maasta (Espanja, Italia). Haastateltavani olivat 23–34-vuotiaita, ikäjakauman painottuessa kuitenkin hieman alle tai yli 30-vuotiaisiin nuoriin aikuisiin. Haastattelut koskivat heidän kokemuksiaan liikkuvuudesta Euroopan unionin työmarkkinoilla. Haastateltavani olivat korkeasti koulutettuja, kielitaitoisia ja työelämässä eteenpäin pyrkiviä, kuten monet Brysseliin työn perässä saapuvat EU-kansalaiset ovat.

Haastateltavien kokemukset työn hakemisesta ja työskentelystä ”Euroopan pääkaupungissa” olivat kuitenkin usein raskaita, jopa raadollisia, ja sellaisina vastasivat huonosti viranomaisten markkinoimaa mielikuvaa liikkuvuuden tarjoamista mahdollisuuksista. Kaikilla oli ollut Brysselissä työttömyysjaksoja, ja heidän työhistorioissaan vuorottelivat erilaiset määräaikaisuudet, projekti-, vuokra-, freelance-, ja keikkatyöt, palkalliset ja palkattomat harjoittelut sekä vapaaehtoistyöt, joista useimmat eivät taanneet haastateltaville riittävää, jatkuvaa toimeentuloa. Tällaisia epätyypillisiä työsuhteita kutsutaan tutkimuskirjallisuudessa prekaariksi työksi. Niitä määrittävät epävarmuus, väliaikaisuus, epäsäännölliset ja riittämättömät työtunnit tai kohtuuttomat ylityöt sekä toisinaan myös muodollisen työsopimuksen puuttuminen, huono palkkaus tai palkattomuus.

Tutkimuksessani pyrin ymmärtämään, mikä saa koulutetut ja työhönsä intohimoisesti suhtautuvat nuoret aikuiset jäämään toisen EU-maan työmarkkinoille, vaikka kohdattu todellisuus ei vastaisi lainkaan heidän odotuksiaan. Havaintoni palautuivat muutoksiin, joita viime vuosikymmeninä on tapahtunut paitsi työmarkkinoilla, myös suhteessa kansalaisuuteen ja EU-kansalaisuuteen sekä yksilöiden asennoitumisessa työhön ja liikkuvuuteen.

Työn prekarisaatio muuttaa vapaan liikkuvuuden todellisuutta

Euroopan maat ovat 1980-luvulta lähtien purkaneet työmarkkinoiden sääntelyä, minkä on uskottu tukevan taloutta ja estävän työn pakenemista ulkomaille. Työmarkkinoiden joustavoittamisesta on seurannut prekaarien työsuhteiden merkittävä – joskin eritahtinen – lisääntyminen EU-maissa. Tutkimukset osoittavat, että nuoret ovat yliedustettuina tällaisissa työsuhteissa. Vaikka koulutus lähtökohtaisesti antaakin tiettyä suojaa, myös korkeakouluista valmistuneet saattavat päätyä vuosiksi työskentelemään ehdoilla, jotka eivät tarjoa turvaa, tulevaisuuden näkymiä tai edes riittävää toimeentuloa. Vaikka siirtyminen toisen EU-maan työmarkkinoille on tyypillisesti yritys parantaa omaa työmarkkina-asemaa, voi se myös entisestään kasvattaa riskiä päätyä prekaareihin töihin.

Nuorten liikkuvuutta tarkastelevat tutkimukset tunnistavat tämän tosiasian, mutta usein tulkitsevat prekaarin työn suhteellisen luonnolliseksi osaksi nuorten työmarkkinapolkuja. Kokemusten perässä muuttaville nuorille tällaisenkin työn ajatellaan tarjoavan mahdollisuuksia kansainvälistyä ja kehittää omaa osaamista ja työllistettävyyttä. On kuitenkin ongelmallinen ajatus, että tietty ihmisryhmä, kuten nuoret tai maahanmuuttajat, olisi sisäsyntyisesti joustava ja luonnostaan valmis sopeutumaan ehdoiltaan heikompiin työsuhteisiin. Jos tämä otetaan tutkimuksessa lähtökohdaksi, huomiotta jäävät helposti monet rakenteelliset, institutionaaliset ja ideologiset tekijät, jotka pohjimmiltaan ajavat juuri tiettyjä ihmisiä prekaareihin työsuhteisiin.

On kuitenkin ongelmallinen ajatus, että tietty ihmisryhmä, kuten nuoret tai maahanmuuttajat, olisi sisäsyntyisesti joustava ja luonnostaan valmis sopeutumaan ehdoiltaan heikompiin työsuhteisiin.

Ymmärrys yksilöstä yrittäjänä kannustaa sietämään prekaaria työtä

Liberaaleissa demokratioissa ihmisiä hallitaan ensisijaisesti vapauden ja yksilöiden omien tavoitteiden kautta ja ohjaamalla ihmiset itse säätelemään omaa toimintaansa. Nicholas Rose on kuvannut, kuinka vallalla olevaksi ideaaliksi on muodostunut ajatus siitä, että yksiöiden tulisi olla autonomisia, itse itsestään vastuun kantavia ja alati itseään kehittämään pyrkiviä ”oman elämänsä yrittäjiä”. Tavoitteena siintää kokemus vapaudesta, itsensä toteuttamisesta ja tähän sisältyvästä täyttymyksen tunteesta. EU:n liikkuvuusohjelmat perustuvat juuri tämän kaltaiselle ajatukselle alati itseään ja työllistettävyyttään kehittävästä yksilöstä.

Tutkimusten mukaan koulutettujen nuorten työhön liittyvää kunnianhimoa ei aja ensisijaisesti pyrkimys taloudelliseen ja sosiaaliseen nousuun. Pikemminkin työn toivotaan vastaavan omia, yksilöllisiksi miellettyjä kykyjä ja intohimoja, ja sellaisena tarjoavan tilaisuuksia itsen toteuttamiseen. Tutkimukseeni osallistuneet nuoret korostivatkin usein, ettei rahan ansaitseminen ensiarvoisesti motivoinut heitä. Sen sijaan he puhuivat intohimoisesti aloista, joilla työllistymistä he tavoittelivat. Myös työskenteleminen kansainvälisessä ympäristössä oli osalle unelma ja tavoite itsessään. Kansainvälinen liikkuvuus nähtiin näiden tavoitteiden saavuttamisen kannalta keskeisenä, joskus jopa sen ehtona.

Esimerkiksi politiikan teoreetikko Isabell Lorey on esittänyt, että juuri usko työhön itsensä toteuttamisen, itsensä kehittämisen ja vapauden lähteenä voi saada ihmiset sietämään hyvinkin rankkoja ja epätyydyttäviä työolosuhteita. Kun raja oman työn ja oman minän sekä työajan ja vapaa-ajan välillä hämärtyy, työnantajille tarjoutuu mahdollisuus käyttää hyväksi työntekijöidensä omistautumista.

Haastateltavieni kertomukset tukivat tätä näkemystä. Monet kertoivat työelämäkokemuksistaan ikään kuin sopeutuminen äärimmäiseen joustavuuteen, jatkuviin suorituspaineisiin ja jopa palkattomaan työhön olisi ollut lähtöisin heistä itsestään. Erityisesti italialaisille ja espanjalaisille haastatelluilleni yhä uusien harjoittelujen, määräaikaisuuksien ja freelance-työn vastaanottaminen näyttäytyi monesti ainoana keinona kehittää itseä, ja siten ennen pitkää päästä käsiksi omaa koulutusta ja kutsumusta vastaavaan turvatumpaan työhön. Myös suomalaiset ja tanskalaiset haastatellut olivat usein valmiita sietämään hyvinkin epävarmoja ja kuormittavia työoloja mikäli he kokivat työn edistävän omia ammatillisia tavoitteitaan.

Usko työhön itsensä toteuttamisen, itsensä kehittämisen ja vapauden lähteenä voi saada ihmiset sietämään hyvinkin rankkoja ja epätyydyttäviä työolosuhteita.

Sosiaaliturvan ulkopuolelle jääminen altistaa prekaariudelle

Yksilöiden sopeutuminen prekaareihin työehtoihin ei yksin selitä sitä, miksi nuorten liikkumavara työmarkkinoilla näyttäytyy tutkimuksessa niin kapeana. Syitä on etsittävä myös rakenteista. Tekemissäni haastatteluissa institutionaalisten toimijoiden, ja erityisesti oleskelulupia ja työttömyysturvaa säätelevää politiikkaa toimeenpanevien viranomaisten rooli näyttäytyi ratkaisevana.

Monissa Euroopan maissa, kuten Italiassa, Espanjassa ja Belgiassa, sosiaaliturvajärjestelmät ovat alkujaan rakennettu suhteellisen vakinaisissa ja kokoaikaisissa työsuhteissa toimivia ajatellen. Viime vuosikymmeninä sosiaaliturvaetuuksien ehdoksi on yhä korostetummin tullut kyky osoittaa pitkäaikaista osallistumista palkkatyöhön. Lyhytaikaisista, sirpaleisista ja epätyypillisistä työpätkistä sekä harjoitteluista kudotut urat tarkoittavatkin siksi työntekijälle usein myös puutteellista sosiaaliturvaa. Tämä heijastui haastateltaviini siten, että monille ei ollut muodostunut oikeutta työttömyysturvaan Belgiassa, mikä lisäsi ratkaisevasti painetta ottaa vastaan mitä tahansa työtä nopeasti.

Viime vuosikymmeninä sosiaaliturvaetuuksien ehdoksi on yhä korostetummin tullut kyky osoittaa pitkäaikaista osallistumista palkkatyöhön.

Haastateltujeni kohtaamat ongelmat eivät rajoittuneet sosiaaliturvan yleiseen ehdollisuuteen Belgiassa, vaan he joutuivat pettymään myös itse EU-kansalaisuuden oikeuttamaan turvaan. Kasvavan maahanmuuttovastaisuuden paineessa Belgia, kuten useat muutkin EU:n jäsenvaltiot, on rajoittanut tulkintaansa siitä, millä edellytyksillä maahan saapuva henkilö määritellään Euroopan unionin lainsäädännön puitteissa yhdenvertaiseen kohteluun oikeutetuksi EU-työntekijäksi. Maa on myös alkanut tulkita entistä rajoittavammin EU-lainsäädännössä määriteltyjä yleisiä ehtoja, joiden puitteissa se määrittelee Belgiaan työtä hakemaan saapuneiden henkilöiden oikeuden päästä sosiaaliturvajärjestelmänsä piiriin. Haastateltavieni kertomukset viittaavat myös siihen, että Belgiassa lainsäädäntöä toimeenpanevien katutason viranomaisten tulkinnat näiden määritelmien sisällöstä ovat olleet vaihtelevia.

Hälyttävää on, että vuodesta 2011 lähtien Belgia on hyödyntänyt EU-lainsäädännön muodollisesti tarjoamaa mahdollisuutta karkottaa EU-kansalaisia, joiden viranomaiset katsovat muodostavan ”kohtuuttoman taakan” maan sosiaaliturvajärjestelmälle. Käytännössä karkotuspolitiikka ei ole kohdistunut ainoastaan sosiaaliturvaetuuksia hakeviin, vaan myös maahan saapuvien on edellytetty osoittavan riittävän vakaaksi arvioitu työsuhde jo asukkaaksi rekisteröityessään. Muussa tapauksessa he ovat jääneet vaille sosiaaliturvatunnusta ja, näin ollen, laillista asemaa Belgiassa.

Joitakin haastateltavistani oli rekisteröitymisen yhteydessä pyydetty kirjallisesti poistumaan maasta, mikäli he eivät löytäisi työtä kolmen kuukauden kuluessa. Tämä on aika, jonka EU-lainsäädäntö sallii kenen tahansa EU-kansalaisen oleskella ehdoitta toisessa EU:n jäsenmaassa. Tutkimushaastatteluissani karkotuksiin liittyvät käytännöt näyttäytyivät hyvin sattumanvaraisina, ja haastateltuni olivat usein epätietoisia ehdoista, joilla asukkaaksi rekisteröityminen Belgiassa oli mahdollista. Monet kertoivatkin välttäneensä olemasta missään yhteydessä oleskelulupia ja sosiaaliturvaa hallinnoiviin viranomaisiin, koska olivat huolissaan karkotuksista. Myös näissä tapauksissa lopputuloksena oli, että haastatellut jäivät Belgiassa vaille turvattua laillista asemaa ja sosiaaliturvaa, mikä luonnollisesti kasvatti entisestään painetta ottaa vastaan työtä sen ehtoihin tai sisältöön katsomatta.

Lähtömaiden sosiaaliturvajärjestelmät suojaavat prekaariudelta epätasaisesti

Myös haastateltavien sosiaaliturvaoikeudet kotimaassa määrittivät heidän liikkumavaraansa belgialaisilla työmarkkinoilla. Toisin kuin pohjoismaalaisten haastateltavieni kohdalla, eteläeurooppalaisilla ei tyypillisesti ollut kotimaassaan sosiaaliturvaoikeuksia, joita he olisivat voineet siirtää uuteen asuinmaahansa, eikä myöskään pääsyä sosiaaliturvan piiriin, jos he päättivät palata. Kun myöskään työmarkkinoiden ei näissä eteläisen Euroopan maissa katsottu juuri tarjoavan mahdollisuuksia nuorille työntekijöille, asetti tämä tutkimukseeni osallistuneet pohjois- ja eteläeurooppalaiset huomattavan eriarvoiseen asemaan toisiinsa nähden.

Pohjoismaalaisille haastateltaville kotimaiden järjestelmät loivat selustatukea, ja he palasivatkin usein kotimaahan väliaikaisesti tai pysyvästi työttömyyden kohdatessa.

Eteläeurooppalaisille paluu olisi sen sijaan usein tarkoittanut paluuta vanhempien kotiin. Tämä oli vaihtoehto, jonka useimmat haastateltavista torjuivat, koska he yhdistivät sen intohimonsa hylkäämiseen. Näin ollen ainoastaan eteläeurooppalaiset haastatellut kertoivat tehneensä Brysselissä koulutustaan vastaamatonta keikkatyötä henkensä pitimiksi. Samanaikaisesti monet heistä pyrkivät kehittämään työllistettävyyttään harjoittelujen ja vapaaehtoistyön kautta. Useat heistä, ja myös jotkut pohjoismaalaisista, työskentelivätkin paitsi toimeentulonsa, myös jaksamisensa äärirajoilla, eivätkä tarinat loppuun palamisestakaan olleet harvinaisia. Muutamat palasivat vastentahtoisesti kotimaahansa. Espanjalainen Alicia kertoi:

Minulla ei ole rahaa elää [täällä] … tai [minun täytyy tehdä työtä] joka vie kaiken aikani ja energiani, mutta ei avaa minkäänlaisia mahdollisuuksia, ainoastaan voidakseni elää täällä …Olen päättänyt että palaan [Espanjaan] kuun lopussa … koska minun täytyy levätä… Haluan panostaa kutsumukseeni, mutta täällä en voi, koska se vaatii rahaa ja aikaa, eikä minulla ole kumpaakaan.

Vapaan liikkuvuuden paradoksi

Mahdollisuudet hyödyntää vapaata liikkuvuutta EU:ssa omien päämäärien ja unelmien tavoittelemiseen työmarkkinoilla eivät siis jakaudu tasaisesti. Prekaarien työmarkkinoiden ja riittämättömän sosiaaliturvan oloissa korostuu perheiden kyky tukea taloudellisesti nuorten aikuisten ammatillisia pyrkimyksiä. Taloudellinen riippuvuus vanhemmista tai puolisoista koetaan kuitenkin vaikeaksi, erityisesti tilanteen pitkittyessä kuukausiksi ja vuosiksi. Vaikka taloudellinen ja sosiaalinen nousu eivät olekaan nuorten aikuisen liikkuvuutta keskeisesti motivoivia tavoitteita, tutkimukseni osoittaa selvästi, kuinka rahalla on merkitystä myös työntekijöille, jotka liikkuvat kutsumuksensa ja intohimonsa perässä.

On ristiriitaista, että nuoret työntekijät, joita on työllistettävyyden parantamisen nimissä kannustettu tarttumaan liikkuvuus- ja harjoittelutilaisuuksiin ulkomailla, jätetään pärjäämään omillaan haastavassa työmarkkinaympäristössä. Erityisen paradoksaalista on se, että näin tapahtuu, koska nuorille tarjolla olevia työnsuhteita ei lasketa ”oikeaksi”, oikeuksiin oikeuttavaksi työksi. Samalla kun ajatus esimerkiksi harjoittelujen työllistettävyyttä lisäävästä vaikutuksesta näyttää oikeuttavan työn teettämisen jopa ilman palkkaa, nuoret työntekijät joutuvat itse kantamaan riskit, jos heidän ponnistelunsa eivät johda riittävän hyväksi katsotun palkkatyön löytymiseen.

Liikkuvuus EU:n työmarkkinoilla voi suotuisissa olosuhteissa luonnollisesti myös tukea yksilön ammatillisten tavoitteiden saavuttamista. On silti tärkeää tunnistaa, millainen kuilu vapaaseen liikkuvuuteen ja sen synnyttämiin mahdollisuuksiin kohdistuvien odotusten ja liikkuvuuden todellisuuden välille usein jää, sekä millaisia rakenteellisia, institutionaalisia ja ideologisia tekijöitä tämän kehityksen taustalla on.

***

Kuvat: artikkelikuva Guillaume Perigois/Unsplash, muut kuvat järjestyksessä Dom J/Pexels, Amy Chung/Pexels.