Kuka kelpaa pakolaiseksi ja kuka ei?

Pakolaisuus on noussut jälleen julkiseen keskusteluun Venäjän hyökättyä Ukrainaan ja ihmisten paettua sotaa sieltä. Kaikki pakolaiset eivät kuitenkaan ole Suomeen saavuttuaan samalla viivalla, vaan heitä kategorisoidaan yksilöllisten ominaisuuksien perusteella. Nämä kategorisoinnit kertovat pakolaisia vastaanottavan yhteiskunnan arvoperustasta.

Venäjän Ukrainassa käymän hyökkäyssodan alettua kansainvälinen yhteisö ymmärsi nopeasti, että sotatoimet vaativat siviiliuhreja ja lisäävät pakolaisuutta. Euroopan unionin (EU) jäsenvaltiot osoittivat halukkuutta vastaanottaa ukrainalaisia pakolaisia ottamalla maaliskuussa 2022 ensimmäistä kertaa käyttöön tilapäisen suojelun direktiivin. Tämä tarkoittaa, että Ukrainasta pakeneville ihmisille myönnetään ilman varsinaista turvapaikkamenettelyä tilapäistä suojelua EU-maissa. He saavat tavanomaista nopeammin sekä oleskeluluvan että pääsyn koulutukseen ja työmarkkinoille.

Samalla herättiin siihen, että suurimmankaan hädän hetkellä ihmiset eivät tule kohdelluiksi yhdenvertaisesti. Monien esimerkiksi sosiaalisen median keskustelijoiden mielestä tehdyt päätökset olivat epäoikeudenmukaisia muille pakolaisryhmille. Mediassa jopa asiantuntijat puhuivat ukrainalaisista erityisenä valkoisten ja kulttuurisesti eurooppalaisten pakolaisten ryhmänä, jonka oikeus turvaan on muita suurempi. Syrjintää koettiin myös Ukrainan rajoilla, joilla rajaviranomaiset pyrkivät estämään afrikkalaisten opiskelijoiden yrityksen poistua maasta samalla, kun valkoiset ukrainalaiset naiset ja lapset saivat vapaasti siirtyä EU:n alueelle. Myös ukrainalaisten miesten oli jäätävä puolustamaan maataan.

Ukrainalaisia pakolaisia koskeva julkinen keskustelu on tehnyt näkyväksi eri pakolaisryhmien välisiä hierarkioita. Ilmiö ei ole kuitenkaan uusi. Se on noussut lukuisia kertoja esiin esimerkiksi tutkimushankkeissani, joita olen toteuttanut pienillä suomalaisilla maaseutupaikkakunnilla, joihin perustettiin vastaanottokeskus vuonna 2015. Yhdessä Ville-Samuli Haverisen (2018) ja Pirjo Pölläsen (Sotkasiira 2018b; Sotkasiira & Pöllänen tulossa) kanssa olen haastatellut turvapaikanhakijoita, vastaanottokeskusten johtajia, kunnanjohtajia, kuntien, järjestöjen ja seurakunnan työntekijöitä sekä vapaaehtoisia, jotka vastaavat turvapaikanhakijoiden vastaanottamisesta. Olen myös julkaissut useita tutkimusartikkeleita näihin haastatteluihin pohjautuen.

Pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden jaottelu toivottuihin ja vähemmän toivottuihin ei ole vain tämän päivän ilmiö.

Aiempaan tutkimustyöhöni nojaten väitän, että pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden jaottelu toivottuihin ja vähemmän toivottuihin ei siis ole vain tämän päivän ilmiö. Se on käytäntö, josta alalla toimivat ammattilaiset ja vapaaehtoiset ovat olleet tietoisia jo vuosien ajan. Tutkimukseni (esim. Sotkasiira 2021; 2018a) mukaan halukkuuteen vastaanottaa pakolaisia vaikuttavat monet heihin liitetyt ominaisuudet, joista kansalaisuus on vain yksi esimerkki.

Pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden jaottelu toivottuihin ja vähemmän toivottuihin

Pohjoismaisessa muuttoliiketutkimuksessa suhtautumista maahanmuuttoon on tutkittu esimerkiksi vastaanottavuuden (receptiveness) käsitteen avulla. Maaseutututkijat Susanne Søholt, Susanne Stenbacka ja Helle Nørgaard (2018) tarkoittavat vastaanottavuudella myönteistä ja avointa suhtautumista muualta muuttaviin sekä kiinnostusta oppia uutta heidän kulttuuristaan ja tavoistaan. Maaseutukontekstissa vastaanottavuuteen kuuluu myös ymmärrys siitä, että alueiden elinvoima ja kyky toipua yhteiskunnallisista ja taloudellisista muutoksista lisääntyvät kansainvälisen muuttoliikkeen myötä̈.

Vastaanottavuuden vastinpariksi Søholt, Stenbacka ja Nørgaard (2018) nimeävät pidättyväisyyden (retention). Pidättyväisyydellä he viittaavat taipumukseen pitää ulkomailta muuttaneita rasitteena aluekehitykselle ja heidän tapojaan ja kulttuuriaan alisteisina paikallisille tavoille sekä kulttuurille.

Olen tutkimuksissani todennut, että suomalaisella maaseudulla pakolaisten parissa työskentelevät ymmärtävät pakolaisaseman erityiseksi humanitaarisen muuttoliikkeen muodoksi, jota lain mukaan arvioidaan henkilöön kohdistuvan vainon perusteella. Tästä huolimatta pakolaiset ovat Suomeen tullessaan ja vielä pitkään sen jälkeenkin avoimen ja epäsuoran, arkisen ja poliittisen arvostelun ja arvioinnin kohteena. Pakolaisuutta ja maahanmuuttoa ilmiöinä arvioidaan jatkuvasti sen suhteen, millaista hyötyä tai haittaa niistä on, ja millaisia mahdollisuuksia tai uhkia muuttoliikkeisiin liittyy (Sotkasiira 2016).

Pakolaiset ovat Suomeen tullessaan ja vielä pitkään sen jälkeenkin avoimen ja epäsuoran, arkisen ja poliittisen arvostelun ja arvioinnin kohteena.

Arviointi ei myöskään pysähdy ilmiötasolle, vaan ulottuu yksittäisiin ihmisiin ja heidän ominaisuuksiinsa. Omissa haastatteluaineistoissani yksittäisten turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten saapumisesta koituvia hyötyjä ja haittoja punnitaan hyvin suorasanaisesti ja laskelmoiden (Sotkasiira 2021). Halukkuuteen vastaanottaa turvapaikanhakijoita ja pakolaisia vaikuttavat esimerkiksi muuttajien sukupuoli, perheasema, uskonnollinen tai etninen tausta, terveydentila sekä koulutustausta. Tärkeä seikka on myös oletus nopeasta kotoutuvuudesta, jolla tarkoitetaan sekä kulttuurista sopeutuvuutta että potentiaalia taloudelliseen tuottavuuteen.

Kuka kelpaa ja kuka ei?

Eniten epäluuloja tutkimukseni mukaan kohtaavat yksin eli ilman perhettä tulleet nuoret miehet, joita erään haastattelemani vastaanottokeskuksen johtajan sanoin ”kukaan ei halua”. Löydän nuorten Lähi-idästä kotoisin olevien miesten eriarvoistavan kohtelun taustalta rasistista ajattelua, josta Suvi Keskinen (2013) on kirjoittanut osuvasti ”valkoisten rajanvartioiden maskuliinisuutena”. Tällä Keskinen viittaa muun muassa puhetapoihin, joilla perustellaan valkoista perinteistä miehisyyttä uhkaavaksi koettujen maahanmuuttajaryhmien, kuten ei-valkoisten islaminuskoisten nuorten miesten, sulkemista ulos Suomesta. Tämä tapahtuu samalla, kun joihinkin muihin ryhmiin, kuten naimisissa oleviin naismaahanmuuttajiin ja valkoisiin kristittyihin, suhtaudutaan hyväksyvämmin.

Lasten hätä herättää suomalaisissa halun auttaa, ja lasten arjen kautta myös aikuiset voivat solmia siteitä paikkakuntalaisten ja pakolaisperheiden välillä.

Halutuimpia pakolaisia vaikuttavat olevan nopeasti sopeutuvat ja työelämästä paikkansa löytävät perheelliset ihmiset. Ensivaikutelmani haastatteluaineistoa lukiessani olikin, että perheellisten näyttäisi olevan helppoa löytää paikkansa Suomesta. Lasten hätä herättää suomalaisissa halun auttaa, ja lasten arjen kautta myös aikuiset voivat solmia siteitä paikkakuntalaisten ja pakolaisperheiden välillä. Kuitenkin kiinnittäessäni analyysissäni huomiota nimenomaan perheellisiä koskeviin erontekoihin huomasin, etteivät kaikki lapsiperheetkään täytä halutun pakolaisen kriteerejä.

Esimerkiksi perheen koko oli tärkeä ominaisuus, jolle annettiin erilaisia merkityksiä kunnan tilanteesta riippuen. Isompia lapsiperheitä toivottiin kuntiin, joita uhkasi palveluiden, kuten koulun tai päiväkotiryhmän lakkauttaminen. Toisaalta niiden kuntien edustajat, jotka arvioivat, että heillä oli pula päivähoitopaikoista tai isommista asunnoista pohtivat, miten monilapsisten perheiden tarpeet pystyttäisiin täyttämään ilman tästä kunnalle koituvaa taloudellista rasitetta.

Kuntien huoli niille koituvista kustannuksista saattoi johtaa jopa siihen, että kunta kieltäytyi ottamasta vastaan perheitä, joilla oli erityisiä palvelutarpeita. Tästä eräs vastaanottokeskuksen johtaja kertoi haastattelussaan näin:

On ollut semmoista, että jostakin perheestä haluttiin saada terveystietoja etukäteen tutkittavaksi. Niin eihän me nyt herranjumala semmoiseen voida, sehän on vaitiolovelvollisuuden rikkominen. Minusta se oli tosi tökeröä. Olin jopa ELY- keskukseen yhteydessä, mutta jotenkin se ei mennyt se minun viestini ehkä läpi. Ja sitten tuli ilmoitus, että meillä ei ole tarjota. Oli ruotsinkielinen kunta, missä tämä kävi. Niin sitten ilmoitettiin, että meillä ei ole tarjota heille – tämä perhe, kun halusi kotoutua suomeksi – vammaispalveluja suomeksi. Minusta se oli tuplasyrjintää. Kielellinen ja myös vammaisuuden vuoksi, sillä kunnanhan täytyy tarjota nämä. Tämmöisiä tilanteita on. (vastaanottokeskuksen johtaja, Helsinki-Uusimaa)

Haastattelukatkelma on esimerkki aineistosta löytyvistä moninaisista kategorisoinneista, jotka luokittelevat pakolaisia heihin liitettyjä uhkia ja mahdollisuuksia punniten. Vammaisuus ja kielivalinnat osoittautuivat tässä tapauksessa esteeksi kuntaan muutolle. Haastateltavan arvion mukaan alue- ja kielipoliittiset kysymykset sekä taloudellinen laskelmointi painoivat vaakakupissa perheen tarpeita enemmän.

Samalla tarina tuo esiin, että kategorisoinneissa ei ole kyse pelkistä puheista, vaan oikeisiin ihmisiin kohdistuvista teoista, joilla on seurauksia heidän tulevaisuudelleen. Vaikka Suomessa jokainen kansalainen sekä maassa laillisesti oleskeleva ulkomaalainen voi periaatteessa itse valita asuinpaikkansa, on selvää, että valtion taloudelliset kannusteet, vuokra-asuntojen saatavuus sekä paikkakuntalaisten asenteet ohjaavat asuinpaikkavalintoja. Ihmisten ja ryhmien ominaisuuksia arvioivat asenteet vaikuttavat siis paitsi siihen, millaisen vastaanoton pakolaiset Suomessa saavat, myös siihen, minne oleskeluluvan saaneet turvapaikanhakijat vastaanottokeskuksista muuttavat ja asettuvat asumaan.

Vastaanottavuuden moniperustainen rakentuminen

Intersektionaalisuus-käsitteen avulla kiinnitetään huomio siihen, että yksilöiden yhteiskunnalliseen asemaan vaikuttavat samanaikaisesti monet risteävät ja toisensa leikkaavat erot (Karkulehto ym. 2012). Pakolaisten vastaanottavuuden intersektionaalinen analyysi paljastaa ne moninaiset kategorisoinnit, joiden varassa rakentuu joko myönteinen kokemus vastaanottavuudesta tai vastahakoisesta pidättyväisyydestä. Intersektionaalinen tarkastelu tekee myös näkyväksi, ettei varauksellisuudessa ole kyse yksinkertaistaen maahanmuuttajiin, pakolaisiin tai turvapaikanhakijoihin kohdistuvista ryhmätason ennakkoluuloista, vaan hienosyisemmistä jaotteluista näiden ryhmien sisällä ja välillä. Yllä annetuissa esimerkeissä sukupuolen, perheaseman, terveystilanteen ja kulttuurieroihin perustuvat eronteot olivat erityisen merkittäviä. Laajempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että vastaanottavuuteen ja pidättyvyyteen vaikuttavat moninaiset, keskenään risteävät arvot ja arvostukset.

Viime vuosina on julkisuudessa keskusteltu paljon humanitaaristen maahanmuuttajien muita maahanmuuttajaryhmiä hitaammasta integroitumisesta suomalaisille työmarkkinoille. Tässä keskustelussa painopiste on vähitellen siirtymässä maahanmuuttajien ominaisuuksien tarkastelusta puheeseen suomalaisen yhteiskunnan vastaanottavuudesta. Tutkimustieto on tukenut käsitystä, ettei kotoutuminen ole kiinni pelkästään kotoutujasta tai hänen ominaisuuksistaan, kuten koulutuksesta tai aiemmasta työhistoriasta. Myös vastaanottavan yhteisön toiminta, kuten syrjintä tai sen vastakohtana syrjimättömät rekrytointikäytännöt, vaikuttavat kotoutumisen onnistumiseen ja työmarkkinoille pääsyyn.

Nämä kaksi ilmiötä, eli yhteisön vastaanottavuus ja puhe maahanmuuttajien yksilöllisistä ominaisuuksista kuuluvat kuitenkin tiukasti yhteen. Oikeastaan ei ole yhtä ilman toista: vastaanottavuus rakentuu Suomessa maahanmuuttajien erilaisia ominaisuuksia samanaikaisesti arvioivien ja arvottavien kategorisointien varaan.

Vastaanottavuus rakentuu Suomessa maahanmuuttajien erilaisia ominaisuuksia samanaikaisesti arvioivien ja arvottavien kategorisointien varaan.

Ukrainan sodan myötä eurooppalaisissa yhteiskunnissa on muodostunut yhteinen tahtotila hädänalaisten pakolaisen auttamisesta. Samalla käyty keskustelu ja tehdyt ratkaisut ovat tehneet näkyviksi ristiriitoja siinä, miten Euroopassa ja sen raja-alueilla suhtaudutaan humanitaarisista syistä liikkeellä oleviin ihmisiin. Ukrainalaisia pakolaisia koskeva julkinen keskustelu on vahvistanut vaatimuksia pakolaisten jakamattomasta ihmisarvosta sekä yhtäläisistä oikeuksista sodan kauhujen keskellä. Tätä keskustelua on käytävä laajemmassa kansainvälisten muuttoliikkeiden kontekstissa.

Vastaanottavuuden tarkastelu auttaa tunnistamaan niitä arvoja, normeja ja käytäntöjä, joiden kautta yhteiskunta ja sen edustajat osoittavat hyväksyvänsä tietyt identiteettikimput ansaituksi pakolaisasemaksi. Nykypäivän Suomessa tarkastelu piirtää näkyviin tavan arvioida ihmisiä heistä itsestään riippumattomien seikkojen perusteella. Tämä kertoo vastaanottavan yhteiskunnan arvoperustasta, johon nojaamme niin rauhan aikana kuin silloin, kun yritämme tulla toimeen sodan seurausten kanssa. Kuva, joka peilistä katsoo, ei aina ole kaunis.

***

Kuvat: bannerikuva Kostiantyn Stupak/Pexels, muut kuvat järjestyksessä Marie Glez, Cottonbro ja Markus Spiske, kaikki Pexels.