Kauas koulut karkaavat – pitkät välimatkat lisäävät koulutuksellista eriarvoisuutta

Kun toisen asteen oppilaitoksia suljetaan, opiskelumahdollisuudet siirtyvät yhä kauemmaksi syrjäseutujen nuorten kotipaikoilta. Pitkät välimatkat lisäävät koulutuksellista eriarvoisuutta, sillä ne vähentävät nuorten valinnanmahdollisuuksia, tekevät koulupäivistä raskaampia ja sitovat nuorten valinnat entistä tiukemmin vanhempien taloudellisiin resursseihin.

Koulutuksellinen eriarvoisuus on yksi kasvatussosiologisen keskustelun kestoaiheista. Tyypillisiä tutkimusaiheita ovat olleet sosioekonomisen aseman, sukupuolen ja etnisen taustan merkitys nuorten koulutusurien rakentajina.

Viime aikoina yleisempi yhteiskunnallinen keskustelu aiheesta on keskittynyt rahaan ja siihen, kuinka kalliiksi erityisesti lukiokoulutus tulee sen valinneiden nuorten perheille. Esimerkiksi Pelastakaa lapset ry on yhdessä muiden kansalaisjärjestöjen ja poliittisten toimijoiden kanssa nostanut esiin, kuinka kalliit kirjat ja muut opiskeluvälineet ovat johtaneet siihen, että lukio on pian mahdollinen vain hyvätuloisten vanhempien nuorille. Yhtenä yhdenvertaisuutta edistävänä vaihtoehtona eri toimijat ovat ehdottaneet esimerkiksi koulukirjojen osalta maksutonta toisen asteen koulutusta. Aiheesta lähetettiin toukokuussa 2018 myös kansalaisaloite eduskunnan käsiteltäväksi.

Yksi keskeinen ja konkreettinen nuorten koulutusmahdollisuuksia eriarvoistava tekijä on asuinpaikka, josta on käyty keskustelua kuitenkin kovin vähän. Asuinpaikkaan ja koulutukselliseen eriarvoisuuteen liittyvä tutkimus on keskittynyt ennen kaikkea isojen kaupunkien sisäiseen eriytymiseen ja eriarvoistumiseen eri asuinalueiden kesken. Sen sijaan keskustelusta puuttuu kokonaan toisentyyppinen välimatkoihin liittyvä tarkastelu: minkälaiset arkiset, konkreettiset mahdollisuudet kaupunkikeskuksista kaukana sijaitsevien alueiden nuorilla on liikkua koulutusmarkkinoilla ja tehdä mielekkäitä koulutusvalintoja?

Suomessa asuu tällä hetkellä paljon toista kouluastetta käyviä nuoria, joiden päivittäisen koulumatkan edestakainen pituus voi edellyttää tunteja vaativaan matkaketjuun sopeutumista tai – jos mahdollista – itsenäisten asumismahdollisuuksien etsimistä koulupaikkakunnalta. Yhtenä syynä tähän on koulutuspolitiikka, joka on ajanut koulutuksen keskittämistä aluekeskuksiin.

Aluehallintovirastojen kokoamista tiedoista käy ilmi, että erot toisen asteen opintojen maantieteellisessä saavutettavuudessa ovat suuria. Itäisessä ja pohjoisessa Suomessa ovat pisimmät koulumatkat ja myös niukimmat valinnanmahdollisuudet. Jos syrjäisille seuduille on jäänyt vielä esimerkiksi toisen asteen ammatillisen koulutuksen tarjontaa, sen valikoima on usein kapea eikä salli nuoren omista unelmista tai kyvyistä kumpuavia alavalintoja.

Nuoret ajassa -tutkimushankkeessa olemme seuranneet tutkijoina 16:n syrjäisellä ja vähäväkisellä taajamaseudulla asuvan, vuonna 2000 syntyneen nuoren elämää. Laadullisen seurantatutkimuksen kolmen ensimmäisen vuoden aikana olemme analysoineet syrjäisen asuinpaikan merkitystä yhdeksän tytön ja seitsemän pojan arjen maantieteen, vertaissuhteiden, paikkasuhteen ja elämänvalintojen kehystäjänä.

Tutkimuksen tässä vaiheessa (vuonna 2018) nuoret ovat siirtyneet kotipaikoiltaan peruskoulusta kolmeen eri kaupunkiin jatkamaan koulutuspolkujaan joko lukiossa tai ammatillisessa oppilaitoksessa. Toisen asteen koulutusvalinta on ollut yksi heidän tähänastisen elämänsä merkittävä pohdinnan kohde.

Raha ratkaisee?

Tutkimuksemme nuoret asuvat kaukana toisen asteen oppilaitoksista. Pitkät välimatkat ja kouluaikainen asuminen ovat olleet heille merkittäviä päätöksenteon kriteereitä tulevaa opiskelupaikkaa valittaessa.

Kun nuoret ovat tehneet ensimmäisen ison päätöksen lukion ja ammatillisen koulutuksen välillä, he ovat alkaneet pohtia pitkän koulumatkan tuottamista arkisista hankaluuksista selviämistä. Tämä pohdinta on usein koko toisen asteen koulutuksen ajan jatkuva perheensisäinen projekti, jossa ratkaistaan, voiko nuori käydä koulua kotoa käsin vai muuttaako hän asumaan koulupaikkakunnalle. Muuttaminen on lopulta mahdollista vain harvoille. Haastattelemamme 15-vuotias tyttö kiteytti asiaa meille näin: “En mie usko, että miun perheellä olisi ollut varraa [että olisin lähtenyt kauemmas, opiskelemaan haluttua alaa].”

Nuoren muutto koulupaikkakunnalle edellyttää perheiltä vahvaa luottamusta nuoren itsenäisestä elämästä selviytymiseen. Vanhempien lupa kotoa pois muuttamiseen heltiää helpommin, jos koulupaikkakunnalla on isovanhempien, kummien ja/tai sisarusten muodostamia elämänmuutosta pehmentäviä sosiaalisia verkostoja.

Monet tutkimuksemme nuoret opiskelevat vasten tahtoaan kotoa käsin – ja jotkut ei-toivomallaan alalla – siksi, että muunlaiseen ratkaisuun ei ole varaa.

Nuorten kouluaikainen asuminen syrjäseuduilla tuo myös kysymyksen perheiden varallisuudesta erityisellä tavalla näkyväksi. Haastattelemamme nuoret ovat varsin tietoisia siitä, että heidän kouluaikaisessa asumisessaan on pitkälti kyse rahasta: “Ei iskä haluis maksaa sitä [vuokraa kaupunkikeskustassa], sit ku enhän miekään vielä mittään lainaa tai semmosii saa.” Kaukana opiskeleminen maksaa, kouluihin kulkeminen maksaa ja kaupungeissa asuminen maksaa – kaiken muun opiskeluun liittyvän kulungin lisäksi.

Perheiden resurssien merkitys nuorten koulutusurien muovaajina on todennettu jatkuvasti monenlaisin tilastollisin analyysein. Pitkät koulumatkat ovat tutkimuksemme perusteella yksi hyvin konkreettinen tätä merkitystä vahvistava mekanismi. Monet tutkimuksemme nuoret opiskelevat vasten tahtoaan kotoa käsin – ja jotkut ei-toivomallaan alalla – siksi, että muunlaiseen ratkaisuun ei ole varaa. He eivät kuitenkaan syytä vanhempiaan kitsaudesta vaan ymmärtävät ja tuntevat hyvin perheen taloudelliset mahdollisuudet. Nuorten kertoman mukaan heidän on turha lähteä edes neuvottelemaan asiasta, koska lopputuloksen tietää jo muutenkin.

Koulun käyminen kotoa käsin merkitsee tutkimuksemme nuorille pakollisia pitkiä koulupäiviä: aikaisia aamuherätyksiä ja myöhäisiä kotiutumisia. Aamukuudesta iltakuuteen kuljetuksineen kestävät koulupäivät pakottavat myös perheet jatkuviin neuvotteluihin kyytien järjestämisestä, koska syrjäseuduilta puuttuvat usein julkisen liikenteen palvelut. Koulupäivien ulkopuolisen vapaa-ajan vähäisyys uuvuttaa nuoret, ja he viettävätkin viikonloppunsa usein univelkaa takaisin maksellen.

"Syöpäset" oppilasasuntolat

Rahan lisäksi nuorten kouluaikaisessa asumisessa on kyse myös turvallisuudesta, yksityisyydestä, viihtyisyydestä ja yleisestä arjen hyvinvoinnista. Oppilasasuntolat ovat olleet perinteinen, pitkää koulumatkaa taittaville nuorille tarjottu edullisen asumisen malli. Virallisesti oppilasasuntolat määritellään osaksi opintososiaalisia etuja, ja niissä asumista kontrolloidaan tiukasti järjestyssäännöillä ja rangaistusten uhalla.

Opetushallituksen teettämissä virallisissa oppilasasuntola-arvioinneissa asuntola-asumisesta muodostuu positiivinen kuva: kouluarvosana-asteikolla mitaten asuntolassa asuvat antoivat asumisympäristölleen arvosanan 7,9. Omasta tutkimusaineistostamme hahmottuva asuntoloiden “puskaradiomaine” on kuitenkin etupäässä huono. Niissä asumisesta kertyneitä negatiivisia kokemuksia jaetaan nuorten keskuudessa sekä vahvistetaan nuorten ja vanhempien keskinäisissä puntaroinneissa.

”Puskaradioissa” asuntoloista muodostettu kuva – legenda – piirtää esiin kolhoosimaista mutta ei-yhteisöllistä yhteiseloa ja “huonoon seuraan” joutumisen riskiä. Niihin ei haluta hakeutua, vaikka kotoa käsin opiskelu tuntuisikin raskaalta ja aikaa vievältä. Asuntola-asumisesta kieltäytynyt poika valaisi meille kaverinsa asuntolakokemusta näin:

Se on melkein ku vankila ku sie ensinnäkin saatat joutuu... sinne saattaa tulla, jos sie et pääse kaverin kaa niin sitten sinne saattaa tulla… ett kaverilla oli käyny silleen ett sinne oli joku haiseva kämppis tullu... se ei käyny siellä suihkussa viikolla, se kävi vaan kotona kun meni viikonlopuks kotiin ja kävi sillon vaan suihkussa ja sillä oli aina ne työvaatteet päällä ja se hais ihan hirveen pahalle ja se ei siivonnu ikinä... ja sit se joutu siivoomaan sen jälkiä mitä se teki.

Tyytymättömyys asuntoloihin liittyy nuorten kokemuksissa ensisijaisesti levottoman seuran aiheuttamiin riskeihin, meteliin iltaisin ja öisin, siivottomuuteen sekä yksityisyyden ja kodinomaisuuden puutteeseen. Myös vanhempien on usein vaikea laskea nuortaan oppilasasuntolan asukkaaksi näistä samoista syistä.

Asuntola näyttääkin olevan monen elämäänsä suunnittelevan nuoren mietteissä äärimmäinen vaihtoehto: asuntolaan joudutaan silloin, kun muuta mahdollisuutta ei ole. Erääseen pilottitutkimukseemme haastateltu poika pohti kavereidensa koulunkeskeyttämisiä meille näin: “Siis ei, kun ne ei jaksa asuntolalla olla kun se on niin syöpänen paikka kuulemma niin sitten ne tulee kotiin.”

Paluuta menneeseen?

Tuoreen Nuorisobarometrin tuloksissa toisen asteen koulutuksen keskeyttäjistä seitsemän prosenttia katsoi keskeyttämisen syyksi liian pitkän koulumatkan ja kymmenen prosenttia rahan puutteen. Tutkimuksemme nuorten elämässä nämä syyt voivat myös vahvistaa toisiaan, kun rahan puute estää pitkästä koulumatkasta syntyvien arkisten hankaluuksien selättämisen. Monen nuoren koulumatkasta on tullut koulutusverkoston harvenemisen myötä niin pitkä, ettei sitä kykene taittamaan päivittäin.

Haastatteluaineistomme ja havainnointivierailumme oppilasasuntoloissa ovat saaneet meidät pohtimaan ”asuntolapedagogiikaksi” kutsumamme kasvatus- ja koulutuspoliittisen orientaation tarvetta. Asuntolapedagogiikkaa ei ilmiönä ja toimintamallina ole olemassakaan, mutta viittaamme sillä järjestelyihin, joilla nuoren opiskeluaikainen asuminen - tai opiskelu ylipäätään - olisi mahdollista ja kodinomaista.

Viihtyisässä ja turvallisessa asuntolassa asuminen voisi raivata nuoren kouluviikkoon enemmän vapaa-aikaa sekä tarjota mahdollisuuksia yksityisyyteen ja omaan rauhaan.

Nykyisestä asuntoloiden (toimimattomien) järjestyssääntöjen maailmasta olisi syytä siirtyä turvallisten aikuisten ympäröimään, nuorten arkista hyvinvointia lisäävään asuntola-asumiseen. Asuntolapedagogiikan edistäminen voisi olla yksi keino torjua toisen asteen koulutukseen osallistumiseen ja maantieteellisiin välimatkoihin liittyvää yhteiskunnallisen eriarvoisuuden uhkaa. Matkojen takaa koulutuspolkujaan rakentavien nuorten arki on työläs ja uuvuttava. Viihtyisässä ja turvallisessa asuntolassa asuminen voisi raivata nuoren kouluviikkoon enemmän vapaa-aikaa sekä tarjota mahdollisuuksia yksityisyyteen ja omaan rauhaan. Perheissäkin uskallettaisiin ja voitaisiin nykyistä huolettomammin päästää nuoret asumaan kauaksi kotoa.

Pedagogisissa ja ohjauksellisissa ihanteissa oletetaan, että nuorilla on yhtäläiset resurssit rakentaa omanlaisensa koulutuspolut. Nuorten resursseissa ja olosuhteissa on kuitenkin paljon eroja.

Oma aineistomme osoittaa, että nuorten koulutusvalinnoissa paikalla on lopulta paljon merkitystä. Hyvinvointivaltiollisen koulutuspolitiikan aikana kouluverkkoa levitettiin myös maantieteellisesti syrjäisille alueille. Suomalaisen koulusysteemin yhtenä vahvuutena on ollut alueellinen tasavertaisuus, koulutuksen vaivaton saavutettavuus. Nyt ollaan kuitenkin palaamassa tilanteeseen, jossa syrjäisillä seuduilla asuvien nuorten koulunkäynti vaatii nuorten perheiltä erityisiä resursseja ja taloudellista panostusta.

Syrjäseuduilta toisen asteen kouluun kulkevat nuoret eivät ole valinneet kotipaikkaansa itse, ja he ovat monin tavoin muutenkin riippuvaisia vanhemmistaan. Aikamme keskittämistä ja suuruuden ekonomiaa korostava koulutuspolitiikka on etäännyttänyt heidät peruskoulun jälkeisistä oppilaitoksista. Kuitenkin koulutusyhteiskunnan kouluttautumisen velvoitteet koskevat myös heitä.

Koulutuksellisesta eriarvoisuudesta ja sen torjumisesta keskusteltaessa onkin syytä kiinnittää huomiota myös kilometrien merkitykseen ja siihen, kuinka välimatkojen vaikutusta nuorten kouluttautumismahdollisuuksiin voitaisiin vähentää.