Työuupumuksen historiaa Suomessa: röntgenkuvauksista masennusdiagnooseihin

 

Työuupumuksen lisääntyminen on toistuvasti esillä julkisessa keskustelussa. Työperäinen uupumus mielletään uudeksi ilmiöksi, vaikka työssä väsyminen on saanut asiantuntijat ymmälleen vuosikymmeniä. 

 

Työuupumuksesta puhutaan julkisuudessa paljon, mutta onko kyseessä uusi ilmiö? Tässä kirjoituksessa tarkastelen työperäisen uupumuksen käsitehistoriaa sotienjälkeisessä Suomessa. Kirjoituksen inspiraationa toimivat työhygieniaan ja työterveyteen liittyvä asiantuntijakirjallisuus.

Väsymys on biologisen, psykologisen sekä sosiaalisen luonteensa vuoksi vaikeasti määriteltävä tila. Tarkastelun kohteena olevissa työterveysopeissa syitä työssä väsymiseen on etsitty ruumiista, mielestä ja ympäristöstä, painottaen aikakaudesta riippuen näistä vaihtoehdoista kutakin.

Annastina Mäkilän masennuksen lähihistoriaa koskevan kirjoituksen tavoin lähestyn työuupumusta tieteenhistoriallisesta lähtökohdasta. Pohdin etenkin sitä, millaiset puitteet asiantuntijatieto on eri aikoina tarjonnut ilmiön tunnistamiseen, ymmärtämiseen ja sanoittamiseen.

 

Väsymyksen ennaltaehkäisy osana kansanterveystyötä

Ammattilääketieteen tutkimussäätiö aloitti toimintansa Suomessa vuonna 1945. Säätiön perustaminen kytkeytyi kansanterveystyöhön, joten sen toiminta painottui sairaudenhoidon ohella sairauksien ennaltaehkäisyyn ja valistukseen.

Työssä ilmenevän väsymyksen taltuttaminen esiintyi tutkimussäätiön toiminnassa, mutta väsymys ei ollut prioriteettilistalla ensimmäinen. 1940-luvun alussa suomalaisen miehen elinajanodote oli 55 vuotta, joten ensisijaisena huolenaiheena olivat piilevät keuhko- ja sydänsairaudet.

Ammattilääketieteen tutkimussäätiö otti tuhansittain kuvia
teollisuustyöläisten keuhkoista. Kuvaukset suoritettiin vuonna 1946 perustetun Yleisröntgen Oy:n kanssa. Jeepillä työpaikoille kuljetettu röntgenkone teki kuvattavaksi asettumisen työntekijöille helpoksi. Työterveys tuli kansalaisen luo: aikalaisten ottamissa kuvissa röntgenlaitteen edessä on työläisten jono.

Työntekijöitä ilmoittautumassa pienoisröntgenkuvaukseen liikennelaitoksen Vallilan varikon voimistelusalissa. (Bertel Okkola/Helsingin kaupunginmuseo)

Työterveyslääkäri Leo Noron kirjoittaman Työhygienia-teoksen (1948) mukaan röntgenkuvien avulla selvitettiin myös syitä työssä ilmenevään väsymykseen. Taustalla oli tarve kohentaa työturvallisuutta, sillä väsymyksen ajateltiin olevan tavallisin työtapaturmien syy. Väsynyt oli vaaraksi paitsi itselleen myös työtovereille.

Väsymyksen syy oli toisinaan vaikea päätellä. Työhyvinvointia koskevassa kirjallisuudessa pohdittiin, että väsymys saattaa olla luonnollinen tila, joka on seurausta ahkerasta aherruksesta. Oletus kuitenkin oli, että henkisen tai ruumiillisen työn aiheuttamasta väsymyksestä palautuu hyvin nukutun yön jälkeen.

Mikäli uurastuksen jälkeinen väsymys ei poistunut levolla, kyseessä saattoi olla sairaalloinen väsymys. Tällöin väsymyksen syy tuli löytää. Tutkimus suositeltiin aloitettavan sydämestä ja keuhkoista, sillä niissä saattoi piillä jokin väsymystä aiheuttava sairaus.

Keuhkojen kuvausta. (Tuntematon/Helsingin kaupunginmuseo)

Sielullista voimattomuutta, väsymystä vai laiskuutta?

Syy työssä ilmenevään väsymykseen ei aina löytynyt röntgenkuvista tai lääkärin vastaanotolla. Sotienjälkeisessä työlääketieteessä ajateltiin, että väsymys saattoi olla myös sielullista laatua eli hermostollinen häiriö. Häiriötilojen tulkitsemiseen tarvittiin sielutiedettä eli psykologiaa.

Sotienjälkeisten terveysoppien psykologia poikkesi nykyisestä. Työpsykologia oli fysiikan kaltainen luonnontiede, joka tutki keskushermoston voimajärjestelmiä. Niiden teoretisoinnista ja tutkimuksesta vastasi Suomen ensimmäinen työpsykologian ja työnjohto-opin professori Ohto Oksala.

1940-luvun lopulla Oksala julkaisi lukuisia työn psykologiaa käsitteleviä kirjoituksia, joissa hän suositteli työssä ilmenevän väsymyksen jakamista kategorioihin. Jaotteluilla voitaisiin selvittää se, oliko kyseessä rakenteellinen sielullinen voimattomuus, ohimenevä sielullinen väsymys vai silkka laiskuus. Oksalan mukaan toisistaan poikkeavat työtehoa alentavat tilat vaativat erilaisia toimenpiteitä.

Sotienjälkeisessä työpsykologiassa työn vastapainoksi suositeltiin myös elinvoimaa kohentavia harrastuksia kuten voimistelua, itseopiskelua, rakennustöitä tai musiikkia.

Sielullinen väsymys eli hetkellinen voimien ehtyminen voitiin korjata levolla tai työtehtävien muuttamisella. Uudempien johtajuusoppien tavoin jo 1940-luvun työpsykologiassa ajateltiin, että työntekijästä tulee veltto ja haluton, jos hän kokee työnsä turhaksi ja itsensä tarpeettomaksi.

Sielullinen voimattomuus puolestaan viittasi asteniaan eli siihen, ettei työntekijän keskushermostossa ole työtehtävän vaatimaa latausta. Oksala ennakoi, että tulevaisuudessa lääketiede ”korjaa” asteenikon aivorungon energiaparistojen vauriot. Sitä ennen työyhteisön tulisi ymmärtää voimattomia.

Oksalan mukaan sielullisesti voimaton oli helppo erottaa tavallisesta laiskurista: vain jälkimmäisellä riitti energiaa harrastuksiin ja huveihin. Voimaton ei järjestellyt itselleen kiireitä, koska hän ei kestänyt niitä. Asteenikko oli myös tunnollinen ja aina ajoissa, sillä hän oli jatkuvasti hermostunut ja huolissaan.

Laiskureita sai kepittää, väsyneitä ja voimattomia ei. Toisin kuin voimattomat, laiskurit olivat potentiaalisesti tehokkaita. Tylsä työ väsytti laiskuria, mutta itsekeskeiset laiskurit saivat energiaa kilvoittelusta – etenkin jos he saivat tilaisuuden loistaa.

Sotienjälkeisessä työpsykologiassa työn vastapainoksi suositeltiin myös elinvoimaa kohentavia harrastuksia kuten voimistelua, itseopiskelua, rakennustöitä tai musiikkia. Pohdinta liian kiireisestä elämästä ja vapaa-ajan suorittamisesta ilmaantui työterveyskirjallisuuteen hieman myöhemmin.

Mukautumisvaikeuksia ja heikkohermoisuutta

1960-luvulla suomalaisten elintaso nousi, kaupungistuminen kiihtyi ja työpäivä lyheni. Samaan aikaan moderni työelämä vaati uudenlaista joustavuutta. Työterveysopeissa näkyi yleisempi yhteiskunnallinen keskustelu kansalaisten oirehtimisesta sekä hermo- ja mielitautien mahdollisesta lisääntymisestä.

Työ ja terveys -teoksessa (1965) Leo Noro pohti, että ahdistus- ja tuskatilat saattavat toisinaan johtua työyhteisössä ilmenevistä ristiriidoista. Teoksessa esiteltiin myös uudenlaisia sosiaalisiin suhteisiin ja työympäristöön liittyviä käsitteitä, kuten mukautumisvaikeudet.

Asiantuntijakirjallisuudessa mielenterveyden häiriöiden ajateltiin yhä olevan joiltakin osin sisäsyntyisiä. Ympäristön vaikutus niiden mahdolliseen puhkeamiseen kuitenkin korostui: ihmisen ”mukautumiskoneisto” ei aina taipunut työelämän uusiin vaatimuksiin. Seurauksena saattoi olla neurooseja tai psykosomaattisia häiriötiloja, kuten mahahaavoja, päänsärkyjä tai sydänvaivoja.

Asiantuntijoita askarrutti myös uusi ilmiö: kiihkeä elämänmeno saattoi saada kenet tahansa sisäiseen epäjärjestykseen.

Työelämän kiireet esiintyivät myös Martti Kailan teoksessa Mielitaudit (1963, 7. painos). Jo 1950-luvun lopussa lukuisten uudistuksien kohteena olleeseen teokseen ilmaantui käsite hankittu neurastenia eli heikkohermoisuus, joka saattoi puhjeta liiallisen työtaakan seurauksena. Oirehtimisen syy ei ollut työ vaan tekemättä jäänyt työ, jonka seurauksia Kaila kuvaa seuraavasti:

Epäilemättä alituinen kiire, valvominen ja jatkuva itsensä kannustaminen johtaa neurasteenisiin oireisiin, mutta useimmiten tehty työ ei ole oireiden syynä, vaan tekemätön työ, joka kiusaa ja vaivaa ylikuormitettua ihmistä.

Yhteiskunnallinen muutos kiihdytti keskustelua touhukkaan elämän pimeästä puolesta. Asiantuntijoita askarrutti myös uusi ilmiö: kiihkeä elämänmeno saattoi saada kenet tahansa sisäiseen epäjärjestykseen.

Mielenterveys -lehden (1965) erikoisnumerossa eri alojen asiantuntijat yhdistivät voimansa pohtien oirehtimisen ja yhteiskunnallisen muutoksen suhdetta. Yleinen tulkinta oli, että teollistuminen, viihteellistynyt kulutuskulttuuri ja ohjelmaton toimettomuus tekivät kansalaisista passiivisia ja yksinäisiä mutta myös levottomia vapaa-ajan suorittajia.

Omassa artikkelissaan Noro esitti, että lisääntynyt vapaa-aika tuotti uudenlaisia neurooseja, kuten sunnuntaineuroosi. Työteliäs ihminen turhautui, jos hänellä ei ollut mitään tekemistä. Kun ihmiset eivät oikein tienneet mitä heidän pitäisi tehdä, he tekivät vähän kaikkea, hermoilivat ja väsyivät.

Sielullisesta väsymyksestä työuupumukseen

Nykyisin työssä väsymistä kuvaava käsite työuupumus eli burnout ei ole kotimaista perua. Käsite keksittiin 1970-luvun Yhdysvalloissa, kun sosiaalipsykologi Christina Maslach sekä psykologi Herbert Freudenberg havaitsivat tahoillaan uupumusta sosiaalityötä tekevien keskuudessa.

Toisin kuin aiemmat väsymystä kuvanneet käsitteet, burnout ei ollut lääketieteellinen käsite. Sillä kuvattiin sosiaalityöntekijöiden kokemusta työelämän muutoksesta: samaan aikaan kun asiakkaiden vaatimukset kasvoivat, työtä tehostettiin ja byrokratiaan kului enemmän aikaa. Sosiaalityöntekijöille muodostui epämääräinen, kalvava tunne loppuun palamisesta ristiriitaisten vaatimusten alla.

Loppuun palaminen osoittautui puhuttelevaksi käsitteeksi myös muilla aloilla, joten sillä ryhdyttiin nopeasti kuvamaan työelämän muutosta kaikkialla. Lääketieteellisestä näkökulmasta loppuun palaminen on kuitenkin pulmallinen käsite, ja sitä on kritisoitu jopa epätieteelliseksi populaaripsykologiaksi.

Sosiaalityöntekijöille muodostui epämääräinen, kalvava tunne loppuun palamisesta ristiriitaisten vaatimusten alla.

Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Jari Hakanen tunnistaa käsitteeseen liittyvät ongelmat, ja erityisesti käsitteen irtaantumisen alkuperäisestä käyttötarkoituksesta. Hakanen muistuttaa, että työuupumus ei tarkoita mitä tahansa uupumusta vaan työperäistä uupumusta:

Työpaikkojen, työsuojelun ja työterveyshuollon on vaikeaa kohdentaa toimenpiteitä, jos ongelmien lähteet nimetään kauaksi itse arkisista työoloista. Moneen suuntaan leviävä uupumuspuhe voi pahimmillaan sivuuttaa huonojen työolojen merkityksen työuupumukselle ja jättää huonosti johdetuilla työpaikoilla pulaan ne, jotka uupuvat työperäisistä syistä.

Keskustelu uupumuksesta kasvavana ilmiönä on tärkeää, mutta työterveyshuolto ei voi puuttua kaikkiin väsymystä aiheuttaviin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Työsuojelun tehtävä on parantaa arkisia työoloja, joten työuupumuksen syyt olisi tärkeä tunnistaa ja osoittaa, jotta rakenteita voitaisiin korjata.

Toinen burnout -käsitteeseen liittyvä pulma on se, tulisiko työuupumuksen olla sairaus. WHO:n päivitetyssä, uusimmassa ICD11-tautiluokituksessa burnout on edelleen työperäinen ilmiö, ei sairaus. Työuupumus sotkeutunee siis tulevaisuudessakin toisiin diagnooseihin, etenkin masennukseen.

Keuhkosairauksista mielen hyvinvointiin

Masennuksesta väitetään tulleen suomalaisten uusi kansantauti. On kuitenkin mahdollista, että joissakin tapauksissa masennusdiagnoosin taustalla on työhön liittyviä ristiriitoja. Arkisen kärsimyksen medikalisointia eli lääketieteellistämistä voi perustellusti kritisoida.

Hulluuden historiaa tutkinut Petteri Pietikäinen kuitenkin muistuttaa, että nyky-yhteiskuntaa on mahdotonta kuvitella ilman diagnooseja. Medikalisaatio ja erilaisten diagnoosien yleistyminen, merkitys ja kasvu kytkeytyvät hyvinvointivaltion rakenteisiin ja palveluihin.

Filosofi Gilles Deleuzea mukaillen nykyajan yhteiskunta rakentuu erilaisille koodeille, jotka toimivat avaimena jonnekin. Tautiluokituksien alati lisääntyvät koodit ovat reitti sairauslomalle, hoitoon tai jopa uudenlaiseen itseymmärrykseen.

Samaan aikaan työterveys on muuttunut kaikkia työkansalaisia tavoittelevasta kansanterveystyöstä etuoikeudeksi.

Samaan aikaan työterveys on muuttunut kaikkia työkansalaisia tavoittelevasta kansanterveystyöstä etuoikeudeksi. Työuupumuksesta puhutaan paljon, mutta jää epäselväksi ketkä lopulta saavat apua, miten ja kuinka paljon. Kaikki työkansalaiset eivät kuulu kattavan työterveyden piiriin.

Myös hyvinvointipuhe on siirtynyt sydän- ja keuhkosairauksista mielen hyvinvointiin: nykyajan työntekijä on valistunut toimija, jolle omat kokemukset ja tunteet ovat kaikki kaikessa. Kun sotienjälkeisessä Suomessa työläisen odotettiin asettuvan kuuliaisesti pitkään röntgenjonoon, nyt työterveyshuollossa vierailee tarpeisiinsa yksilöllistä apua hakeva asiakas. 

 

***

Kuvat: bannerikuva Alex Tepetidis/Pexels, tekstin kuvat järjestyksessä Bertel Okkola/Helsingin kaupunginmuseo, Tuntematon/Helsingin kaupunginmuseo, Skitterphoto/Pexels, Thirdman/Pexels ja Karolina Grabowska/Pexels.