Masennuksen moninainen lähihistoria

Elämme diagnostisen kulttuurin aikaa, jossa ihmisyyttä luokitellaan diagnoosien kautta niin arjessa kuin virallisissa yhteyksissä. Vielä 1980-luvun alun Suomessa masennus ymmärrettiin arjessa lähinnä normaalina suvantovaiheena, ei mielisairautena. Myös tieteelliset käsitykset masennuksesta olivat nykyistä moninaisempia.

Meillä on tarve luokitella ja sanoittaa maailmaa ja itseämme. Kaikkialla ihmiset väsyvät, surevat, epäonnistuvat ja kohtaavat vaikeita tilanteita. Ajasta ja kulttuurista riippuu, minkä tieteellisen, uskonnollisen, kansanuskoisen tai muun järjestelmän puitteissa tuntemukset ymmärretään ja kuinka niitä tulkitaan.

Suomalaisen masennuksen lähihistoriallisia muutoksia ovat tähän mennessä selvittäneet terveys-, hoito- ja luonnontieteilijöiden lisäksi lähinnä sosiologit. Terveyden edistämiseen pyrkivät tutkimukset lähestyvät masennusta omalla tieteenalallaan vakiintuneen masennusmääritelmän kautta, mikä tarjoaa yhden näkökulman aiheeseen. Sosiologia taas tarkastelee masennusta ilmiönä, jota voidaan tutkia yhteiskunnallisten ja poliittisten linjausten kautta.

Kulttuurihistorian tutkijana huomioin yhteiskunnallisen ja poliittisen muutoksen, mutta lähtökohtani on selvemmin kulttuurintutkimuksellinen ja historiallinen. Työn alla olevassa väitöskirjassani tutkin kahta asiantuntijakulttuuria ja löyhemmin rajattua arkikulttuuria. Tutkin masennusten määrittelyjä Turun yliopiston psykologian ja lääketieteen (mukaan lukien psykiatria ja lastenpsykiatria) opetuksessa käytetyissä ja tuotetuissa teksteissä vuosina 1980–1995. Lisäksi tutkin, valuivatko asiantuntijoiden masennuskäsitykset arkipuheeseen ja millaista neuvottelu masennuksesta aineistoni valossa oli. Puhun mielelläni masennuksista monikossa, sillä 1980- ja 1990-lukujen Suomessa masennusta määriteltiin moninaisemmin kuin nykyään.

Psykiatria ja psykologia ovat siitä mielenkiintoisia tieteenhistoriallisia tutkimuskohteita, että eri aikoina ne ovat pyrkineet lähentymään eri tieteenaloja. Tähän on vaikuttanut psykiatrian ja psykologian historialle tyypillinen heiluriliike kahden ääripään välillä mielen ongelmia selitettäessä – eli onko selitystä etsitty ensisijaisesti biologiasta vai yksilön kasvatuksesta ja ympäröivästä kulttuurista.

Karrikoiden voidaan sanoa, että toisen maailmansodan jälkeisenä aikana aina 1980- ja 1990-luvuille asti ihmisen mieltä pyrittiin selittämään kokonaisvaltaisesti yksilön henkilöhistorian kautta. Sigmund Freud ja psykoanalyysi olivat suosiossa, joten mielen häiriöitä koskevassa kirjallisuudessa painottui erityisesti lapsuus.

Viime vuosikymmeninä mielen ongelmien selittämisessä on palattu 1900-luvun alkupuoliskon luonnontiedeorientoituneeseen näkökulmaan. Tähän ovat vaikuttaneet muun muassa uudenlaisten psyykenlääkkeiden käyttöönotto (kuten selektiiviset serotoniinin takaisinoton estäjät eli SSRI-lääkkeet), uudet tutkimukset (esimerkiksi vuonna 1990 alkanut Human Genome Project) ja tekniikan kehitys (kuten aivokuvantaminen).

Kohti diagnostista kulttuuria

Aineistossani näkyy, kuinka Turun yliopiston psykologian ja psykiatrian painotukset ja masennuksen selitysmallit ovat muuttuneet. Suurimpia muutoksia tutkimanani aikana vaikuttaa olevan diagnostisen kulttuurin kasvu, joka tarkoitti suurta muutosta mielen ongelmia koskevaan puhetapaan niin arki- kuin asiantuntijakulttuureissakin. Jos aiemmin mielen toiminnassa keskityttiin ongelmien elämänhistoriallisiin tai biologisiin syihin, muutoksen myötä ongelmista on alettu puhua lähinnä diagnooseina.

Diagnostinen kulttuuri ei terminä ole uusi. Historiallisesti sillä on viitattu hieman samaan kuin medikalisaatiolla, joka tarkoittaa yhteisöllisen luonteen omaavien ongelmien yksilöllistämistä, jolloin ongelmien taustalla olevat yhteiskunnalliset tai muut laajemmat syyt jäävät huomiotta.

Omassa tutkimuksessani ymmärrän diagnostisen kulttuurin leviämisen nimenomaan diagnoosien käytön yleistymisenä ja leviämisenä niin mielen ongelmien asiantuntijoiden keskuudessa, arjessa kuin monissa yhteiskunnallisissa instansseissa Kelasta koululaitokseen. Masennuskäsitysten tutkimus osana diagnostisen kulttuurin leviämistä ei edellytä sen arvioimista, onko psyykkinen kärsimys todella lisääntynyt vai ei. Sen sijaan se analysoi sitä, kuinka ihmisten kärsimystä ja ongelmia yhä enenevässä määrin ymmärretään nimenomaan diagnoosien kautta.

Diagnooseille pohjaava ajattelumalli ei itsessään ota vielä kantaa siihen, tulkitaanko mielen ongelmat ennemmin elämänhistorian vai biologian kautta. Nykyään sekä asiantuntijakulttuureiden että arkikulttuurin masennuskäsitykset ovat siirtyneet kohti yhdysvaltalaisen DSM-tautiluokituksen määritelmää, jossa sairaus tunnistetaan ensisijaisesti oireiden perusteella.

Vuonna 1980 Yhdysvalloissa julkaistu DSM-III ja sen jälkeiset mielenterveysluokitukset ovat olleet vakuutusyhtiöitä ja vastaavia tahoja varten luotuja käytännöllisiä luokituksia. Tämä tautiluokitus otettiin heti tuoreeltaan epävirallisesti käyttöön myös Suomessa, ja siihen pohjautui vuonna 1987 Suomessa uudistettu tautiluokitus mielisairauksien osalta.

Nykykulttuurissa käytössä oleva mielisairauksien diagnostinen luokitus ei pohdi ongelmien syitä eli etiologiaa. Tästä huolimatta ja ehkä hieman paradoksaalisestikin juuri tämän luokituksen aikana diagnoosien käyttö on yleistynyt. Ensinnäkään nykyään hoitoa ei saa ilman diagnoosia. Vakuutus ei kata diagnosoimattomasta sairaudesta aiheutuvia kuluja, ja yksilön kannalta tärkeiden sosiaalietuuksien saanti voi riippua diagnoosista samoin kuin koulumaailmassa oppilaan erityisopetus. Myös esimerkiksi tieteellinen tutkimus on diagnoosikeskeistä, sillä rahoitusta saadakseen on perusteltava, mitä diagnoosia tutkitaan.

Tämänkaltainen diagnoosien käyttö antaa ymmärtää diagnoosien olevan luonnollisia luokkia, mikä tarkoittaisi sitä, että jokaisen masennuksen taustalla on riittävän sama biologinen syy. Masennuskäsitysten muutoksen tutkiminen osana diagnostisen kulttuurin kasvua antaa välineet analysoida masennusta osana laajempaa kulttuurista muutosta.

Masennuskäsityksiä Turun yliopistossa

Vielä keskeneräisen tutkimukseni valossa vaikuttaisi siltä, että Turun yliopiston psykologian oppiaineessa oltiin 1990-luvulle tultaessa hieman yllättäen luonnontiedeorientoituneempia kuin psykiatriassa ja lastenpsykiatriassa.

Psykologian oppimateriaaliin ja opiskelijoiden töihin tuli mukaan tekstejä, joissa näkyi ajalle tyypillinen hyvin vahva usko masennuksen biologiseen selittämiseen ja lopulta mahdolliseen biologiseen parantamiseen tai jopa ennaltaehkäisyyn uusien geeniteknologioiden avulla. Lääketieteessä ja psykiatriassa seurattiin tieteenalalle tyypillisesti psykofarmakologian kehittymistä sekä muuta aiheeseen liittyvää tutkimusta, mutta suurin kiinnostus vaikuttaa pysyneen muissa selitysmalleissa ja hoitomuodoissa.

Vuonna 1980 julkaistun DSM-III-tautiluokituksen käsitys mielenterveydestä sai suomalaisissa oppikirjoissa osakseen kritiikkiä erityisesti sosiaalipsykiatrian suunnalta. Esimerkiksi Sosiaalipsykiatria-teoksessa vuodelta 1989 todetaan, että vuonna 1987 julkaistun DSM-III:n tarkistetun painoksen esittämä mielenterveyden määritelmä on liian yksilökeskeinen. Samalla huomautetaan, että ”[m]ielenterveyden häiriö ei voi esiintyä ikään kuin sosiaalisessa tyhjiössä, vaan liittyy aina osana johonkin sosiaaliseen järjestelmään. Keskeisin sosiaalinen järjestelmä tässä yhteydessä on potilaan perhe, mutta tärkeitä ovat myös potilaan muut ihmissuhteet: sukulaiset, ystävät, työtoverit jne.”

Ihmisen (lapsen) kokonaisvaltainen kohtaaminen diagnoosiin pyrkimisen sijaan korostui etenkin lastenpsykiatrian opintomateriaaleissa. Esimerkiksi vuonna 1992 julkaistussa lasten mielenterveystyön oppikirjassa Vappu Taipale toteaa, että ”kaikkein uusimmat näkemykset kiistävät kokonaan yksilölle annettavan diagnoosin. Erityisesti pikkulapsipsykiatrinen tutkimus on osoittanut, että vuorovaikutus on keskeinen käsite ja terveyden ja sairauden luotettavin mittari. Tulevaisuudessa ehkä saamme luokituksen, joka rakentuu vuorovaikutuksen laadun mittaukseen.”

Masennusten avoimuus ja moninaisuus 1980-luvun alun Suomessa

Oman aineistoni valossa masennuksesta ei ennen 1980-luvun loppua puhuttu kovinkaan diagnoosikeskeisesti – ei arkikulttuurissa muttei myöskään asiantuntijakulttuureissa. Masennusten tieteellisissä määrittelyissä diagnoosit ovat toki läsnä, mutta niitä käsiteltiin avoimemmin ja käytännönläheisemmin mahdollisesti jo siitäkin syystä, että masennuskäsitykset pohjasivat useisiin eri tutkimuksiin, teorioihin ja luokituksiin.

Tieteiden piirissä yksittäisen masennusdiagnoosin sijaan opiskeltiin useiden tieteellisten traditioiden ja myös yksittäisten tutkimusten ja tutkijoiden määritelmiä masennukseksi kutsuttavista tiloista. Tämän aikakauden tieteellisissä teksteissä masennus oli vielä hyvin avoin uusille määritelmille, mikä tarkoitti, että sillä saatettiin viitata esimerkiksi normaaliin ihmisen kehitysvaiheen vaatimaan tilaan. Esimerkiksi nuorisopsykiatri Tor-Björn Hägglundin teoriassa masennustila näyttäytyi normaalina nuoruuteen kuuluvana tilana, jonka aikana nuori käsittelee lapsuudesta luopumisen aiheuttaman surun. Jossain toisessa yhteydessä masennus taas saattoi viitata katatoniaan eli täydelliseen fyysiseen ja psyykkiseen sulkutilaan (esim. diagnoosiluokka depressive stupor, joka tarkoitti katatonista masennuksen muotoa).

Mielen asiantuntijoiden tavat käsitellä masennusta painottivat vielä 1980-luvun alussa sitä, että ihminen tuli nähdä kokonaisuutena ja että diagnoosiluokat olivat keinotekoisia. Muutamia vuosikymmeniä aiemmin paljon huomiota saaneen niin sanotun antipsykiatrian vaikutus näkyy myös oppikirjojen kirjoittajien oman tieteenalan itsereflektiossa erityisesti psykiatriassa.

Arjessa tuotetuissa teksteissä diagnostinen kulttuuri alkaa hakea paikkaansa vasta tutkimani ajanjakson loppupuolella. Arjen teksteissä ei myöskään näy nykyisin merkittävää oman elämänsä reflektointia psykologian tai psykiatrian tarjoamien välineiden avulla. Kaiken kaikkiaan vielä 1980-luvun alkupuolella Suomessa eli rinnakkain monia masennuskäsityksiä, jotka pohjasivat useisiin perinteisiin. Arjessa masennus ymmärrettiin normaalina suvantovaiheena, ja mielisairaudeksi luokiteltu masennus oli arjessa tuolloin vielä vähäistä.

Ymmärrystä eri masennuskäsityksistä

Vaikka masennuskäsitysten voitaneen väittää yhtenäistyneen viime vuosikymmeninä kohti sairautta painottavaa käsitystä, ei silti ole olemassa mitään kaikkien jakamaa yhtenäistä käsitystä masennuksesta. Kulttuurihistoriallisesti tarkasteltuna masennus näyttäytyy hyvin käytännöllisenä luokkana, joka yhtenäisimmilläänkin on sateenvarjotermi moninaisille tiloille ja nykyään myös oireyhtymille.

Historian ja kulttuurin tutkijana en etsi aineistostani oikeita tai vääriä masennuksen määritelmiä vaan historiallisessa ajassa ja kulttuurisessa kontekstissa muodostuneita käsityksiä, joiden sisällöt vaihtelevat aina käsitteen käyttötarkoituksen mukaan. Masennuskäsitysten kulttuurihistorialliset kehitykset huomioon ottaen vaikuttaakin aivan loogiselta, että meillä elää tänäkin päivänä rinnakkain useita toisistaan eroavia masennuskäsityksiä. Tämä selittää esimerkiksi sen, miksi Kelan sairauspäivärahan saamista varten luotu masennusmääritelmä voi arjen masennuskäsityksen valossa tuntua jopa vieraalta.

Tutkijana en arvota masennuskäsityksiä, vaan analysoin niitä puitteita, joissa käsitykset ovat syntyneet ja toisaalta niitä tarkoitusperiä, joihin käsityksiä käytetään. Kun ymmärrämme eri masennuskäsitysten kulttuurihistorialliset juuret, tulevat niiden moninaiset sisällötkin ymmärrettävimmiksi.

Samalla tämä moninaisuus haastaa nykyisen diagnoosi- ja sairauskeskeisen puhetapamme. Diagnoosipuheen taakse on helppo kadottaa ihmisten hyvin henkilökohtaiset elämänhistoriat, tunnetilat, ajatusmallit ja yksilölliset kriisit sekä niiden vastapoolina toiveet ja tarpeet – kuin myös melkein kaikissa psyykkistä kärsimystä käsittelevissä teksteissä läsnä olevan kaipuun tulla kohdatuksi ihmisenä ihmisyyden kaikkien puolien kanssa eikä oireluetteloksi muuttuvana diagnoosina.

***

Tämä kirjoitus on toinen osa Ilmiön mielenterveys-teemaista juttusarjaa. Lue sarjan ensimmäinen osa: Kun mielenterveys rakoilee - näkymiä opintojen ja työelämän ulkopuolelta.

Kirjoittaja

Annastiina Mäkilä Masennus moninaiset historiat

ANNASTIINA MÄKILÄ

Annastiina Mäkilä on kulttuurihistorian tohtorikoulutettava Turun yliopistossa. Hän tutkii masennuskäsityksiä suomalaisissa asiantuntija- ja arkikulttuureissa vuosina 1980–1995.

Twitter: @AnnastiinaEM

Lue seuraavaksi

Lähteet

Brinkmann, Svend. 2017. ‘Perspectives on Diagnosed Suffering’. Nordic Psychology 69 (1): 1–4.

Lehtinen, Ville, Yrjö O. Alanen, Erik E. Anttinen, Kaija Eerola, Jouko Lönnqvist, Kari Pylkkänen, Vappu Taipale, Vesa Kuusela, Kari Lahtela, and Raimo Miettinen. 1989. Sosiaalipsykiatria. Toim. Ville Lehtinen, Yrjö O. Alanen, Erik E. Anttinen, Kaija Eerola, Jouko Lönnqvist, Kari Pylkkänen, and Vappu Taipale. Helsinki: Tammi.

Taipale, Vappu. 1992. Lasten mielenterveystyö. Sairaanhoitajien koulutussäätiön julkaisu. Juva: WSOY.

Vesterinen , Tuomas: Mielenterveyshäiriöt luonnollisina luokkina. Julkaisussa niin & näin. 2014 (4): 63–66.

Avainsanat: kulttuurintutkimus masennus mielenterveys

– 6.6.2018