Töissä: "Sosiologia on toimintaa"

Suomen Punaisessa Ristissä työskentelevä sosiologi Leena Suurpää on aina pitänyt tiedettä kansalaistoimintana. “Tutkijoiden keskeisimpiä tehtäviä on kantaa vastuuta yhteiskunnasta ja nostaa esiin etenkin vaiettuja ja piiloon jääviä ilmiöitä”, Suurpää sanoo.

Sosiologi Leena Suurpää on tehnyt hienon työuran nuorisotutkimuksen parissa. Alkuvuodesta 2017 hän siirtyi Nuorisotutkimusseuran tutkimusjohtajan tehtävistä Punaisen Ristin nuorten turvatalotoimintaan. Loikka pienestä tieteellisestä järjestöstä yhteen maailman suurimmista kansalaisjärjestöistä on tuntunut toisaalta isolta, toisaalta pieneltä.

“Työpaikan aamukahvipöydässä saatetaan puhua yhtä hyvin Myanmarista Bangladeshiin paenneiden pakolaisten kenttäsairaalasta kuin turvatalon nuorista. Tutkijalle Punainen Risti on inspiroiva työpaikka, jossa pääsee joka päivä soveltamaan tietoa käytännön työhön.”

Siirtymää kansalaisjärjestöön helpotti se, että Suurpää on aina suhtautunut tieteeseen kansalaistoimintana. Hänestä tutkimus ja muu työelämä eivät saisi olla erillisiä saarekkeita.

“Tutkijoiden sijoittuminen työmarkkinoilla kertoo paljon siitä, miten tiedettä arvostetaan. On kapeaa ajatella, että tutkijoiden työura on automaattisesti akateemisten yhteisöjen sisällä. Ja jos tutkija haluaa vaikuttaa tiedeyhteisön ulkopuolella, ei pitäisi olla niin, että tauko tutkijanuralla vie mahdollisuudet saada enää tiederahoitusta ja palata takaisin akateemiseen työmaailmaan. Nykyinen järjestelmä on segregoiva”, Suurpää huomauttaa.

Sosiologia vei mennessään

Helsingissä kasvanut Suurpää päätyi opiskelemaan sosiologiaa, koska yhteiskunta ja oikeudenmukaisuuden kysymykset kiinnostivat. Hänellä ei ollut juuri ennakkokäsityksiä opinnoista, sillä Suurpää oli humanistiperheensä ensimmäinen valtiotieteilijä.

“Parhaiten mieleen jäivät aiheesta riippumatta ne kurssit, joilla opettaja oli äärimmäisen innostunut aiheestaan. Esimerkiksi Elina Haavio-Mannilasta ja Arto Norosta huokui, että he elivät tiedettä ja olivat sosiologeja varmaan nukkuessaankin.”

Nuorisotutkimuksen pariin Suurpää päätyi sattumoisin kurssilla, jolla ohjelmaan kuului lukea kirja ja tavata sen kirjoittaja. “Luin Tommi Hoikkalan lisensiaatintyön ja jututin häntä. Vaikka minulla oli kirjasta myös kriittistä sanottavaa, Tommin innostus nuorisotutkimukseen tarttui.”

Leena Suurpää teki gradunsa nuorten yhteiskunnallisesta osallisuudesta ja aloitti valmistuttuaan työt Nuorisotutkimusseuran järjestösihteerinä. Väitöskirjaa hän ryhtyi tekemään uteliaisuudesta monikulttuurisuuskysymyksiä kohtaan, joita Suomessa oli tutkittu vielä melko vähän. Erilaisuuden hierarkiat -väitöskirja syntyi suurelta osin töiden ohessa, artikkeli kesälomassa -tyyliin.

Nyt Suurpää sanoo, että sosiologia merkitsee hänelle enemmän ajattelun ja ymmärryksen resurssia kuin tiukasti rajattua tieteenalaa. Hän ammentaa siitä jatkuvasti virikkeitä sekä työssä että vapaa-ajalla.

“Käytän sosiologista tietotaitoa, kun luen lehteä aamulla, katson ihmisiä ratikassa tai puhun työkaverin kanssa vaikkapa siitä Bangladeshin kenttäsairaalasta.”

“Tutkijan kuuluu kantaa vastuuta yhteiskunnasta”

Suurpää toimi parinkymmenen vuoden ajan Nuorisotutkimusseuran hallinnon tehtävissä, joiden ohessa hän teki tutkimusta. Viimeiset vuodet hän työskenteli yhdistyksen tutkimusjohtajana. Käytännössä työ oli esimerkiksi erilaisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin tarttumista ja vaikuttamista sekä tutkimusrahoituksen hakemista ja tutkijoiden tukemista. Nuorisotutkimusseura osallistui asiantuntijana esimerkiksi nuorisolain valmisteluun.

“Tutkimustieto antaa mandaatin pyrkiä vaikuttamaan asioihin, joista tietää. Tiedon mukana tulee valtaa ja varsinkin vastuuta. Minusta tutkijoiden ihan keskeisimpiä tehtäviä on kantaa vastuuta yhteiskunnasta ja nostaa esiin etenkin vaiettuja ja piiloon jääviä ilmiöitä”, Suurpää sanoo.

Nykyisessä työssään Suurpää seuraa turvatalotoiminnassa olevien nuorten elämää läheltä. Turvatalot ovat osa SPR:n humanitaarista toimintaa, jossa nuoria tuetaan erilaisissa ongelmatilanteissa esimerkiksi majoitus- ja keskustelupalveluilla.

Suurpään mukaan yksi syy siihen, että tuki on nuorille tarpeen, on heihin kohdistuvien odotusten ja todellisuuden paradoksaalinen suhde. Pienet ikäluokat halutaan saada vauhdilla tuottaviksi kansalaisiksi, mutta samalla opintoihin ja työelämään siirtymisessä on paljon kitkaa. Se näkyy monen nuoren elämässä arvottomuuden ja kroonisen epävarmuuden tunteina.

Näyttävätkö nuorten haasteet erilaisilta, kun niitä ei katso enää ulkopuolisen nuorisotutkijan vinkkelistä?

“Ajattelen, että tutkimustausta antaa erityisen kyvyn nähdä kokonaiskuva yhteiskunnasta ja analysoida asioita kirkkaasti. Uudessa työssäni olen huomannut, että nuorten elämästä saa yhtä lailla moninaisen käsityksen, kun elää näiden ilmiöiden keskellä. Olen oppinut nuorista ja yhteiskunnasta huimasti Punaisen Ristin työvuoteni aikana”, Suurpää miettii.