Tasa-arvon takapakkia vai globaalia valtapeliä? Viisi näkökulmaa anti-gender-liikehdinnän (toisin) ymmärtämiseksi

Konservatiivinen, laajasti rahoitettu ja hyvin järjestäytynyt anti-gender-liikehdintä pyrkii heikentämään naisten ja sateenkaari-ihmisten oikeuksia eri puolilla maailmaa. Ilmiötä käsittelevä tieto on lisääntynyt räjähdysmäisesti, mutta sitä ei vielä käsitellä riittävästi suomalaisessa julkisessa keskustelussa. Matti Pihlajamaa kertoo tekstissään, mitä jokaisen anti-gender-liikehdinnästä ja sen torjunnasta kiinnostuneen olisi hyvä tietää ilmiön ajankohtaisesta tutkimuksesta.

 

Tunnetun feministifilosofi Judith Butlerin viime vuonna julkaistu Kuka pelkää sukupuolta? -teos on saanut monet suomalaiset puhumaan naisten ja sateenkaari-ihmisten oikeuksia rapauttavasta anti-gender-liikehdinnästä. Käännös on ensimmäinen ilmiötä ruotiva suomenkielinen teos, jota on käsitelty niin sanomalehtien palstoilla, tieteellisissä kirja-arvioissa kuin yleisötilaisuuksissa. Laajoille yleisöille suunnattu kirja on saanut paljon näkyvyyttä, sillä Butlerin ajatus sukupuolen performatiivisuudesta on mullistanut poliittista teoriaa 1990-luvulta lähtien. Sen mukaan sukupuoli on synnynnäisen ominaisuuden sijaan toistotekojen tulosta. Emme siis vain ole jotakin sukupuolta, vaan yhteiskunnan normit pyrkivät ohjaamaan meitä jo pienestä pitäen esimerkiksi tarjoamalla tytöille tai pojille sopivina pidettyjä leluja, värejä tai pukeutumistyylejä.

Anti-gender-toimijat väittävät tällaista ajattelua ja tasa-arvotyötä niin sanotuksi gender-ideologiaksi, joka uhkaa perinteisiä perhearvoja. Uudessa teoksessaan Butler esittää, että tällainen puhetapa vetoaa pelkoihin, joita maailman kriisit herättävät ihmisissä. Niiden myötä sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvistä konservatiivisista väitteistä on tullut tehokas keino edistää populistista ja ulossulkevaa politiikkaa. Esimerkiksi Unkari sääti hiljattain Pride-tapahtumat kieltävän lain, Yhdysvalloissa presidentti Donald Trump hyväksyi ensitöikseen transihmisten oikeuksia rapauttavan asetuksen, ja perussuomalaiset pyrkivät lakkauttamaan moninaisuutta kunnioittavan seksuaalikasvatuksen väittämällä sitä pervoiluksi.

Kotimaiset järjestöt ja tutkijat ovat jo pitkään herättäneet tietoisuutta ilmiön vaaroista. Anti-gender-liikehdinnän on osoitettu koostuvan monista erilaisista toimijoista sekä olevan hyvin organisoitua, kansainvälisesti verkottunutta ja laajasti rahoitettua. Liikkeen pyrkimyksenä on konservatiivisten sukupuolinormien tai niin sanotun luonnollisen järjestyksen puolustaminen rajoittamalla pääsyä turvalliseen aborttiin, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen perheellistymistä tai moninaisuutta huomioivaa seksuaalikasvatusta. Feministisen politiikan tutkimuksen valossa toimet voivat kuitenkin pönkittää seksismiä, homo- ja transfobiaa sekä rasismia yhteiskunnassa.

Vaikka Butlerin tuore kirja on lisännyt tietoisuutta anti-gender-liikehdinnästä, saattaa yhteen ajattelijaan tukeutuminen kaventaa ymmärrystämme. Suomessa olisikin syytä paneutua syvemmin myös muuhun ilmiöstä tuotettuun tietoon, joka on lisääntynyt viime vuosina räjähdysmäisesti. Suuntaa kannattaa hakea esimerkiksi sosiologi David Paternotten sekä sukupuolentutkijoiden Elżbieta Korolczukin, Agnieszka Graffin ja Johanna Kantolan katsauksista, jotka tekevät näkyväksi anti-gender-tutkimuksen moniäänisyyttä. Olen hahmotellut niiden pohjalta viisi keskeistä jännitettä, jotka jokaisen ilmiöstä kiinnostuneen olisi hyvä tuntea ajankohtaisista tutkimuskeskusteluista.

Anti-gender-liikehdintä demokratian uhkana tai oireena

Ensimmäinen jakolinja kirjallisuudessa liittyy siihen, millaisena anti-gender-liikehdinnän luonne ymmärretään. Osa tutkijoista pitää liikehdintää sukupuolten tasa-arvon takapakkina, joka pyrkii palauttamaan perinteisen patriarkaalisen ja heteroperhekeskeisen järjestyksen. Näkemystä on kuitenkin kritisoitu liian yksinkertaisesta tavasta hahmottaa tasa-arvoa jatkuvana kehityksenä. Siksi esimerkiksi Paternotte ja politiikan tutkija Mieke Verloo korostavat anti-gender-liikehdinnän tuottavia piirteitä eli laajempia pyrkimyksiä luoda gender-ideologian retoriikan avulla vähemmän liberaalia ja demokraattista yhteiskuntaa.

Monet tutkijat näkevätkin anti-gender-liikehdinnän uhkana liberaalille demokratialle, sillä se voi tukea autoritaarisuutta, rapauttaa demokraattista vallanjakoa ja vaientaa kansalaisyhteiskuntaa. Liikehdinnän pyrkimyksinä voi olla myös EU:n, maahanmuuton tai sääntöpohjaisen järjestelmän vastustaminen. Feministisessä demokratiatutkimuksessa on todettu, että yleinen demokratian rapautumiskehitys puolestaan johtaa usein sukupuolten tasa-arvon ja marginalisoitujen ryhmien aseman heikentymiseen.

Toisaalta osa tutkijoista korostaa, että juuri demokratioiden pitkään jatkuneet ongelmat tarjoavat kasvualustan anti-gender-liikehdinnälle. Tällaisessa kirjallisuudessa demokratian ongelmien juurisyyt yhdistetään koloniaalisiin, heteronormatiivisiin ja muihin eriarvoisuuden jatkumoihin, jotka syrjäyttävät vähemmistöjä päätöksenteosta. Esimerkiksi Puolassa anti-gender-liikehdintä on Graffin ja Korolczukin mukaan ollut reaktio kasvavaan taloudelliseen eriarvoisuuteen ja työmarkkinoiden epävarmuuteen.

Tutkimuskatsausten perusteella anti-gender-toimijoiden kokoonpanossa on viime vuosina tapahtunut muutoksia. Konservatiivisten uskonnollisten tahojen, järjestöjen ja ajatuspajojen lisäksi ilmiö kietoutuu yhä useammin poliittisiin puolueisiin, ja muun muassa Unkarissa ja Venäjällä valtiosta on tullut liikkeen päätoimijoita. Anti-gender-retoriikkaa on kuultu varsinkin oikeistopopulistisilta poliitikoilta, mutta osassa Eurooppaa se sisältyy myös keskustaoikeistolaisten, sosiaalidemokraattisten ja vasemmistolaisten puolueiden keinovalikoimaan.

Lisää tietoa tarvitaan maantieteellisistä marginaaleista

Toinen jännite anti-gender-tutkimuksen kentällä on se, millaisista alueellisista konteksteista tarvittaisiin enemmän tietoa. Tähän asti kirjallisuus on painottunut Keski- ja Itä-Eurooppaan, Latinalaiseen Amerikkaan sekä Yhdysvaltoihin. Siksi esimerkiksi yhteiskuntatieteilijät Aiko Holvikivi, Billy Holzberg ja Tomás Ojeda ovat kehottaneet purkamaan tutkimusalan länsikeskeisyyttä. Tämä voi haastaa valtavirtakertomuksia ilmiön historiasta, sillä useimmiten anti-gender-liikehdinnän juuret sijoitetaan katolisen kirkon pyrkimyksiin vastustaa sukupuolen yhteiskunnallisia merkityksiä korostavan gender-käsitteen nousua kansainväliseen ihmisoikeusajatteluun 1990-luvulla.

Toisaalta tutkimuksen katvealueelle ovat jääneet niin sanotut pohjoismaiset tasa-arvon mallimaat. Vaikka anti-gender-politiikan analyysejä on alettu tehdä kattavammin Ruotsissa, on vertaisarvioitua tietoa Suomesta tuotettu yhä melko vähän. Yhtenä ilmiön kotimaisista kiintopisteistä voidaan kuitenkin pitää samaa sukupuolta olevien avioliitto-oikeuteen kohdistunutta vastustusta ja Aito avioliitto -yhdistyksen perustamista 2010-luvun puolivälissä.

Kulttuurintutkimuksen professori Tuija Saresman mukaan suomalaisella puoluekentällä anti-gender-politiikkaa ajavat erityisesti perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit. Puolueissa vaikuttaneilla Timo Soinilla ja Päivi Räsäsellä on huomattu olevan kytköksiä kansainväliseen konservatiiviskristilliseen ADF International -järjestöön. Toisaalta populismin tutkijat Ov Cristian Norocel ja Katarina Pettersson ovat todenneet, että tasa-arvoisesta avioliitosta käydyissä poliittisissa keskusteluissa myös keskustan, SDP:n ja kokoomuksen edustajat viljelivät anti-gender-retoriikkaa puhuessaan lapsen oikeudesta isään ja äitiin.

Suomea koskevaa tutkimusta tarvittaisiin lisää, sillä anti-gender-retoriikka on ollut näkyvästi esillä useissa viimeaikaisissa yhteiskunnallisissa kamppailuissa.

 

Eduskunnassa on hyökätty sateenkaarijärjestö Setaa ja sen työpajoja kohtaan kehottamalla poistamaan ”sukupuolineutraali ideologia” kouluista. Sukupuoleen liittyvää ideologiaa on pyritty vastustamaan myös kansalaisaloitteilla, jotka ovat vaatineet perhelainsäädännön muutoksia, translain kumoamista tai seksuaalikasvatuksen kaventamista.

”Gender-ideologia” liikuttaa globaalia politiikkaa

Kolmanneksi tutkimuksessa on alettu tarkastella systemaattisemmin anti-gender-liikehdinnän kytköksiä maailmanpolitiikan valtapeleihin. Liike on jo pitkään pyrkinyt haastamaan monia YK:n ja muiden kansainvälisten instituutioiden demokratiakäytäntöjä. Sen keinovalikoimaan kuuluvat muun muassa marginalisoitujen ryhmien kanssa käytävää vuoropuhelua varten perustettujen kuulemismekanismien hyväksikäyttö, konservatiivisten uudelleentulkintojen tekeminen ihmisoikeussopimusten ja politiikka-asiakirjojen kirjauksista sekä liikkeen kannattajien nostaminen keskeisiin tehtäviin instituutioiden sisällä.

Monet anti-gender-politiikkaa globaalisti ajavista toimijoista vaikuttavat USA:sta käsin.

 

Politiikan tutkija Haley McEwen on todennut, että useissa Afrikan valtioissa anti-gender-liikehdinnän rahavirrat juontavat juurensa juuri yhdysvaltalaisiin konservatiiviskristillisiin toimijoihin. Trumpin hiljattaiset leikkaukset USAID:n toimintaan ovat ihmisoikeusasiantuntijoiden mukaan johtaneet globaalin hiv-tilanteen sekä sateenkaarijärjestöjen toimintamahdollisuuksien heikentymiseen.

Venäjä puolestaan on oikeuttanut hyökkäyssotaa Ukrainassa anti-gender-retoriikalla, jonka mukaan sodassa on kyse perinteisten arvojen puolustamisesta perverssiltä Euroopalta. Politiikan tutkijoiden Laura Lucianin ja Maryna Shevtsovan mukaan tämä on vaikuttanut sateenkaarioikeuksiin eri maissa eri tavoin. Ukrainassa seksuaalivähemmistöt on sisällytetty osaksi kansallisia sodanvastaisia kamppailuja, mutta transihmisten ulossulkeminen yhteiskunnasta on voimistunut. Georgian hallitus taas puhuu sateenkaari-ihmisistä entistä vahvemmin turvallisuusuhkana, jotta se voisi säilyttää oman valta-asemansa Venäjän ja EU:n välisten geopoliittisten jännitteiden ristipaineessa.

Hiljattain queer-tutkijat ovat herättäneet kysymyksiä anti-gender-ajattelun kytkeytymisestä myös Suomen ulkopolitiikkaan. Viime vuonna Suomi jättäytyi ministeri Ville Tavion (ps.) päätöksellä pois Ukrainaa tukevasta tasa-arvoliittoumasta sen perustamisasiakirjan sateenkaari- ja inklusiivisuuskirjausten vuoksi. Tavio perusteli päätöstä muun muassa kertomalla puolustavansa sateenkaarioikeuksia tiukalla maahanmuuttopolitiikalla. Kansainvälisen politiikan tutkija Marjaana Jauhola on pitänyt kommenttia homonationalistisena eli sateenkaarioikeuksien välineellisenä hyödyntämisenä kansallismielisten, rasististen ja islamofobisten kantojen pönkittämiseksi.

Eroja ja yhtäläisyyksiä transvastaisen feminismin kanssa

Neljäs kirjallisuuden jännite koskee anti-gender-liikehdinnän ja feminismien välistä suhdetta. Tässä yhteydessä feminismi on syytä hahmottaa monikkomuotoisesti, sillä kyse ei ole yhtenäisestä ryhmästä vaan useista erilaisista ajatteluperinteistä ja poliittisista projekteista. Vaikka anti-gender-liike haastaa feministisiä politiikkoja monin tavoin, on tutkimuksessa peräänkuulutettu huomion kiinnittämistä tiettyihin yhtymäpintoihin niiden välillä. Näin ymmärrettynä syrjivät rakenteet eivät ole vain ulkoinen uhka feminismeille, vaan ne voivat lävistää myös feminististä toimintaa. Esimerkiksi Saksassa valtavirtafeminismin on kritisoitu uusintavan rasismia, ja puheenvuoroja nais- ja sateenkaariliikkeiden valkoisuusnormien purkamisen puolesta on kuultu Suomessakin.

Kenties eniten mediatilaa ovat saaneet kiistat feminismien suhtautumisesta sukupuolen moninaisuuteen. Hiljattain itsemäärittelyyn perustuvia translakeja ja transnaisten oikeuksien edistämistä on feminismiin vedoten väitetty uhaksi (cis)naisille tai seksuaalivähemmistöille. Tällaisessa retoriikassa sukupuoli palautetaan biologiaan, ja sen keskiössä on esimerkiksi pukutiloihin, vankeinhoitoon tai urheiluun liittyvä perusteeton pelonlietsonta. Ilmiön käsitteellistäminen ei ole vakiintunutta, mutta ulossulkevien pyrkimystensä vuoksi tutkijat ovat nimenneet sitä transvastaiseksi feminismiksi tai liberaaliksi transfobiaksi.

Varsinkin Isossa-Britanniassa kirjailija J.K. Rowlingin kaltaiset niin sanotut TERF-toimijat (trans-exclusionary radical feminism) tai gender-kriittiset feministit ovat saaneet valtavaa näkyvyyttä. Tällaisten toimijoiden retoriikkaa mukaillen maan korkein oikeus kavensi tasa-arvolain määritelmää sukupuolesta biologiaan nojaavaksi, mitä useat politiikka- ja oikeustieteilijät ovat arvostelleet syrjiväksi. Vaikka suomalaiset naisjärjestöt ovat pääasiassa tukeneet transihmisten oikeuksia, on täälläkin kuultu transvastaisesta retoriikasta ammentavia puheenvuoroja.

Osa tutkijoista mieltää transihmisiä ulossulkevat toimijat antifeministisiksi tai osaksi anti-gender-liikehdintää, kun taas toiset tutkivat niitä suhteessa feminismien sisäisiin kamppailuihin. Anti-gender-liikehdinnän juurista poiketen transvastainen feminismi nojaa tiettyihin biologisen ja sosiaalisen sukupuolen eroja painottaviin radikaalifeministisiin kantoihin, joita Butler ja useat muut filosofit ovat haastaneet. Sukupuolentutkijoiden Serena Bassin ja Greta LaFleurin mukaan liikkeet tukevat toisiaan, sillä ne molemmat kritisoivat gender-käsitettä ja saavat kannatusta varsinkin äärioikeistolaisilta toimijoilta.

Intersektionaalinen vastarinta on mahdollista

Viidenneksi useat anti-gender-liikehdinnän tutkijat ovat hiljattain siirtäneet huomiota tapoihin, joilla feministiset toimijat voivat vastata ilmiöön. Sukupuolentutkija Julian Honkasalo on pohtinut ranskalaisfilosofi Michel Foucault’ta seuraten, että vallankäytön vastinparina löytyy aina vastarintaa. Tuoreen tutkimuksen mukaan tämä voi tarkoittaa muun muassa hallitusten ihmisoikeusvastaisten hyökkäysten tuomitsemista tai feministiseen tutkimukseen panostamista.

Anti-gender-liikehdinnän nousu voi ruokkia myös uudenlaisia feministisen toiminnan muotoja. Suomeen on perustettu anti-gender-liikehdintää torjuva järjestö- ja tutkijaverkosto. Monet eurooppalaiset parlamentaarikot ovat strategisesti kieltäytyneet yhteistyöstä äärioikeistolaisten toimijoiden kanssa. Oikeustieteellisessä analyysissä taas on huomattu, että ihmisoikeuselimet ovat torjuneet ilmiötä laatimalla kohdennettuja kannanottoja, raportteja ja koulutusmateriaaleja.

Tutkijat voivat paitsi kartoittaa hyviä ratkaisuja myös tehdä omia avauksia ilmiön torjumiseen. Co-Creating Inclusive and Intersectional Democratic Spaces across Europe (CCINDLE) -hankkeessa olemme korostaneet intersektionaalisen otteen tärkeyttä: feminististen vastausten tulee huomioida, että muun muassa homo- ja transfobia, rasismi ja luokkasyrjintä kietoutuvat yhteen monimutkaisin tavoin. Intersektionaalisuuden ytimessä on ajatus siitä, että esimerkiksi mustien naisten kokemiin epäoikeudenmukaisuuksiin ei voida puuttua samoin keinoin kuin valkoisten naisten tai mustien miesten kokemaan syrjintään, vaan tämä vaatii useiden toisiinsa risteävien sorron muotojen samanaikaista huomioimista.

Intersektionaalisuuden merkitys korostuu, jos anti-gender-liikehdinnän taustalla olevien eriarvoisuuksien nähdään kytkeytyvän demokratian ja feminismien kipukohtiin.

 

Politiikan tutkija Ashlee Christoffersen onkin peräänkuuluttanut tasa-arvojärjestöjä ja päätöksentekijöitä ottamaan risteävää syrjintää kokevien ryhmien kokemukset työnsä ytimeen. Tämä vaatisi muutosta suomalaisessa politiikassa, sillä nyt ”i-sana” loistaa poissaolollaan pääministeri Petteri Orpon hallituksen ohjelmista ja hallitusta on arvosteltu rasismin normalisoimisesta. Mikäli poliittista tahtoa löytyisi, institutionaaliset toimijat voisivat edistää intersektionaalisuutta esimerkiksi resursoimalla syrjintää torjuvien verkostojen välistä yhteistyötä ja nostamalla antirasismin kaikkien poliittisten strategioiden kärkeen.

Anti-gender-liikehdinnän torjuntaa ohjaa se, miten ilmiötä hahmotetaan. Siksi tutkimuksen moniäänisyyden ymmärtäminen voi auttaa meitä pohtimaan uudenlaisia keinoja feministisen muutoksen tavoittelemiseksi. Kuten Butler esitti jo 1990-luvulla, totuttujen ajattelutapojen kriittinen pohdinta avaa mahdollisuuksia työmme toisin tekemiseksi.

 

Lähteet

Berthet, Valentine, Johanna Kantola, Matti Pihlajamaa, Emanuela Lombardo, Silvia Díaz Fernández & Paloma Caravantes (2025) Advancing Equality in Parliaments in Times of Anti-Gender Hostilities. CCINDLE Policy Brief.

Butler, Judith (2024) Kuka pelkää sukupuolta? Suomentanut Anna Nurminen. Helsinki: Kosmos.

Christoffersen, Ashlee (2024) The Politics of Intersectional Practice: Representation, Coalition and Solidarity in the UK NGOs. Bristol: Bristol University Press.

Korolczuk, Elżbieta, Agnieszka Graff & Johanna Kantola (2025) Gender Danger: Mapping a Decade of Research on Anti-Gender Politics. Journal of Gender Studies 34 (5), 621–640.

Paternotte, David (2023) Victor Frankenstein and His Creature: The Many Lives of ‘Gender Ideology’. International Review of Sociology 33 (1), 80–104.

 

Kuvat: Melissa Hanhirova / Museovirasto, Markus Winkler / Unsplash, Riikka Tauriainen / Seta ry:n kuvapankki, Ulad Ramanenka / Unsplash, Thiago Rocha / Unsplash