Kuolema sateenkaaren päässä

Kuoleman kulttuuristen ja sosiaalisten käytäntöjen vuoksi kaikki ihmiset eivät kohtaa kuolemaa samalla tavoin. Suomessa kuolemankulttuurin kivijalan muodostavat perhe ja kirkko. Molempien instituutioiden suhde seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin on yhä haastava. HLBTQ-ihmisten kokemukset kuolemasta lähipiirissään kertovatkin paljon suomalaisista kuoleman käytännöistä ja kulttuurisista normeista, kirjoittaa Varpu Alasuutari.

Voit kuunnella tämän jutun myös äänikirjana (kesto 11:58).

Kuoleman vääjäämättömyyttä elämän päätepisteenä ei mielellään ajatella. Juuri vääjäämättömyytensä vuoksi kuolema kuitenkin koskettaa ennen pitkää jokaista sekä läheisten menettämisen että oman kuoleman kautta.

Koska kuolema on universaali ilmiö, on helppo ajatella, että se koskettaa kaikkia samalla tavoin. Kuolemaan liittyy kuitenkin paljon sosiaalisia ja kulttuurisia käytäntöjä, joiden vuoksi kuolema ja läheisen menetys eivät ole yhteiskunnallisten normien, hierarkioiden ja ideaalien ulkopuolella. Jos elämänsä aikana asemoituu valtavirran ulkopuolelle, se voi näkyä eri tavoin myös kuoleman kohdatessa.

HLBTQ-ihmisillä tarkoitetaan homoja, lesboja, biseksuaaleja, transsukupuolisia, queereja sekä muita seksuaali- ja/tai sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä. Sukupuolentutkimuksen alaan kuuluvassa väitöskirjassani tutkin teemahaastattelujen avulla suomalaisten HLBTQ-ihmisten kokemuksia läheisen kuolemasta ja suomalaisesta kuolemankulttuurista. Kuoleman ja menetyksen tarkastelu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen näkökulmasta tuottaa uutta tietoa paitsi HLBTQ-ihmisten elämästä, myös kuolemaan liittyvistä käytännöistä, sosiaalisesta yhteenkuuluvuudesta sekä perhe- ja läheissuhteiden ja kuolemanrituaalien affektiivisesta eli tunteisiin pohjautuvasta voimasta suomalaisessa yhteiskunnassa.

Tutkimuksessani keskeisiksi teemoiksi ovat nousseet suomalaisen kuolemankulttuurin kaksi vahvaa instituutiota – perhe ja kirkko. Niillä on vakiintunut asema suomalaisissa kuolemanrituaaleissa sekä lainsäädännön että sosiaalisten käytäntöjen tasolla. Perhe ja kirkko ovat myös instituutioita, joiden suhde seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin on historiallisesti ollut ja on osin edelleen hankala.

kuolema seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt

Äänioikeudetonta vai soveliasta surua?

Kuolema mielletään perheasiaksi tavalla, jossa ei aina ole tilaa perhemallien muutokselle ja moninaistumiselle tai perheen sisäisille vaikeille tunteille. Tätä kuoleman, normien ja perhesuhteiden yhteyttä on tutkittu muun muassa tunteiden sosiologian näkökulmasta. Sosiologi Kenneth Doka puhuu suremisen säännöistä, jotka määrittelevät, kenen on soveliasta surra toista, minkälaista surun tulisi olla ja kuinka kauan se saa kestää.

Vaikka suremisen säännöt voivat vaihdella yhteiskunnasta, kulttuurista ja aikakaudesta toiseen, nykypäivän länsimaissa soveliaaksi mielletty suru on tavanomaisesti perhepiirissä tapahtuvan menetyksen aiheuttamaa surua. Perhe ymmärretään tässä yhteydessä heteronormatiiviseksi ydinperheeksi. Soveliasta surua on siis esimerkiksi lapsen, vanhemman, sisaruksen tai aviopuolison kuoleman sureminen – mutta ei välttämättä niinkään esimerkiksi entisen kumppanin, ystävän tai kämppäkaverin kuoleman sureminen, ainakaan jos suru on voimakasta ja pitkäkestoista.

Menetykset, jotka asettuvat perinteisen perhekäsityksen ulkopuolelle, voivat johtaa niin kutsutun äänioikeudettoman surun kokemuksiin. Dokan mukaan äänioikeudettomalle surulle tyypillistä on, että muut ihmiset vähättelevät surua. Myös käytännön ongelmat, kuten se, ettei surun takia välttämättä voi olla pois töistä tai ettei surevalla ole oikeutta periä vainajaa, ovat usein osa äänioikeudettoman surun kokemusta. Toisaalta epäsoveliaaksi suruksi voidaan mieltää sekin, jos perinteisen perhemallin sisällä tapahtuvaa menetystä ei surra riittävästi tai odotetulla tavalla.

Perinteisen perhemallin asettaminen surun keskiöön on HLBTQ-ihmisten kannalta usein ongelmallista, sillä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen keskuudessa perhe voi tarkoittaa hyvin monimuotoisia läheissuhteita. Aina näitä suhteita ei ole mahdollista virallistaa perhesuhteiksi lain silmissä.

Vaikka vuoden 2017 avioliittolakimuutos on osaltaan helpottanut tilannetta Suomessa, eivät kaikki queerit perhesuhteet edelleenkään rajaudu avioliittomalliin. Kuten queerejä perheitä tutkinut Kath Weston on osoittanut, HLBTQ-ihmisille tärkeitä läheissuhteita voivat olla esimerkiksi ystävyyssuhteet tai suhteet entisiin kumppaneihin. Suhteet lapsuudenperheeseen ja verisukulaisiin taas voivat olla vaikeat tai kokonaan katkenneet, etenkin, jos perheessä tai suvussa ei hyväksytä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä. Aiempi tutkimus onkin korostanut valittujen perheiden merkitystä biologisten perheiden täydentäjinä tai korvaajina HLBTQ-ihmisten elämässä.

Perhe- ja läheissuhteiden monimuotoisuuden vuoksi tutkimuksessani ei etukäteen rajattu sitä, millaiset menetykset lasketaan tutkimuksen piiriin kuuluviksi. Moni kertoi kumppanin kuolemasta, mutta haastatteluissa puhuttiin myös vanhempien, isovanhempien, ystävien ja entisten kumppaneiden kuolemasta.

Verisukulaisten menetysten kohdalla kysymys suremisen säännöistä ja soveliaasta surusta näkyi esimerkiksi siten, että haastateltavan normien ulkopuolelle asettuvaan seksuaaliseen suuntautumiseen tai sukupuoleen kielteisesti suhtautuvan vanhemman kuolemaa surtiin eri tavoin kuin sellaisen vanhemman tai isovanhemman kuolemaa, joka oli ollut elämänsä aikana haastateltavalle tärkeä tukipilari myös näissä kysymyksissä.

 

kuolema seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt

Perheen rooli kuoleman käytännöissä

Suomalaisessa kuolemankulttuurissa perinteisen perhemallin merkitys näkyy etenkin hautajaisrituaaleissa, joissa lähiomaisille on varattu tietyt roolit. Ei ole samantekevää, millä puolella kirkkoa ja missä rivissä hautajaisissa istuu, kuka asettaa kukat arkulle ensimmäisenä tai ketkä voivat ylipäätään vastata hautajaisjärjestelyistä.

Käytännöt kertovat surevien oletetusta asemasta vainajan elämässä: ne, jotka toimivat hautajaistilanteissa lähiomaisen rooleissa, ovat oletetusti vainajalle kaikkein läheisimpiä. Lisäksi lähiomaiset voivat vaikuttaa siihen, minne, miten ja kenen kanssa vainaja haudataan. Hautaustoimilaki, kirkkolaki ja seurakuntien hautausohjeet määrittelevät, kenet näissä yhteyksissä mielletään lähiomaiseksi.

Vaikka määritelmissä on toisinaan toisintekemisen mahdollistavaa väljyyttä, korostavat ohjeet virallisten puolisoiden, lapsien, vanhempien ja sisarusten asemaa päätöksentekijöinä. Lakitekstissä mainitaan myös vainajan oman tahdon kunnioittamisen tärkeys. Vainajan tahtoa voi kuitenkin käytännössä olla hankala tietää tai toteuttaa, jos sitä ei ole ilmaistu kirjallisessa muodossa.

Kuoleman käytäntöihin ja vakiintuneiden tapojen noudattamiseen tai noudattamatta jättämiseen liittyy vahvoja tunnelatauksia. Tutkimukseni haastatteluissa puhuttiinkin toisinaan kiistoista ja jännitteistä, joita esiintyi etenkin samaa sukupuolta olevan kumppanin tai entisen kumppanin menettäneiden haastateltavien ja vainajan verisukulaisten välillä.

Kiistat koskivat esimerkiksi kuolinilmoituksen laatimista, vainajan hautaamista sukuhautaan tai vainajan tekemää testamenttia. Toisaalta haastatteluissa puhuttiin myös tilanteista, joissa vainajan verisukulaiset antoivat epäviralliselle leskelle vapaat kädet hautajaisten järjestämisessä ja vainajan omaisuuden jakamisessa.

Tällöinkin lähiomaiset, joita laki ei tunnusta, olivat kuitenkin verisukulaisten hyväntahtoisuuden ja avarakatseisuuden varassa. Kiistatilanteessa laki ja vakiintuneet käytännöt olisivat olleet verisukulaisten puolella.

kuolema

Kirkon monopoli kuolemanrituaaleissa

Perheen ohella kuolemanrituaaleihin kietoutuu olennaisesti kirkko. Vainajan hautaamisesta ja hautajaisrituaaleista vastaa Suomessa edelleen yleisimmin evankelisluterilainen kirkko, vaikka kirkkoon kuuluvien osuus laskee vuosi vuodelta. Osin kirkon jäsenkadon taustalla on juuri kirkkoinstituution osoittama seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen vastustus. Esimerkiksi viime vuosien avioliittolakikeskustelu on osoittanut, ettei kirkko kohtele kaikkia kansalaisia samoin periaattein.

Kirkkoinstituution vaikea suhtautuminen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin näkyi haastateltavien kertomuksissa riippumatta siitä, mikä heidän oma uskonnollinen vakaumuksensa oli. Vaikka haastateltavien joukossa oli myös kirkkoon ja kristinuskoon myönteisesti suhtautuvia ihmisiä, osa haastateltavista kertoi eronneensa kirkosta nimenomaan sen eriarvoistavien asenteiden vuoksi. Moni haastateltava eli elämäänsä kirkkoinstituution toiminnan ulkopuolella, mutta kuolemantapauksen sattuessa heidänkin oli oltava tekemisissä kirkon kanssa.

Vaikka vainajat, joista haastatteluissa kerrottiin, eivät usein olleet kirkon jäseniä, hautajaiset järjestettiin pääsääntöisesti kristillisen kaavan mukaan. Kirkolliset hautajaiset oli selkein malli, joka hautajaisten järjestämiseen oli tarjolla. Kristillisiä elementtejä ja symboliikkaa saatettiin kuitenkin karsia, ja kristillisyyden tasosta neuvoteltiin muiden hautajaisjärjestelyihin osallistuvien kanssa.

Koska totuttuihin kuolemanrituaaleihin liittyi vahvoja yhteenkuuluvuuden ja hyväksytyksi tulemisen tunteita, haastateltaville oli tärkeää tulla niiden piirissä tunnustetuksi vainajan lähiomaisena. Monille oli myös tärkeää löytää HLBTQ-ihmisiin myönteisesti suhtautuva hautajaispappi – etenkin, jos vainaja itse kuului seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön.

Papin kanssa saattoi toisaalta muutenkin joutua yllättäviin tilanteisiin. Eräs haastateltavista kertoi papin suhtautuneen aluksi asiattomasti, kun hänelle oli selvinnyt, että äitinsä hautajaisia järjestävällä miehellä oli hautajaisissa mukanaan miespuoliso. Seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluminen saattoi siis vaikuttaa mitä erilaisimmin tavoin kuolemaa seuraaviin tilanteisiin.

HLBTQ-ihmisten kertomuksissa läheisen kuolemasta ja suomalaisesta kuolemankulttuurista risteää monia affektiivisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Ne voivat koskettaa myös heteroseksuaalista ja cissukupuolista (ei-transsukupuolista) valtavirtaa silloin, kun niihin kuuluvat elävät tavalla tai toisella perinteisten perhemallien tai kirkkoinstituution ulkopuolella

Tutkimukseni tekeekin näkyväksi suomalaiseen kuolemankulttuuriin liittyviä normeja, jännitteitä ja valta-asetelmia laaja-alaisesti. Ennen kaikkea tutkimus kertoo kuitenkin suomalaisten HLBTQ-ihmisten elämästä, johon myös kuolema olennaisena osana kuuluu.

 

 

***

Kuolema-teemaviikko Ilmiössä ja AntroBlogissa 28.10.-4.11.2018

Loka-marraskuun vaihteessa Ilmiö ja AntroBlogi pureutuvat yhdessä kuoleman kulttuureihin, käytäntöihin, politiikkaan ja numeroihin yhteiskuntatieteellisistä näkökulmista. Kuolema-teemaviikon sisällöt päivittyvät tapahtumasivulle sitä mukaan, kun ne ilmestyvät.

Klikkaamalla itsesi osallistujaksi Kuolema-teemaviikon Facebook-tapahtumaan pysyt varmasti kärryillä. Twitterissä ja Instagramissa taas kannattaa seurata #kuolemaviikko'a.

***

Kuvat järjestyksessä: Andy Hall, Ben White, Mark Smith & Sean Mungur, Unsplash

Kirjoittaja

Varpu Alasuutari

Varpu Alasuutari

Varpu Alasuutari, YTM, työskentelee tohtorikoulutettavana Turun yliopiston sukupuolentutkimuksen oppiaineessa. Väitöskirjassaan hän tutkii HLBTQ-ihmisten kokemuksia läheisen kuolemasta ja suomalaisesta kuolemankulttuurista.

Lue seuraavaksi

Luettavaa

Alasuutari, Varpu (2018) Queerit perheet ja läheisen kuolema. Teoksessa Eerola, Petteri & Pirskanen, Henna (toim.), Perhe ja tunteet. Helsinki: Gaudeamus, 185–201.

Doka, Kenneth J. (toim.) (2002) Disenfranchised Grief. New Directions, Challenges and Strategies for Practice. Illinois: Research Press.

Weston, Kath (1991) Families We Choose: Lesbians, Gays, Kinship. New York: Columbia University Press.

Avainsanat: kulttuuri kuolema seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt

– 4.11.2018