Suomalaiset munasolut houkuttavat Suomeen hedelmöityshoitoihin

Suuri joukko ihmisiä matkustaa joka vuosi ulkomaille toteuttaakseen lapsihaaveensa hedelmöityshoitojen tai sijaissynnytyksen avulla. Suomikin on lisääntymismatkailun kohdemaa: muutamia satoja ihmisiä tulee vuosittain erityisesti lahjamunasoluhoitoihin suomalaisille yksityisklinikoille. Tulevalta lapselta toivotaan usein etenkin etnistä samankaltaisuutta, mikä tekee osaltaan Suomesta houkuttelevan kohteen varsinkin muista Pohjoismaista tulijoille.

Lasten avusteisesta saamisesta on tullut miljoonien eurojen ylikansallista yritystoimintaa. Osa liiketoiminnasta on hoitojen tarjoaminen vanhemmille, jotka ovat valmiita matkustamaan hedelmöityshoitoihin ulkomaille.

Ihmisillä on monenlaisia syitä hakeutua hoitoihin ulkomaille. Oman maan lainsäädäntö tai hoitojärjestelmä voi esimerkiksi estää heitä saamasta haluamiaan hoitoja, hoitoihin saattaa olla pitkät jonot, tai hoitojen hinnat voivat olla kotimaassa kovin korkeat.

Ulkomaille matkustetaan pääosin lahjasukusoluhoitoihin ja sijaissynnytysjärjestelyihin. Lahjasoluja kaipaavat hakeutuvat erityisesti esimerkiksi Espanjaan, Tsekkiin ja Etelä-Afrikkaan lahjamunasoluja varten sekä Tanskaan lahjasiittiöitä varten. Sijaissynnytystä varten taas matkustetaan esimerkiksi Meksikoon ja Yhdysvaltoihin. Kenties yllätyksellisesti Suomeenkin tulee vuosittain satoja ihmisiä hedelmöityshoitoihin. Vuonna 2016 Suomessa tehtiin 480 hoitokiertoa asiakkaille, jotka eivät ole Suomen asukkaita.

Olen itse tutkinut hedelmöityshoitoihin liittyvää matkailua Suomeen. Tein etnografista kenttätyötä kolmella eri klinikalla vuosina 2015–2017: keräsin havainnointeja, videonauhaa, haastatteluja ja dokumenttiaineistoja. Suomellakin on paikkansa lisääntymismatkailun rodullistetuilla maailmanmarkkinoilla. Markkinoiden kartoittamisen lisäksi kiinnostuin tutkimuksessani lahjoitettujen sukusolujen vastaanottajien ja luovuttajien yhdistelemisen käytännöistä klinikoilla.

Pikkulapsi istuu miehen olkapäillä ulkona

Lahjasoluhoitoihin lähistölle – Suomeen tullaan varsinkin muista Pohjoismaista

Ihmiset matkustavat hoitojen ja sijaissynnytysjärjestelyjen vuoksi pitkiäkin matkoja, mutta kaikki lisääntymismatkailu ei suuntaudu kaukomaihin. Ihmiset matkustavat myös maantieteellisesti ja kulttuurisesti läheisiin kohteisiin. Omakielinen palvelu sekä käsitykset hoidon laadusta ja kulttuurin samankaltaisuudesta luovat turvaa matkalla hoitoihin, jotka voivat tuntua pelottavilta.

Yksi syy hakeutua lahjasoluhoitoihin lähelle on toive tulevan lapsen samankaltaisuudesta, jonka ajatellaan periytyvän geneettisesti. Ihmiset suuntaavat maihin, joiden kansaa he pitävät sukulaiskansoinaan tai vähintään etniseltä taustaltaan samankaltaisena. He siis rodullistavat maailmaa valitessaan kohteitaan eli kategorisoivat kansoja ”rodun” ja etnisyyden mukaan, joiden ajatellaan olevan biologisesti periytyviä ominaisuuksia.

Monet lahjasoluhoitoihin tulijat pyrkivätkin ensisijaisesti varmistamaan ”rodullisen” ja etnisen samankaltaisuuden perheissään tavoitellessaan vaikutelmaa siitä, että lahjasolusta syntynyt lapsi on heidän geneettinen jälkeläisenä. Ihmiset saattavat esimerkiksi toivoa ”valkoihoista suomalaisen oloista luovuttajaa”, kuten eräs tarkoitettu vanhempi minun tutkimusaineistossani asian ilmaisi.

Yksi syy hakeutua lahjasoluhoitoihin lähelle on toive tulevan lapsen samankaltaisuudesta, jonka ajatellaan periytyvän geneettisesti.

Suomeen matkustetaan pääasiassa munasoluluovutushoitoihin, jotka ovat aivan viime aikoihin asti olleet yksityisen hoitosektorin toimintaa. Hoitoihin tullaan eniten muista Pohjoismaista, Ruotsista ja Norjasta, joissa lahjamunasoluhoitoja ei tehdä lainkaan tai niihin pääseminen on hyvin vaikeaa. Norjassa lainsäädäntö kieltää munasolujen luovutuksen kokonaan. Ruotsiin taas ei ole syntynyt Suomen kaltaista yksityisten klinikoiden verkostoa, ja julkisen terveydenhuollon tarjoamien hoitojen yläikäraja on matalampi kuin yksityisten. Lahjamunasoluhoitoja ehdotetaan naisille yleensä vasta n. 42 ikävuoden jälkeen, jolloin Ruotsissa ei enää pääse julkisen puolen hoitoihin.

Matkailijoita on tullut myös erityisesti Saksasta ja Itävallasta. Yksittäisiä ihmisiä tulee Suomeen hoitoihin eri puolilta maailmaa; erityisesti ulkosuomalaisia käy aina välillä Suomessa hoidoissa. Venäjältä saapuu joitain asiakkaita, mutta he käyttävät klinikoiden mukaan hoidoissa lähinnä omia solujaan.

Merkittävä osa Suomessa luovutetuista sukusoluista menee joka tapauksessa Suomeen ulkomailta tuleville asiakkaille. THL:n viimeisimmän kokonaisen tilaston mukaan vuonna 2016 tehtiin yhteensä 731 siirtoa lahjoitetulla munasolulla. Niistä 480 hoitokierrosta, jotka tehtiin ulkomailta tuleville asiakkaille, 370 tehtiin lahjoitetuilla sukusoluilla.

Lääkärin työhuone

Lahjoitettujen sukusolujen vastaanottajien ja luovuttajien yhdisteleminen

Lahjasoluhoitoja saavat ihmiset pääsevät maailmanlaajuisesti osallistumaan sukusolun luovuttajan valitsemiseen vaihtelevasti. Osallistumisen mahdollisuus riippuu kansallisesta lainsäädännöstä ja hoidon käytännöistä. Esimerkiksi Kaliforniassa vastaanottajat voivat valita lahjoittajan älykkyysosamäärän, yliopistokoulutuksen ja monien muiden ominaisuuksien mukaan.

Suomessa luovuttajan valitsemista säädellään enemmän, ja laissa korostetaan ennen kaikkea ulkonäön samankaltaisuuden merkitystä. Laki hedelmöityshoidoista (1237/2006) ohjeistaa hoitavan lääkärin valitsemaan hoitoon tuleville tarkoitetuille vanhemmille luovuttajan, joka muistuttaa ulkonäöltään sitä osapuolta, jonka asemesta hoidossa käytetään ulkopuolisen luovuttajan sukusoluja (5 §).

Ulkonäkö määritellään laissa viitenä ominaisuutena: pituutena, silmien, hiusten ja ihon värinä sekä etnisenä taustana. Nämä ovat ainoat ominaisuudet, joista ammattilaiset voivat kertoa vastaanottajille ja joista vastaanottajat voivat esittää toiveita. Laki ei tosin määrittele etnistä taustaa mitenkään, mikä on osaltaan johtanut siihen, että klinikoilla etniseksi taustaksi kirjataan vaihtelevasti kansalaisuuksia, rotuluokkia, kuten kaukasialainen, ja etniskulttuurisia alueita, kuten skandinavialainen.

Suomessa laissa korostetaan ennen kaikkea ulkonäön samankaltaisuuden merkitystä.

Sukusolujen luovuttajien ja tarkoitettujen vanhempien yhdistämisen käytännöt muistuttavat kansainvälisen tutkimuksen perusteella toiselle perheellistymisen tavalle, adoptiolle, tutuista käytännöistä. Adoptiossa on haluttu yhdistää lapsia saman näköisiin tai muilta henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan samankaltaisiin vanhempiin, vaikkakaan sääntöä ei sovelleta etenkään kansainvälisessä adoptiossa enää nykyään. Poliitikot ja terveydenhuollon ammattilaiset ovat kansainvälisesti pitäneet yhdennäköisyyden ja samankaltaisuuden puutetta jopa riskinä lapsen ja vanhemman väliselle kiintymissuhteelle. Riskiargumentointi uusintaa kulttuurista ihannetta geneettisestä sukulaisuudesta. Kansainvälisesti on harvinaista, että lainsäätäjä määrittää sukusolujen luovuttajien ja vastaanottajien yhdistelyn käytäntöjä, varsinkaan kulttuurisesti rodullistavien ominaisuuksien mukaan, kuten Suomessa tehdään.

Aikuinen ja lapsi hiihtävät jäällä

Suomalaiset sukulaiskansana

Pohjoismaista tulevat tarkoitetut vanhemmat pitävät suomalaisia sukulaiskansana, jonka etnisyyden ajatellaan periytyvän. Keskustellessani pohjoismaalaisten kanssa heidän syistään tulla juuri Suomeen munasoluluovutushoitoihin minulle kerrottiin, että ”me ruotsalaiset/norjalaiset ja suomalaisethan näytämme samalta”.

Pohjoismaalaiset kertoivat samassa yhteydessä myös pitävänsä suomalaisesta Valviran ylläpitämästä lahjasolurekisteristä, johon kaikki luovuttajat on vuodesta 2007 rekisteröity ja josta hoidoista syntyneet lapset voivat saada tietää luovuttajan henkilötiedot täytettyään 18 vuotta. Tiedustellessani tarkemmin, miksi he pitivät rekisteristä, minulle vastattiin, että tällä tapaa luovuttaja ”tiedetään varmasti”.

Vanhemmat eivät koskaan saa itse selvittää rekisteristä luovuttajan identiteettiä, vaan henkilötiedot voi saada ainoastaan hoidoista syntynyt lapsi. Rekisterin voi siis tulkita toimivan vastaanottajille ennen kaikkea varmisteena luovuttajan jäljitettävyydestä ja lain sallimista luovuttajan viidestä tiedetystä ominaisuudesta: pituudesta, silmien, hiusten ja ihon väristä sekä etnisestä taustasta. Kun kerroin keskusteluistani klinikkojen työntekijöille, he kertoivat, että ennen rekisteriä matkailijat olivat erityisen huolestuneita siitä, että luovuttajat saattaisivat olla venäläisiä. Tämän voi ajatella kertovan siitä, missä sukulaiskansan raja ihmisillä menee.

On kiinnostavaa, että suomalaisia pidetään tässä yhteydessä sukulaiskansana. Näin ei nimittäin ole aina ollut. Suomalaisia ei ole pidetty aina edes valkoisina ”oikeina” eurooppalaisina saatika skandinaaveina vaan kaukaa idästä vaeltaneina mongoleina. Suomalaisia on kuvailtu tummiksi, keltaihoisiksi, lyhyiksi, kömpelöiksi ja lahjattomammiksi kuin rajanaapurimme, aidot skandinaavit. Valkoisuuden rajat ovat historiallisesti sen verran huokoiset, että tarpeen tullen jotkut kansat pääsevät sen piiriin.

Nukkuva vauva

Valkoisuuden suojeleminen yhdistelemisen käytännöissä

Havaitsin kenttätyötä tehdessäni, että joillakin klinikoilla vallitsi valikoiva logiikka siinä, miten lahjasolujen luovuttajia ja vastaanottajia yhdisteltiin. Tummaihoisia luovuttajia ei olisi suostuttu yhdistämään vaaleaihoisiin vastaanottajiin, mutta vaaleaihoinen luovuttaja voitiin kuitenkin mahdollisesti yhdistää tummaihoisiin vastaanottajiin.

Tummaihoisista munasolujen luovuttajista oli pulaa. Vaaleaihoisen luovuttajan ja tummaihoisten vastaanottajien yhdistelmän ajateltiin lisäksi olevan hyväksyttävä, koska sen nähtiin synnyttävän tarpeeksi uskottavuutta siitä, että hoidosta syntyvä lapsi voisi olla tarkoitettujen vanhempiensa geneettinen jälkeläinen. Tumman ihonvärin uskotaan periytyvän vahvemmin kuin vaalean. Alla eräs klinikan ammattilainen selittää minulle asiaa:

Meillä on nyt yks [asiakasnainen] nyt justiinsa, joka teki positiivisen raskaustestin niin [hän] on, melkein musta, Norjasta, mutta hän halusi suomalaisen [viittaa valkoiseen etnisen suomalaisuuteen] [munasolun]luovuttajan. [- -] Se on semmoinen, kun oman miehen siittiöitä käytetään, niin sittenhän tulee sanotaan puoliverinen. Eli se on semmoinen, että ei ole ihan täysin mustaihoinen, mutta kuitenkin tumma, koska on siittiöt on mustalta mieheltä niin, on. Oisko meillä pari ollut tällaista, että on halunnu suomalaisen. [- -] Sitten kun miehen siittiöitä käytetään, niin ne miehethän usein on myös hyvin tummia ja se tummuus on se periytyvä ominaisuus. Vaikka [luovuttaja] olisi suomalainen väreiltäänkin niin, tummempiahan ne lapset siitä huolimatta on.

Valikoiva logiikka on siis valkoisuuden ”puhtauden” suojelun logiikkaa. Tämä logiikka päti tiukimmin heteropariskuntiin, ja toki useimmiten vastaanottajat toivoivat itsekin yhdennäköisyyttä ja luovuttajaa samasta etnis-rodullisesta ryhmästä.

Myös itsellisten naisten ja naisparien toivottiin valitsevan sukuunsa, ”kansaansa” ja etniseen ryhmäänsä ”sopivia” luovuttajia. Klinikoilla kuitenkin tiedostettiin, että itselliset naiset ja naisparit voivat hankkia lapsia ominaisuuksiltaan kovinkin erilaisen miehen avustuksella klinikoiden ulkopuolella. Heidän toiveisiinsa esimerkiksi luovuttajan erilaisesta etnisestä taustasta myönnyttiin helpommin tiukoillakin klinikoilla, vaikkakin samalla huolehdittiin esimerkiksi perheen tulevaisuudessa kohtaavan rasismia.

Sairaalan käytävä, jolla kävelee ihminen

Kuuluisiko munasolun luovuttajalle reilumpi korvaus?

Ylikansalliset lahjasolumarkkinat tarvitsevat ja rekrytoivat luovuttajia ympäri maailman. Markkinoita hallitsee lahja- ja hyväntekeväisyysdiskurssi, jonka mukaan luovutettu munasolu on lahja lapsettomuudesta kärsivälle naiselle tai pariskunnalle.

Omassakin tutkimuksessani käy ilmi, että munasoluluovuttajien motiivien oletetaan olevan altruistisia; heidän oletetaan esittävän itsensä epäitsekkäinä ja hoivaavina, jopa äidillisinä, vaikka samalla heidän ei haluta toivovan minkäänlaista äidillistä suhdetta lahjamunasoluista syntyneisiin lapsiin. Tällaista tunnetyötä odotetaan naisilta myös maissa, jossa korvaus munasoluista on merkittävä – ikään kuin muut motiivit kuin auttamishalu olisivat jotenkin epäilyttäviä itsessään.

Munasoluluovutus vaatii luovuttajilta sitoutumista luovutusprosessiin, johon kuuluu laaja terveysseulonta sekä psykologin käynti. Jos luovuttajakandidaatti hyväksytään luovuttajaksi, yleensä hänen ja lahjasolun vastaanottajan kuukautiskierto synkronisoidaan e-pillerien avulla. Tämän jälkeen luovuttajan munarakkuloita kasvatetaan stimuloivan hormonipistoshoidon avulla noin kaksi viikkoa, minkä jälkeen munasolut kerätään alateitse ohuen neulan avulla suoraan munarakkuloista munasarjoista ultraääniohjauksessa. Keräyksen jälkeen munasolut hedelmöitetään usein toisen tarkoitetun vanhemman siittiöillä. Luovuttajat reagoivat yksilöllisesti hormonistimulointiin ja keräystoimenpiteeseen, mutta joka tapauksessa prosessi on vaivalloisempi kuin sperman luovutus. Lisäksi luovutukseen liittyy joitain tunnettuja terveysriskejä, kuten munasarjojen liikatoiminta.

Suomessa laki kieltää muiden kuin kulukorvausten maksamisen sukusolujen luovuttajille. Tätä on tulkittu monilla klinikoilla niin, että varsinaisten matka- ja muiden kulujen lisäksi munasolulahjoittajille maksetaan noin 250 euron korvaus vaivasta. Ennen lakia korvattava summa oli korkeampi, vaikka vaihtelua summassa esiintyikin. Tutkimukseeni osallistuneilla klinikoilla summa liikkui 800 euron liepeillä.

Altruismin normi hyödyttää taloudellisesti suhteellisen varakkaita pohjoismaalaisia vastaanottajia ja yksityisiä klinikoita.

Tutkimukseni klinikoiden ammattilaiset olivat sitä mieltä, että vanha summa oli sopivampi korvaus luovutuksesta. Nyt heistä osa yritti paikata asiaa erilaisilla pienillä tuotelahjoilla, kuten kosmetiikalla. Lisäksi naisten terveydestä kannetaan huolta luovutuksen jälkeenkin, ja jälkitarkastus kuuluu yleensä hoitoon.

Maailmalla esiintyy valitettavasti paljon heikoissa asemissa ja tilanteissa elävien luovuttajien hyväksikäyttöä ja välinpitämättömyyttä heidän terveydestään. Olisikin hienoa, jos kaikki maailman luovuttajat saisivat niin hyvää hoitoa kuin mitä olen Suomessa havainnoinut. Juuri aluillaan oleva uusi tutkimukseni myös vihjaa, että luovuttajat ovat varsin tyytyväisiä saamaansa hoitoon.

Suomi on innokkaasti vapauttanut terveydenhuollon markkinoita. Siksi Suomeen onkin syntynyt yksityisten klinikoiden markkinat, jollaisia ei esimerkiksi Ruotsissa ole. Kun tähän yhdistetään hedelmöityshoitolain kielto korvata lahjoittajille mitään nimellistä suurempaa, syntyy tilanne, jossa altruismin normi hyödyttää taloudellisesti suhteellisen varakkaita pohjoismaalaisia vastaanottajia ja yksityisiä klinikoita. Kun klinikoiden väkikin maksaisi munasoluluovuttajille enemmän, voiko nykyistä tilannetta pitää oikeudenmukaisena?

***

Kuvat: pääkuva Pixabay, 1. kuva Kelli McClintock (Unsplash), 2. kuva ja 5. kuva Inka Lähteenaro (Ilmiö), 3. kuva Joona Kotilainen (Kuvia Suomesta), 4. kuva Kevin Keith (Unsplash)

***

Lisääntymisen tulevaisuus -teemaviikko Ilmiössä 9.–15.12.2019

Miltä näyttää lisääntymisen tulevaisuus Suomessa ja maailmalla? Perheellistymisen myöhentyminen ja hedelmällisyyden lasku huolettavat kaikkialla läntisessä maailmassa. Ympäristön kestokyvyn näkökulmasta väestönkasvu taas voi olla yhteiskunnallinen ongelma.

Lisääntymisen tulevaisuus -teemaviikon jutuissa tähyillään lisääntymisen näkymiä ekologisen kriisin, biokapitalismin ja laskevan syntyvyyden aikakaudella. Järjestämme teemaviikon yhdessä eri tieteenaloja yhteen tuovan Lisääntymisen tulevaisuus -hankkeen kanssa. Kaikki teemaviikolla ilmestyneet jutut löydät täältä.

Kirjoittaja

Riikka Homanen

YTT, akatemiatutkija, sosiologian dosentti, Tampereen yliopisto ja Helsingin yliopisto
Kirjoittaja tutkii lisääntymistä, lisääntymisteknologioita ja lisääntymiseen liittyvää hoitoa sosiaalisten suhteiden rakentamisen näkökulmasta. Tämän hetkinen tutkimus tarkastelee tarkemmin lisääntymisen ja sen hoidon markkinaistumista.

Lue seuraavaksi

Kirjallisuus

Almeling, R. (2011) Sex Cells: The Medical Market for Eggs and Sperm. University of California Press, Berkeley.

Andersson, M. (2016) The risk of relatedness: governing kinship in Swedish transnational adoption policy, in: Kroløkke, C., Myong, L., Adrian, S.W., Tjørnhøj-Thomsen, T. (Eds.), Critical Kinship Studies. Rowman and Littlefield International, London, pp.203–220.

Bergmann, S. (2011) Fertility tourism: circumventive routes that enable access to reproductive technologies and substances. Signs 26(2), 280–289.

Deomampo, D. (2016) Transnational Reproduction: Race, Kinship, and Commercial Surrogacy in India. New York University Press, New York.

Isaksson, P. (2001) Kumma kuvajainen: Rasismi rotututkimuksessa, rotuteorioiden saamelaiset ja suomalainen fyysinen antropologia. Kusannut Pantsi, Jyväskylä.

Kemiläinen, A. (1998) Finns in the Shadow of the “Aryans”: Race Theories and Racism. SHS, Helsinki.

Speier, A. (2016) Fertility Holidays: IVF Tourism and the Reproduction of Whiteness. New York University Press, New York.

Thompson, C. (2005) Making Parents: The Ontological Choreography of Reproductive Technologies. MIT Press, Cambridge and London.

Thompson, C. (2009) Skin tone and the persistence of biological race in egg donation for assisted reproduction, in: Glenn, E.N. (Ed.), Shades of Difference: Why Skin Color Matters.

Avainsanat: hedelmöityshoidot lisääntyminen perhe

– 9.12.2019