Rescuekissat tarinataloudessa: Kertomuksia kissoista, joista sinun pitäisi välittää

Kissojen vähäisestä arvostuksesta ja tiedon puutteesta kehkeytynyt kissakriisi on eläinsuojeluyhdistyksille ympärivuotinen murhe. Internet tarjoaa kuitenkin helposti saavutettavan keinon, jolla yhdistykset ovat pyrkineet tarttumaan haasteeseen: sosiaalisessa mediassa jaettavat tunteisiin vetoavat kertomukset rescuekissoista.

 

Valtaosa suomalaisille löytöeläintaloille ja eläinsuojeluyhdistyksille päätyvistä eläimistä on kissoja. Arvioiden mukaan vain neljäsosa löytökissoista haetaan takaisin alkuperäiseen kotiinsa, kun taas löytökoirista noudetaan jopa yhdeksän kymmenestä. Lisäksi Suomessa on runsaasti villiintyneitä ja populaatioissa lisääntyviä kissoja, joilla ei ole kotia koskaan ollutkaan.

Kukaan ei tiedä tarkalleen, kuinka monta kissaa Suomessa hylätään tai on avun tarpeessa vuosittain. Suomen Eläinsuojeluyhdistysten liitto SEY:n varovaisen arvion mukaan puhutaan vähintään 20 000 kissan katraasta – määrä siis vastaa esimerkiksi Tornion tai Sipoon asukaslukua. Jos kaikki hylätyt ja ulkona lisääntyvät kissat jäisivät eloon, kestäisi vain nelisen vuotta saavuttaa Porin asukasluku.

Todellisuudessa kissojen selviytymismahdollisuudet ovat kuitenkin kehnot. Luonnossa elävät kissat kärsivät nälästä, kylmyydestä ja erilaisista sairauksista, ja myös monet löytöeläintaloille päätyneet kissat joudutaan lopettamaan kissojen huonokuntoisuuden tai löytöeläintalojen resurssien puutteen vuoksi. Lämpimät vuodenajat tarjoavat ulkoileville kissoille kuitenkin rutkasti aikaa lisääntyä, minkä seurauksena syntyy monikymmenhäntäisiä populaatioita. Populaatiot hakeutuvat usein hyvää tarkoittavien, satunnaisesti ruokkivien ihmisten pihapiiriin, mikä kasvattaa kissalaumaa entisestään.

Hylättyjen kissojen selviytymismahdollisuudet ovat kehnot.

Sisäsiittoisten ja villiintyneiden kissojen pelastaminen on lahjoitusvaroihin ja vapaaehtoistyöhön tukeutuville eläinsuojeluyhdistyksille suuri taloudellinen ja logistinen haaste. Ruoasta ja tarvikkeista on jatkuva pula, sijaiskodeille on ainainen tarve ja vain yhden kissan eläinlääkäritoimenpiteistä saattaa jäädä käteen nelinumeroinen lasku.

Tuhansia kissoja, tuhansia euroja – valtavasta määrästä on hankala saada otetta. Laumat ja katraat koostuvat kuitenkin yksilöistä, jotka lähemmällä tarkastelulla näyttäytyvät muunakin kuin vilahtavina hännänpäinä ja abstrakteina tilastoina. Eläinsuojeluyhdistysten vapaaehtoistyöntekijät ja sijaiskodit tutustuvat lukuisiin kissoihin, joista yksikään ei ole aivan samanlainen kuin toinen. Sosiaalisen median yleistymisen myötä yhdistykset voivat jakaa yksityiskohtaisia kertomuksia näiden kissayksilöiden elämästä – ja kuolemasta – helpommin kuin koskaan ennen.

Huomio kiinnitetään esimerkiksi pieneen, kilpikonnakuvioiseen Hattivattiin, jonka kohtaloksi koitui sisäsiittoisuudesta johtuva perineaalityrä; omistajansa laiminlyömään Helmi Pöllöseen, joka söi nälkäänsä pieniä kiviä ja jonka tassujen nahka oli paleltumien kuorima; yhden viikon ikäiseen Rääpykkään, pentueen ainoaan selviytyjään, joka emonsa hylkäämänä olisi myös menehtynyt, jos kissaa ei olisi pelastettu.

Nämä kaikki ovat suomalaisten eläinsuojeluyhdistysten Facebook-sivuilla jaettuja rescuekissakertomuksia, joita analysoin pro gradu -tutkielmassani. Rescuekissalla tarkoitan tässä yhteydessä eläinsuojeluyhdistysten pelastamia, ylläpitämiä ja uusiin koteihin välittämiä kissoja. Rescuekissa on ollut avun tarpeessa esimerkiksi hylätyksi joutumisen, kaltoinkohtelun tai populaatiossa syntymisen vuoksi. Käsittelemiäni rescuekissakertomuksia yhdistää muun muassa tarinallistava kerronta, julkaisujen saama suhteellisen suuri huomio, tunteisiin vetoava retoriikka sekä pyrkimys valistaa ihmisiä kissojen sterilisaation ja kastraation tärkeydestä kissakriisin hillitsemisessä.

Affektiiviset eli tunteisiin vaikuttavat ja vetoavat yksilökertomukset toimivat usein myös eräänlaisina adoptioilmoituksina, joihin ihmiset voivat tutustua oman kotinsa rauhassa. Esimerkiksi Vaasan kissatalo on kertonut, että koskettavien rescuekissakertomusten jakamisen ansiosta yhdistyksellä oli viime vuoden alussa ennätyksellisen pieni määrä kodittomia kissoja.

Oranssi kissa vaanii lumisten oksien seassa

Rescuekissakertomus ja takertuvat tunteet

Ei ole yllättävää, että tunteisiin vetoaminen on tehokas retorinen keino. Tarvitaan kuitenkin syvällisempää tarkastelua, jotta rescuekissakertomusten affektiivisesta logiikasta saadaan parempi ote.

Sosiaalisessa mediassa jaettavat kertomukset rescuekissoista voivat julkaisualustansa tarjoamista mahdollisuuksista riippuen koostua esimerkiksi tekstistä, kuvista, videoista, kommenttikentästä, emojeista sekä jako- ja reaktiopainikkeista. Erityisesti jako-, reaktio- ja kommentointimahdollisuudet osallistavat lukijoita aivan eri tavalla kuin painettu teksti.

Lingvisti Ruth Pagen mukaan netissä jaettavat kertomukset ovat omanlaisensa tekstilaji, jota määrittelee mahdollisuus kasvaa tuhansien eri kertojien vuorovaikutuksessa paisuvaksi jatkumoksi. Facebookissa jaettu rescuekissakertomus ei pääty siihen, kun yhdistys julkaisee tekstin seinällään, vaan se jatkaa elämäänsä ihmisten kommenteissa, jaoissa ja mahdollisissa jatkokertomuksissa, joita samasta kissasta julkaistaan. Sosiaalisen median teknisellä toteutuksella ja tämän mahdollistamalla reaktiivisuudella on siis olennainen rooli siinä, millä tavalla kertomus tavoittaa ja koskettaa ihmisiä.

Sosiaalisessa mediassa vilisee erilaisia tunteita ilmaisevia hymiöitä, tarroja, videoita, kuvia ja kommentteja, jotka myös osaltaan kannustavat tunteelliseen reaktiivisuuteen. Kulttuurintutkija Sara Ahmedin sanoin tätä ympäristöä voi tarkastella digitaalisena dokumenttina rescuekissakertomuksen affektiivisesta taloudesta, jossa jaettu julkaisu muuttuu sitä affektiivisemmaksi, mitä enemmän se kartuttaa kommentteja, reaktioita ja jakoja.

Ahmed ei tarkastele tunteita ainoastaan psykologisina elämyksinä, vaan sosiaalisina ja kulttuurisina käytänteinä, joiden avulla tietyistä kehoista voidaan tehdä arvokkaita ja toisten välille voidaan tehdä eroa. Yksittäinen tunteva ihminen ei siis tässä ajattelumallissa ole tunteen alkuperä eikä päämäärä, vaan ainoastaan yksi solmupiste affektien ja objektien – kuten tässä tapauksessa rescuekissojen – välistä yhteyttä muovaavassa affektiivisessa taloudessa.

Kissoihin voi takertua niin inhon, rakkauden kuin epäluulon tunteita

Affektien ja objektien välinen suhde on siinä mielessä sattumanvarainen, että mikä tahansa affekti voi tarrautua mihin tahansa objektiin. Kissoihinkin voi takertua niin inhon, rakkauden kuin epäluulon tunteita. Käytännössä suhde on kuitenkin riippuvainen historian kuluessa tapahtuvasta toistosta, kohtaamisista ja rajanvedoista.

Viime aikoina käyty keskustelu pörriäisistä ja pölyttäjien merkityksestä luonnon monimuotoisuudelle on oiva esimerkki affektien ja objektien välisen suhteen neuvottelemisesta. Hyönteiset eivät olekaan inhimillistä tilaa häiritseviä inhottavia tunkeilijoita, vaan hyödyllisiä kumppanilajeja, jotka toivotetaan tervetulleeksi pihapiiriin antamalla nurmikon kasvaa ja rakentamalla hyönteishotelleja.

Tällä samalla periaatteella rescuekissakertomukset voi nähdä pyrkimyksenä muokata affektiivista suhtautumista kodittomiin ja villiintyneisiin kissoihin. Rescuekissakertomuksissa kesykissojen kuvataan jääneen vaille asianmukaista huolenpitoa siksi, että lajin tarpeita ja piirteitä ei ole opittu tunnistamaan ja kissoja on virheellisesti pidetty itsenäisinä oman tien kulkijoina.

Millainen rescuekissakertomus koskettaa?

Facebookissa jaettu rescuekissakertomus voi siis kasvaa tuhansien kertojien vuorovaikutukseksi, jonka intensiteetti kasvaa ja kiinnittää yhä useamman ihmisen huomion kiertäessään profiilista toiseen – ainakin teoriassa. Käytännössä eläinsuojeluyhdistykset julkaisevat monenlaisia rescuekissakertomuksia, jotka toisinaan kiinnostavat yleisöä ja toisinaan eivät. Suppeimmillaan kertomus voi olla kuva ilman tekstiä tai vaikkapa parin sanan julkaisu, jossa jonkun kissan kerrotaan saaneen kodin.

Tällaiset tynkäjulkaisut eivät kovin usein kiinnitä ihmisten huomiota, vaikka poikkeuksiakin löytyy. Yleensä eläinsuojeluyhdistysten täytyy kuitenkin nähdä enemmän vaivaa kertomuksen eteen, jotta suurempi yleisö kiinnostuisi julkaisusta. Rescuekissakertomuksia käsittelevässä gradussani analysoin paljon vuorovaikutusta kirvoittaneita julkaisuja, jotka pyrkivät vakuuttamaan lukijat kissojen leikkauttamisen tärkeydestä kissakriisin hallinnassa. Työssäni havaitsin, että monia affektiivisia ja ahkerasti jaettuja kertomuksia yhdistivät nimeämisen, kuoleman ja kuoleman uhan teemat sekä kissojen taustan kontekstualisoiminen.

Kaikille yhdistysten ylläpitämille kissoille annetaan nimi, mikä toisaalta auttaa erottamaan kissat toisistaan, mutta on myös merkittävä osa rescuekissakertomuksen affektiivista vaikuttavuutta. Nimetty kissa ei ole enää vain villiintynyt löytökissa – tyypillisyyksiin ja yleistyksiin typistynyt lajinsa edustaja – vaan yksilö, jonka ihmiset tunnistavat mahdolliseksi kumppanieläimeksi.

Hylättyjen kissojen kuolemat sijoittuvat yhteiskunnan näkymättömään marginaaliin.

Kissan taustan kontekstualisoiminen voi puolestaan lisätä kertomuksen affektiivista vaikuttavuutta tarjoamalla lukijoille tietoa kissan yksilöllisistä piirteistä ja syistä, jotka ovat johtaneet kissan kuoleman uhkaan. Nimeämisen ohella kontekstualisointi tehostaa kissan esittämistä yksilönä, jonka kuulumisten perään saatetaan jopa kysellä. Näin kävi esimerkiksi aikaisemmin mainitun Helmi Pöllösen tapauksessa, sillä ihmiset jännittivät, jäisikö huonokuntoinen pikkukissa henkiin.

Kertomuksissa kuvailtu kuolema ja kuoleman uhka esimerkiksi hoitamattomaksi jäävien sairauksien vuoksi ovat sen sijaan ihmisten välinpitämättömyyden ja tietämättömyyden seurauksia, jotka olisi mahdollista välttää parantamalla kissan arvoa. Kaikilla ulkona elävillä ja heitteille jääneillä kesykissoilla on heikentyneet selviytymismahdollisuudet, joten kuoleman uhka koskee jokaista hoitoa vaille jäävää löytökissaa.

Ennenaikainen kuolema on raadollinen osa tuhansien hylättyjen kissojen elämää, eikä eläinsuojeluyhdistyksillä ole puutetta traagisista kohtaloista kertomuksia laatiessaan. Kissojen aseman kannalta haastavaa on kuitenkin näiden kuolemien sijoittuminen yhteiskunnan näkymättömään marginaaliin, jonne täytyy omaehtoisesti hakeutua ymmärtääkseen kissakriisin mittakaavan koko mädännäisyydessään, matoisuudessaan ja verisyydessään. Rescuekissakertomukset avaavat ikkunan tähän marginaaliin ja auttavat yleisöä toisaalta tutustumaan yksittäisiin tapauksiin, mutta myös hahmottamaan ongelman laajuuden kouriintuntuvammin kuvaillessaan, millaisia kohtaloita abstraktien tilastojen taakse kätkeytyy.

Mustavalkoinen pieni kissa heinäpaalien välissä

Tunteiden kautta rakenteisiin

Tunteisiin vetoavan kerronnan ja huomion kiinnittävien kuvien lisäksi rescuekissakertomukset sisältävät usein ratkaisuja kissojen aseman muuttamiseksi. Kissojen leikkauttaminen on konkreettinen toimenpide, jota kaikki eläinsuojeluyhdistykset suosittelevat muun muassa populaatioiden syntymisen hillitsemiseksi. Yhdistykset kampanjoivat myös vastuullisen ulkoiluttamisen puolesta, jotta yhä useammat kissat voisivat nauttia ulkomaailman virikkeistä turvallisesti ulkotarhassa, suojatulla parvekkeella tai valjaissa. Lisäksi niin kissojen kuin koirienkin tunnistusmerkinnästä ja rekisteröinnistä pyritään tekemään pakollista, jotta karkulaisten löytäminen olisi helpompaa ja kissojen asemaan ”kertakäyttöisinä” seuralaisina saataisiin muutos.

Toimenpiteet ovat eläinfilosofisesta näkökulmasta hankalia ja monimutkaisia, sillä ne väistämättä edustavat kissojen vapauteen kajoamista. Kesykissojen tapauksessa lisääntymisen ja liikkumisen vapaus vaikuttaa kuitenkin pahentavan kissakriisiä, lyhentävän kissojen elinikää sekä altistavan monenlaisille taudeille ja vaivoille. Vapaasti ulkoilevan, kastroimattoman uroskissan lisääntymisaikeet jäävät helposti kissan omaksi salaisuudeksi ja naaraskissakin voi synnyttää ulkona huoltajien tietämättä, joten populaatiot eivät saa alkuaan ainoastaan hylättyjen kissojen kohtaamisista. Jos yhdistysten ajamat muutokset kissojen hoidossa ja asemassa ulottuisivat valtaosaan Suomessa eläviä kissoja, jäisivät sisäsiittoisuudelle ja sairauksille alttiit populaatiot, autoteiden varsilla mädäntyvät ruumiit sekä reviiritaistoissa syntyvät vammat kissojen suojelun haasteiden marginaaliin.

On myös tärkeää huomata, että Suomessa ei elä luonnonvaraisia villikissoja ollenkaan. Vaikka kesy- tai kotikissa – tieteelliseltä nimeltään Felis catus – muistuttaa ulkonäöltään esimerkiksi euroopanvillikissaa (Felis silvestris) ja afrikanvillikissaa (Felis lybica), kyseessä on oma eriytynyt lajinsa, joka on muovautunut vuosituhansia kestäneessä suhteessa ihmisiin. Suomessa elävät villiintyneet kissat ovat siis tarkalleen ottaen ihmisten hylkäämiä ja ulkona lisääntyviä kesykissoja, jotka saavat kaiken ravintonsa luonnosta.

Määritelmät eivät ole silkkaa semantiikkaa, sillä paljon kritisoidun metsästyslain mukaan villiintyneen kissan voi tappaa. Ulkoilevan kotikissankin odotetaan noudattavan järjestyslakia ja välttelevän muun muassa toria toriaikana, lasten leikkipaikkoja ja kunnostettuja hiihtolatuja. Kiellettyjä alueita on siis niin kaupungeissa, taajamissa kuin metsissäkin.

Eläinsuojeluyhdistyksillä on useita syitä kannustaa rajoittamaan kesykissojen vapautta.

Käytännössä villiintynyttä kissaa on vaikeaa erottaa kotikissasta, mikä voi asettaa ulkoilevan kissan vaaraan. Toisaalta monilla eläinsuojeluyhdistyksillä on rohkaisevia kokemuksia villiintyneiden kissojen totuttamisesta lajityypilliset tarpeet huomioivaan virikkeelliseen ja turvalliseen sisäkissan elämään. Kärsivällinen kesyttämisprosessi voi tuottaa yllättävänkin nopeasti hedelmää ja pelastaa ensisilmäyksellä aggressiiviselta ja aralta vaikuttavan kissan lainsuojattomuudelta.

Eläinsuojeluyhdistyksillä on siis useita syitä kannustaa rajoittamaan kesykissojen vapautta ja kantamaan vastuuta domestikoituneesta kumppanilajistamme, joka pärjää huonosti pohjoisessa ilmanalassa ja aiheuttaa tuhoa linnustolle. Monilla ihmisillä on kuitenkin syvälle juurtuneita oletuksia naaraskissojen tarpeesta kokea tiineys, kastroitujen hiirikissojen laiskistumisesta, sisäkissojen elämän vääjäämättömästä ankeudesta ja villiintyneiden kesykissojen kyvyttömyydestä oppia viihtymään ihmisten seurassa. Voikin olla, että yksi suurimmista haasteista kissakriisin ratkaisussa ei ole välittämisen puute sinänsä, vaan käsitykset siitä, mitä välittäminen ja huolenpito käytännössä tarkoittavat.

Kissayksilöiden kuoleman uhkaa kuvaavat kertomukset eivät ainoastaan kerro yksittäisiä nyyhkytarinoita, vaan pyrkivät tarraamaan sitkeisiin asenteisiin ja muovaamaan niitä affektien tasolla haastamalla kissoihin liittyviä uskomuksia. Tunteisiin vaikuttamalla eläinsuojeluyhdistyksillä on mahdollisesti paremmat edellytykset menestyä varsinaisessa vaikutustyössään ja kannustaa ihmisiä tarttumaan sellaisiin huolenpidon tapoihin, joiden avulla kissakriisi saataisiin kuriin.

Nainen pitää kissaa sylissään

Kertomuksen ja ihmiskeskeisyyden vaarat

Kissojen kannalta olennaisin kysymys lienee, onko rescuekissakertomuksilla tosiasiallista vaikutusta kissojen asemaan. Kriittisestä näkökulmasta tarkasteltuna on mahdollista, että affektiivisesta rescuekissakertomuksesta kehkeytyy jakojen myötä samanmielisten kaikukammio, joka kultivoi julkaisun kommentoijien ihmiskeskeistä halua tuomita kissakriisin mahdollistavat ”pahat” ihmiset ja korostaa omaa moraalista ylemmyyttään. Julkaisun yleisö saattaa myös jättää huomiotta viestin kissojen rakenteellisesta asemasta ja jumittua kertomuksen kissayksilön kohtaloon. Ei ole tavatonta, että runsaasti reaktioita ja jakoja kerryttäneiden rescuekissakertomusten ”tähdillä” on kotiehdokkaita ruuhkaksi asti, kun taas monet muut kissat odottavat lopullisen kodin löytymistä kuukausitolkulla.

Paljon vuorovaikutusta innoittaneet sosiaalisen median rescuekissakertomukset vertautuvatkin jossain määrin Kertomuksen vaarat -tutkimusprojektin teoretisoimaan viraaliin eksemplumiin, eli netissä runsaasti jaettuun ja tosikertomukseksi kuvattuun kokemusperäiseen julkaisuun, jonka perusteella tehdään edustuksellisia ja normatiivisia tulkintoja. Projektia johtaneen Maria Mäkelän mukaan tällaisille kertomuksille on ominaista reaktio- ja affektikeskeisyys, minkä myötä julkaisun vastaanotossa keskitytään pikemminkin kertomuksen oikeamielisyyteen, affektiiviseen konsensukseen ja sosiopoliittisiin yksinkertaistuksiin kuin taustalla piileviin sosiaalisiin, kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Käytännössä tämä saattaa ilmetä esimerkiksi niin, että satojen viestien tuohtunut kommenttikenttä toteaa kuin yhdellä suulla, minkälaisilla ihmisillä on "saunan takana tilaa".

Yhteiskunnallisina toimijoina eläinsuojeluyhdistyksillä ei kuitenkaan ole intressiä sälyttää kissakriisiä yksittäisten ihmisten kontolle, mikä on todennettavissa niiden pitkäjänteisestä asennekasvatus- ja valistustyöstä. Yhdistykset ovat myös tietoisia siitä, että ihmisten välinen eriarvoisuus ja huono-osaisuus vaikuttavat olevan yhteydessä muunlajisten eläinten kaltoinkohteluun, minkä vuoksi eläinsuojeluneuvojien tarjoamalla tuella ja neuvonnalla on tärkeä rooli. Monet yhdistykset huomioivat vähävaraiset ihmiset järjestämällä tapahtumia, joissa kissoja voi leikkauttaa ja tunnistemerkitä huomattavasti edullisemmin kuin eläinlääkärin vastaanotolla, ja joiltakin yhdistyksiltä on myös mahdollista hakea kertaluontoisia avustuksia esimerkiksi kalliisiin hoitokuluihin.

Tällaisella mutkikkuudella ei kuitenkaan usein ole sijaa viraalin kertomuksen affektiivisessa vastaanotossa – yksioikoisuus ruokkii reaktiivisuutta siinä missä monimerkityksisyys saattaa tukahduttaa sen. Vaikka jaot ja reaktiot auttavat yhdistyksiä tavoittamaan enemmän ihmisiä, on myös mahdollista, että asenteiden ja rakenteiden muokkaaminen jäävät sosiaalisessa mediassa jaetun rescuekissakertomuksen affektiivisuuden jalkoihin, jos yleisö tarkastelee kertomusta ihmiskeskeisestä näkökulmasta ja keskittyy omakuvan kiillottamiseen sekä yksipuoliseen paheksuntaan.

Sosiaalisen median tarinatalouden dynamiikassa ei siis välttämättä ole kyse laskelmoivasta tarinaniskennästä ja halusta tuottaa yksinkertaistuksia, vaan siitä, että yksioikoisen tulkinnan mahdollistava kertomus saattaa helpommin lähteä kiertämään omalla affektiivisella radallaan, olipa se tarkoituksenmukaista tai ei.

Kissan pää sivusta kuvattuna

Empatiaa ja parempaa tietoa kissoista

On kuitenkin huomattava, että mikä tahansa teksti tai julkaisu voi resonoida monella eri tavalla. Kuten mediatutkija Susanna Paasonen on todennut, eläinten kaltoinkohtelua esittävien kuvien jakaminen Facebookissa voi herättää vastaanottajissa sellaisia affektiivisia värähdyksiä, jotka saavat ihmiset arvioimaan suhdettaan maailmaan ja muihin kehoihin uudesta näkökulmasta. Myös filosofi Elisa Aaltola esittää, että muunlajisia eläimiä kuvaavat narratiivit voivat kultivoida ihmisten simulatiivista eli toisiin suuntautuvaa empatiakykyä, jos kertomukset kuvaavat eläimiä niiden lajityypillisten ja yksilöllisten historioiden, kykyjen sekä muiden olennaisten kontekstien valossa.

Kontekstisidonnaisuus on välttämätöntä, jotta voisimme nähdä muunlajisen eläimen mahdollisimman paljon omana itsenään, eikä inhimillistävien oletuksien ja suodattimien vääristämänä. Antropomorfismi eli ihmisenkaltaistaminen on usein haitallista muunlajisille eläimille – esimerkiksi kissan saatetaan tulkita kostavan virtsatessaan ei-toivottuun paikkaan, vaikka nykytiedon mukaan kissoilla ei ole kostamiseen vaadittavaa kognitiivista päättelykykyä. Toisaalta on myös tärkeää vältellä etäistä objektiivisuutta, joka voi johtaa ihmisten ja muiden eläinten välille rakennetun keinotekoisen railon syventämiseen kieltämällä moninaiset lajienväliset samankaltaisuudet. Pyrkimyksenä on siis luovia näiden välillä sekä oppia ymmärtämään kissojen käyttäytymistä paremmin.

On mahdollista, että kissojen lajityypillisyyden ja yksilöllisyyden huomioiva rescuekissakertomus onnistuu muuttamaan ihmisten tunnesuhdetta kissoihin.

Kissoja pelastavat eläinsuojeluyhdistykset ovat ainutlaatuisessa asemassa, jossa ne pystyvät tarkkailemaan satojen kissojen yksilöllisiä piirteitä ja sosiaalista vuorovaikutusta. Yhdistykset tekevät läheistä yhteistyötä eläinlääketieteen asiantuntijoiden kanssa, minkä myötä niillä on myös monipuolinen ymmärrys kissojen terveydellisistä tarpeista. Havainnointia ja laaja-alaista tietoaan hyödyntämällä yhdistysten aktiivien on mahdollista luoda kissojen ehdoilla laadittuja kertomuksia laajalle yleisölle.

Rescuekissakertomuksia on monenlaisia, ja on tapauskohtausta, kuinka vaikuttavasti tätä tietoa ja affektiivisuutta osataan julkaisussa hyödyntää. On kuitenkin mahdollista, että kissojen lajityypillisyyden ja yksilöllisyyden huomioiva rescuekissakertomus onnistuu herättämään toisiin suuntautuvaa empatiaa, muuttamaan ihmisten tunnesuhdetta kissoihin ja näin vaikuttamaan kissojen asemaan ihmiskeskeisessä yhteiskunnassa.

 

***

Kirjoitus perustuu Helsingin yliopistossa kesäkuussa 2019 hyväksyttyyn pro gradu -tutkielmaan Shared Stories of Rescue Cats: Online Narratives and Affective Resonance.

Kuvat: bannerikuva Andriyko Podilnyk, tekstin kuvat Samuele Giglio, Madelynn Woods, Jasmin Sessler, Mel Elias, Borna Bevanda (kaikki Unsplash)

Kirjoittaja

Milla-Maria Joki

Milla-Maria Joki

FM, väitöskirjatutkija ja apurahatutkija Helsingin yliopistossa toteutettavassa ja Koneen Säätiön rahoittamassa Ilmastokestävyys keittiössä – ruokakulttuurin murroksen arkiset mahdollisuudet -hankkeessa.

Kirjoittaja tutkii väitöskirjaprojektissaan kissojen pelastamista Suomessa ja kissojen kulttuurisia representaatioita.

Lue seuraavaksi

Kirjallisuus

Aaltola, E. (2018) Varieties of Empathy: Moral Psychology and Animal Ethics. Lanham: Rowman & Littlefield International.

Ahmed, S. (2004) The Cultural Politics of Emotion. Edinburgh: Edinburgh University Press.

Mäkelä, M. (2018) Lessons from the Dangers of Narrative Project: Toward a Story-Critical Narratology. Tekstualia, 1:4, 175–186.

Paasonen, S. (2011) Carnal Resonance: Affect and Online Pornography. Cambridge, Massachusetts; London: The MIT Press.

Page, R. E. (2018) Narratives Online: Shared Stories in Social Media. New York: Cambridge University Press.

Avainsanat: eläimet sosiaalinen media tunteet

– 2.3.2021