Nuoret, päihderiippuvuus, asunnottomuus – Lapsuuden suojan reunoilta yhteiskunnan marginaaleihin

Suomi on tilastokärjessä, kun puhutaan päihdeperäisistä kuolemista nuorten ikäluokassa. Näiden nuorten syrjäytymisestä onkin alettu kantaa huolta. Päihderiippuvuuteen liittyviä ilmiöitä on tarkasteltu ennen kaikkea nykyhetkessä sekä haittoja vähentävän työn näkökulmasta. Havaintoni veivät kuitenkin myös toiseen suuntaan, menneisyyteen ja lapsuuteen. Moni oli pudonnut lapsuuden suojelun turvaverkkojen läpi jo varhain, usein ennen päihdeongelmaa. Huolestuttavia tilastoja tulisikin tarkastella myös lastensuojelun ongelmana.

Katselen yli suuren huoneen, jonka laidoilla nukkuu asunnottomia nuoria. Nuoret ovat kuuluisia, otsikoista tuttuja. Tilastot kertovat Suomen olevan Euroopan kärkeä, kun puhutaan päihdeperäisistä kuolemista nuorten ikäluokassa. Näiden nuorten syrjäytymisestä onkin alettu kantaa huolta.

Syrjäytymisellä viitataan prosessiin, jossa nuori jää sivuun täysivaltaisesta yhteiskunnan jäsenyydestä: osattomaksi koulutuksesta, työstä, toimeentulosta, harrastuksista, ihmissuhteista ja yhteiskunnallisesta toiminnasta. Syrjäytyneitä nuoria koskevaa keskustelua onkin motivoinut pyrkimys saada yhteiskunnan reunamilla eläviä huono-osaisia nuoria pois marginaalista ja takaisin yhteiskuntaan.

Tarkoitukseni on haastatella yhteiskunnan marginaaleissa eläviä nuoria heidän palvelujärjestelmäkokemuksistaan. Täällä matalan kynnyksen tukipisteessä asunnottomat voivat yöpyä, peseytyä, pestä pyykkiä ja syödä. He saavat tukipisteessä myös puhtaita käyttövälineitä ja palveluneuvontaa, eli neuvontaa, jota tarvitaan omien asioiden hoitamiseen sosiaali- ja terveydenhuollossa sekä oikeusjärjestelmän eri asteilla.

Tutkimussuunnitelmassa asetettu tehtäväni on saada haastattelemalla tietoa siitä, minkälaisia kokemuksia nuorilla on yhteiskunnan tarjoamista palveluista. Kasvoni on tarkoitus ”kulua” riittävän tutuiksi, jotta nuoret suostuisivat haastateltavikseni ja kertoisivat, miten heitä on palvelujärjestelmissä kohdeltu. Ensimmäisen viikon jälkeen on selvää, ettei nuorilla ole mitään aikeita puhua kanssani. Heidän silmissään minä – ja monet muut, jotka heidän silmissään edustavat ”yhteiskuntaa” – olen epäluotettava. En saa tietoa palvelujärjestelmäkokemuksista.

En tarkoita, etten kuulisi puhetta. Tomppa* etsii sopivia housuja. Hän haluaa farkut, sellaiset, jotka pysyvät jalassa. Vauhti on kova. Vartissa hän kaivaa kassistaan – tai jonkun toisen kassista, sillä tavarat vaihtavat jatkuvasti omistajaa – lukemattoman määrän asuvaihtoehtoja löytämättä mieleisiään. Tompan omaisuus on pienessä kassissa ja kassilla on tukipisteessä oma lokero. Tomppa huojuu ja horjahtelee, pikakelauksella. Kysyn ohjaajilta mistä tuollaisen vauhdin saa ja heidän veikkauksensa on amfetamiini. Paria päivää myöhemmin Tomppa ei pysy pystyssä lainkaan. Hän levittää kassinsa sisällön ulko-oven eteen, etsii kassista jotain. Sataa harmaata räntää. Kassin sisältö kastuu ja nuhjaantuu. Tomppa kaatuu portaille. Pelkään, että hän satuttaa päänsä. Siitä muutamia päiviä myöhemmin näen Tompan nukkumassa sohvalla.

Näen myös, kuinka ohjaajat käyvät juttelemassa nuorten kanssa. Joskus nuoret lähtevät ohjaajan mukaan. Opin vähitellen, että he käyvät ohjaajan kanssa hammaslääkärissä, lähtevät katkaisuhoitoon, hoitavat toimeentulotukiasioita. Joskus ohjaaja istuu nuoren viereen ja silittää, tai katsoo haavaa, kipua, tulehtunutta ihokaistaletta. Näen kohtaamisia, jotka ovat mutkattomia, hiljaisia, eleettömiä ja alleviivaamattomia. 

Päivien kuluessa tutkimusasetelmani alkaa epämääräisesti hävettää minua. Kysymykseni on kaukana nuorten todellisuudesta. Jos haluaisin tietää jotain heidän palvelujärjestelmäkokemuksistaan, minun täytyisi asettua kuuntelemaan heitä täysin toisin kuin olin aikonut. Täytyisi yrittää kuunnella myös hiljaisuutta, vastarintaa ja epäluottamusta, kaikkea sitä, miksi Tomppa ja muut eivät halua puhua kanssani palvelujärjestelmistä.

Äänettömyyden kuunteleminen

Tutkimukseni alkuvaiheet ovat hyvä esimerkki siitä, miten tutkittava ilmiö voi avautua tutkimuksen aikana uusiin suuntiin. Sitkeä hiljaisuus ja epäluottamus olivat havaintoja, joiden seuraamisesta tuli tärkeä osa tutkimusta. Nuorten haastattelujen rinnalle tuli kahden kuukauden etnografia tukipisteen arjesta sekä nykyhetken kokemusten ymmärtämisen oheen kiinnostus myös mennyttä kohtaan. Sanoitetun ohella tutkimusintressin piiriin tulivat myös ne tarinat, joista tukipisteessä puhutaan vain ääntä madaltaen, ja ne, joista vaietaan. Päihderiippuvuuteen liittyviä ilmiöitä on tarkasteltu ennen kaikkea nykyhetkessä sekä haittoja vähentävän työn kontekstissa. Tästä hyvänä esimerkkinä on keskustelu käyttöhuoneista. Havainnoimani hiljaisuus ja epäluottamus veivät kuitenkin myös toiseen suuntaan, menneisyyteen. Menneisyys, puolestaan, tuo mukaan myös lapsuuden.

Ymmärtääkseni kohtaamieni nuorten tilanteita, heidän hiljaisuuttaan ja epäluottamustaan, otin tavaksi kysyä etnografian aikana tapaamiltani tukipisteen ohjaajilta nykytilanteen ohella myös menneisyyteen liittyviä kysymyksiä. Ottaen huomioon, miten nuoria monet heidän asiakkaansa olivat, minua kiinnosti, mikä on voinut johtaa nykytilanteeseen. Heidän lapsuutensa, aika, jolloin heidän on täytynyt olla aikuisten hoivan ja valvonnan piirissä, ei voinut olla kaukana. Kysyinkin ohjaajilta, mitä olisi pitänyt tapahtua toisin, jotta nämä nuoret eivät olisi täällä tukipisteen asiakkaina.

Minkälaiset tapahtumat ja tilanteet edeltävät nuorten elämää yhteiskunnan marginaaleissa?

Käsitteenä marginaalisuus viittaa yhteiskuntaan kuulumiseen (belonging) ja siitä vaille, syrjään, jäämiseen. Esimerkiksi kuulumista tarkastellut tutkija Marco Antonsich jakaa kuulumisen yhtäältä henkilökohtaiseen kuulumisen tunteeseen ja toisaalta kuulumiseen statuksena, josta hyvä esimerkki on kansalaisuus ja sen takaamat juridiset oikeudet. Edellisessä korostetaan arkipäivän käytäntöjä, joiden kautta kuulumisen tunne rakentuu, kun taas jälkimmäisessä huomio on yhteiskuntaan kuulumisen muodollisissa ehdoissa. Yhtäläiset oikeudet eivät toteudu ilman kuulumisen kokemusta. Kansalaisstatuksen ohessa huomio on näin myös siinä, miten ja minkälaisissa arkisissa tilanteissa kuuluminen toteutuu, jatkuvasti. Minkälaisen neuvottelun tuloksena kansalaiset kuuluvat yhteiskuntaan – ja minkälaisia säröjä siinä voidaan havaita? Minkälaista kuulumattomuutta kuulumisen rinnalla elää?

Kun lopulta sain myös nuoria haastateltaviksi, kuuntelin, miten he puhuivat elämäntilanteistaan sekä suhteistaan yhteiskuntaan ja sen palveluihin. He kertoivat ”piikkikoukusta”, elämästä ”alerttina” eli jatkuvassa valmiustilassa, toimeentulotuen hakemisen ja saamisen vaikeuksista, velkataakasta, sakkovankeudesta, häädöistä. Kysyin myös lapsuudesta, menneisyyden varjosta, jos se haastattelutilanteeseen sopi.

Joillekin sopi. He kertovat huostaanotoista, väsyneistä äideistä, isistä, jotka eivät osanneet olla isiä, lastensuojelulaitosten arjesta, aikuisista, joiden kanssa opettelivat pistämään, toisista, jotka hyväksikäyttivät ja vetivät mukaan ”alamaailmoihin”, terveydenhoidon ammattilaisista, jotka katsoivat toisaalle, kouluarjesta, jonne he eivät kuuluneet. Kuulumisen neuvotteluissa he olivat jääneet marginaaleihin jo varhain.

Hajanaisista palasista muodostuu tarinamosaiikki, joka kertoo sosiaalipolitiikan epäonnistumisesta ja erityisesti lastensuojelun puutteista. Yhteiskuntaan kuuluminen sekä kuulumisen kynnysten madaltaminen ovat olleet elimellinen osa hyvinvointivaltiota, ja pääsy yhteiskunnan järjestelmiin ja instituutioihin irrottamaton osa sen itseymmärrystä. Tällä tavoin ulkopuolisuus ja kuulumattomuus, yhteisyyden marginaalit ja syrjäytyminen kyseenalaistavat hyvinvointivaltiota ja sen solidaarisuutta.

Pohjoismaissa sukupolvien välinen solidaarisuus ilmenee sitoutumisena lasten ja perheiden hyvinvointiin palveluin ja tukijärjestelmin. Suomessa lapsella ja nuorella on lakisääteinen suoja kasvuun ja kehitykseen. Ensisijainen vastuu on vanhemmilla ja huoltajilla, mutta myös viranomaiset on määrätty tukemaan ja tarvittaessa turvaamaan kasvua aikuiseksi. Lastensuojelulain tavoitteena on varmistaa lapsen kasvu ja kehitys myös niissä tilanteissa, jolloin lapsen vanhemmat tai huoltajat eivät sitä tee. Tavoitteena on ollut synnyttää turvaverkko, jonka läpi ei putoa.

Moni on kuitenkin pudonnut. Suomesta halutaan lapsimyönteinen yhteiskunta, mutta haastateltujen nuorten tilanteet kertovat lapsuuden suojan ongelmakohdista ja polarisoitumisesta. Haastateltavat olivat olleet lapsuuden suojelun marginaaleissa jo varhain, usein jo ennen päihdeongelmaa.

Lapsuuden ”toiset”

Lapsuudentutkija Julie Garlen on kiinnittänyt huomiota siihen, miten mielikuva lapsuuden viattomuudesta toimii myös ulossulkevana käytäntönä. Garlenin mukaan kaikilla lapsilla ei ole oikeutta tulla nähdyiksi viattomina ja siten suojelun arvoisina. Lapsuuden viattomuus on historiallinen, ajan kuluessa muotoutunut, ilmiö. Sen ympärille on muodostunut lapsuutta suojelevia lakeja, sopimuksia ja instituutioita.

Siten ”lapsuuden viattomuuden” ja ”suojeltavuuden” välille on synnytetty sidos, joka arvottaa lapsia suojelun arvoisiksi tai suojan reunamille. Garlen toteaakin, että ”suurimman hinnan viattomuudesta ovat maksaneet ne lapset, joilla ei alun perin ollut oikeutta ‘lapsuuteen’”. Köyhyyden, hyväksikäytön tai syrjinnän olosuhteisiin syntyneet lapset on usein suljettu viattomuuden ulkopuolelle – heitä ei siis ole pidetty viattomina ja siksi he ovat jääneet myös lapsuuden suojelun marginaaleihin.

Garlenin väite tekee lasten väliset sosiaaliset erot näkyviksi. Lapsuus ei ole monoliittinen kategoria, joka kattaa kaikki lapset, vaan sen sijaan se on erottelujen ja eriarvoisuuksien kenttä. Viattomuudesta poikkeaminen on riski. Esimerkiksi teiniraskaudet, päihderiippuvuus tai hyväksikäyttö poikkeavat viattomuuteen liittyvistä mielikuvista ja siksi suhde suojan tarpeeseen on ristiriitainen.

Minulle jaetuissa tarinoissa haastateltavien lapsuus tuleekin usein kuvatuksi odotushuoneena, vastuun aikakapselina, jossa nuoret ovat olleet, kunnes he saavuttavat täysi-ikäisyyden ja sen mukana vastuun itsestään. Hiljaisuuksien ja epäluottamuksen kuuntelu sekä menneisyyden analyyttinen tarkastelu tuo marginaalisuudesta käytyyn keskusteluun uusia teemoja ja tekee otsikoiden nuorista paitsi päihdehuollon, myös lastensuojelun kysymyksen.

Vaikka päihderiippuvuuden kanssa elävät nuoret ovat päätyneet otsikoihin nimenomaan ikänsä takia, käytännössä heidän ikänsä jää ilman riittävää huomiota. Lapsuus ja nuoruus tuovat päihderiippuvuutta koskevaan keskusteluun uusia teemoja, jotka liian usein jätetään vähäiselle huomiolle, kun puhutaan näiden nuorten syrjäytymisestä. Ohutta kuulumisen kokemusta lapsuudessa voi olla vaikea muuttaa toiseksi aikuisuudessa. Nuoret kantavatkin harteillaan seurauksia myös siitä, etteivät he ole olleet suojan ja kuulumisen arvoisia. Sukupolvien välinen ongelmallinen eettinen jännite jää ratkaisematta.

Katkonaisten tarinasirpaleiden avulla voi seurata ohutta, haaleaa lankaa lähemmäksi hiljaisuutta. Näistä hauraista langoista ja tarinasäröistä muodostuu kuva, joka lapsia ja pakolaisuutta tutkineen Ravi Kohlin sanoin voi avata jotain tärkeää Pandoran laatikosta, jonka sisältöä äänettömyys vartioi. Tutkimuskeskustelussa tilan tekeminen ja äänen tarjoaminen vaiennetuille onkin eettinen ehto. Hiljaiset äänet voivat myös muuttaa vakiintuneita käsityksiä – jos niitä kuunnellaan.

*Tompan nimi ja hänen tunnistettavuuteensa liitettävät piirteensä sekä kuvattua tilannetta on muutettu, joten Tomppa on sekä todellinen että kuvitteellinen, esimerkinomainen, henkilö.

Teksti perustuu artikkelikäsikirjoitukseen ”Becoming Invisible – The ‘Been’ Child and Belonging in the Stories of Marginalised Young People”, joka on hyväksytty julkaistavaksi Barn – forskning om barn og barndom i Norden -lehden erikoisnumerossa 1-2/2025.

Kuvat: Vladimir Mokry / Unsplash, Sebastiano Piazzi / Unsplash, Krakograff Textures / Unsplash