Mitä sijaissynnytyksissä syntyneistä lapsista tiedetään?

Sijaissynnytyksiä kuvataan mediassa ja politiikassa usein dramaattisesti ja riskejä korostaen. Tutkittua tietoa sijaissynnytyksissä syntyneistä lapsista on varsin vähän, mikä voi olla yksi syy myös sijaissynnytyksiä koskevan lainsäädännön puutteeseen.

 

Sijaissynnytyksiä – eli järjestelyjä, joissa lapsen synnyttää suunnitellusti joku muu kuin aiottu vanhempi – on monenlaisia. Sijaissynnytys voi olla kaupallinen tai ei-kaupallinen, ja siinä syntyvä lapsi on voinut saada alkunsa lahjoitetuista sukusoluista tai tulevien vanhempien omista sukusoluista. Usein ei-kaupallisesta sijaissynnytyksestä puhutaan altruistisena eli epäitsekkäänä tekona, koska sijaissynnyttäjä voi tuntea empatiaa tai solidaarisuutta lapsettomia kohtaan. Toisaalta sijaissynnyttäjät voivat myös kaupallisissa järjestelyissä ilmaista haluavansa auttaa sen lisäksi, että haluavat ansaita rahaa.

Tässä kirjoituksessa käsittelen sijaissynnytyksessä syntyneiden henkilöiden asemaa ja hyvinvointia, koska haluan tuoda esiin sijaissynnytyksen pitkäaikaisia vaikutuksia. Erityisen tärkeää on pohtia, mitä ilmiö tarkoittaa niille lapsille, jotka syntyvät tällä tavoin.

Brittiläisen sosiologi Nicholas Rosen mukaan lisääntymisteknologiat ovat ”elämän teknologioita”, jotka muotoilevat tulevaisuutta muuttamalla biologisena ihmisenä olemista ja luomalla uusia sosiaalisia suhteita sukusolujen luovuttajien ja vastaanottajien välille. Tutkimuksessani tarkastelen, kuinka sijaissynnytys edistää sukulaisuuden rajojen haastamista ja muuttamista. Sosiaaliset normit ja arvot määräävät, missä määrin sijaissynnytys nähdään toivottuna tai hyväksyttynä lisääntymisen tapana.

Kerron lyhyesti mitä sijaissynnytyksessä syntyneistä lapsista ja nuorista tiedetään aiemman tutkimuksen valossa. Yhdistän kirjallisuuskatsauksen muutamaan esimerkkiin haastatteluistani suomalaisten vanhempien ja sijaissynnyttäjien kanssa. Keskityn siihen, miten vastaajat pohtivat sijaissynnytyksessä syntyneiden lasten identiteettiä ja kuinka vanhemmat ovat kertoneet lapsille heidän alkuperästään.

Valtavia riskejä vai ”täydellinen matka”?

Kansainvälinen uutismedia kertoi keväällä sijaissynnytyslapsista, jotka olivat juuttuneet Ukrainaan pandemian vuoksi suljettujen rajojen takia. Kuvissa näkyi kymmeniä vastasyntyneitä vauvoja, jotka odottivat vanhempiaan hotellissa. Kotimaassaan epätoivoiset uudet vanhemmat odottivat vauvansa kotiin tuomista. Sen lisäksi, että tarina itsessään on esimerkki sekä sijaissynnytyksessä syntyneiden lasten että tarkoitettujen vanhempien uskomattomasta haavoittuvuudesta, se on myös osa suurempaa sijaissynnytystä koskevaa riskidiskurssia eli riskejä korostavaa puhetapaa.

Mediassa ja politiikassa käytävissä sijaissynnytyskeskusteluissa korostetaan usein sijaissynnytyksessä syntyneiden lasten riskiä leimautua tai jäädä orvoiksi tai kansalaisuudettomiksi. Tämän riskidiskurssin mukaan sijaissynnytys ei ole lapsen kannalta turvallinen. Riskejä nähdään esimerkiksi sijaissynnytyksessä syntyneiden lasten vanhemmuuden ja kansalaisuuden juridisessa määrittelyssä, johon voi liittyä epäselvyyksiä. Sijaissynnytystä pidetään myös riskinä lasten hyvinvoinnille. Riskidiskurssi kietoutuu usein uskonnollisiin keskusteluihin ”perhearvoista” ja lapsen eduista, jotka ovat osa sukupuoleen, lisääntymiseen ja seksuaalisuuteen liittyvää kasvavaa polarisaatiota.

Riskidiskurssin mukaan sijaissynnytys ei ole lapsen kannalta turvallinen.

Mediatarinat sijaissynnytyksestä ovat usein joko täynnä ongelmien kuvausta tai vaihtoehtoisesti onnellisia ja ongelmattomia. Kansainväliset tiedotusvälineet raportoivat usein sijaissynnytysjärjestelyistä, joissa jokin on mennyt pieleen. Mediakeskustelu antaa usein vaikutelman, että sijaissynnytykseen liittyy aina oikeudellisia konflikteja, jonkun osapuolen juuttuminen toiseen maahan, sijaissynnyttäjän synnytyksen jälkeinen masennus, taloudellista hyväksikäyttöä, jonkun hyväntahtoisuuden hyväksikäyttöä tai jokin katastrofien yhdistelmä.

Antropologi Elly Teman kirjoittaa toisaalta idealisoiduista ja romantisoiduista sijaissynnytystarinoista Israelin sosiaalisessa mediassa. Tarinat ovat riskidiskurssin jyrkkä vastakohta: niissä kerrotaan, kuinka sijaissynnytysjärjestelyjen tulisi olla ”täydellinen matka” ja keskitytään onnellisiin syntymiin, sijaissynnyttäjiin ja perheisiin.

Mielestäni tarvitsemme enemmän tutkimukseen perustuvaa ja vivahteikkaampaa mediaraportointia sijaissynnytyksestä. Aivan erityisesti tarvitsemme tietoa siitä, miten sijaissynnytys vaikuttaa niiden elämään, jotka ovat syntyneet sijaissynnytysjärjestelyissä. Sijaissynnytyksessä syntyneiden ihmisten omat kokemukset ja mielipiteet ovat erityisen näkymättömiä sijaissynnytystä koskevassa julkisessa keskustelussa.

Tiedon puute ja lainsäädännön puute

Sijaissynnytyksessä syntyneistä lapsista on vain vähän tietoa ja tutkimusta, mikä on sijaissynnytyskeskustelussa suuri ongelma. Tiedon puute johtaa ristiriitaisiin johtopäätöksiin lasten tulevaisuudesta ja lasten edusta. Viime kädessä tiedon puute saattaa johtaa sijaissynnytystä koskevan lainsäädännön ja määräysten puuttumiseen, koska päätöksentekijät käyttävät sitä syynä kotimaisen sijaissynnytysjärjestelyiden laillistamisen tai rajat ylittävien sijaissynnytysjärjestelyjen sääntöjen selventämisen lykkäämiseen.

Olen tutkinut empiirisesti eduskuntakeskusteluja ja sijaissynnytystä koskevia lakiesityksiä Suomessa, Norjassa ja Ruotsissa. Tutkimukseni perusteella tutkimuksen vähäisyyttä käytetään myös argumenttina sijaissynnytyksiä rajoittamiseksi tai kieltämiseksi. Rajoittavia tai kieltäviä sääntöjä perustellaan ennen kaikkea lasten ja sijaissynnyttäjien haavoittuvuudella.

Tiedon puute johtaa ristiriitaisiin johtopäätöksiin lasten tulevaisuudesta ja lasten edusta.

Suomessa järjestettiin ei-kaupallisia sijaissynnytyksiä lääketieteellisistä syistä lapsettomille heteropareille 1990-luvun alusta vuoteen 2007, jolloin sijaissynnytykset kiellettiin hedelmöityshoitolaissa (1237/2006). Muun muassa tietojen puutetta lasten hyvinvoinnista käytettiin perusteluna siihen, ettei sijaissynnytystä sallittu.

Suomen nykyisen hallitusohjelman tavoitteena on tutkia ei-kaupallisen sijaissynnytyksen mahdollisuutta suomalaisessa terveydenhuollossa. Tämä prosessi on kuitenkin toistaiseksi ollut hyvin hidas.

Aikaisemmat tutkimukset sijaissynnytyslapsista

Sijaissynnytyksessä syntyneitä lapsia on tutkittu kansainvälisesti hyvin vähän. Aikaisempi tutkimus sijaissynnytyksestä on keskittynyt ensisijaisesti kaupalliseen sijaissynnytykseen ja erityisesti vanhempien ajatuksiin lisääntymisestä tai sijaissynnyttäjien tekemään tunnetyöhön ja ruumiilliseen lisääntymistyöhön.

Monissa maissa, kuten Suomessa, sijaissynnytyksen kautta syntyneitä lapsia on vähän. Heistä suurin osa on edelleen alaikäisiä, mikä vaikeuttaa tutkimusta, koska alaikäiset lapset nähdään tutkimuseettisestä näkökulmasta haavoittuvana ja erityistä suojelua vaativana ryhmänä.

Joissakin maissa, erityisesti Isossa-Britanniassa, on tehty pienimuotoisia tutkimuksia nuorista sijaissynnytyslapsista. Suurin osa tutkimuksista on psykologisia pitkittäistutkimuksia pienistä lapsista, heidän sopeutumisestaan, hyvinvoinnistaan ja suhteestaan vanhempiinsa. Monia niistä on johtanut perhetutkimuksen professori Susan Golombok Cambridgen yliopistosta. Tutkimukset sijaissynnytyksen kautta syntyneistä nuorista tai aikuisista ovat hyvin rajallisia. Professori Golombok kirjoittaa: ”Mitä ei vielä tiedetä, on se, miten nämä suhteet kehittyvät ajan myötä ja kuinka sijaissynnytyksen kautta syntyneet lapset kokevat alkuperänsä myöhemmin elämässään”.

Mitä johtopäätöksiä voimme tehdä aikaisemmista tutkimuksista? Lapset ymmärtävät kasvaessaan vähitellen, mitä sijaissynnytys tarkoittaa. Isossa-Britanniassa tehdyssä tutkimuksessa useimmat sijaissynnytyksessä syntyneet lapset pystyivät osoittamaan jonkinlaista ymmärrystä sijaissynnytyksestä seitsemänvuotiaana. Kymmenvuotiaana useimmat ymmärsivät synnytyksen sijaissynnytyksen kautta, vaikka vanhempien tapa kertoa sijaissynnytyksestä vaikutti lasten käsityksiin heidän alkuperästään.

Sijaissynnytysperheiden vanhemmat kokevat yleensä, että on tärkeää paljastaa sijaissynnytysalkuperä lapselle.

Golombokin tutkimusryhmä on vertaillut sijaissynnytysperheitä perheisiin, joissa lapset ovat syntyneet sukusolujen luovutuksen kautta. He löysivät vähemmän perhesuhteiden ongelmia sijaissynnytysperheissä kuin lahjasoluperheissä. Seitsenvuotiailla sijaissynnytyslapsilla oli suurempia sopeutumisongelmia kuin lahjasolulapsilla, mutta ero oli kadonnut kymmenvuotiaana. Sijaissynnytyksen kautta syntyneillä 14-vuotiailla oli enemmän emotionaalisia häiriötä ja kehityshäiriöitä verrattuna luonnollisen hedelmöittymisen tai sukusolujen luovutuksen jälkeen syntyneisiin.

Muutamissa tutkimuksissa on tutkittu, kuinka vanhemmat ovat kertoneet lapsille sijaissynnytyksestä sekä mahdollisesta luovutettujen munasolujen tai siittiöiden käytöstä. Sijaissynnytysperheiden vanhemmat kokevat yleensä, että on tärkeää paljastaa sijaissynnytysalkuperä lapselle, ja useimmissa tapauksissa he ovat kertoneet lapsille ennen seitsemän vuoden ikää.

Pohdintoja sijaissynnytyksessä syntyneiden lasten alkuperästä

Ei ole tilastotietoja siitä, kuinka moni suomalainen matkustaa ulkomaille sijaissynnytysjärjestelyjä varten. Kenttätyöni perusteella teen kuitenkin johtopäätöksen, että sijaissynnytys kotimaassa tai ulkomailla on suomalaisille harvinainen lisääntymisen muoto.

Vuonna 2017 tein kymmenen haastattelua suomalaisten vanhempien kanssa ja kuusi haastattelua suomalaisten sijaissynnyttäjien kanssa. Yli puolet haastateltavistani oli toteuttanut sijaissynnytysjärjestelyn ennen vuoden 2007 lakimuutosta. Neljä haastattelemani sijaissynnyttäjää oli aiottujen vanhempien lähisukulaisia ja kaksi vanhempien kollegoita tai tuttavia. He kaikki pitivät yhteyttä lapseen ja vanhempiin syntymän jälkeen.

Sijaissynnytysalkuperän ilmoittaminen lapsille on haastattelujen perusteella usein monen vuoden prosessi. Vanhemmat mukauttavat kertomustaan lapsen ikätason mukaisesti. Esimerkiksi eräs äiti mainitsi, että he olivat kirjoittaneet perheen omaan käyttöön lastenkirjan sijaissynnytysjärjestelystään aikomuksenaan käyttää sitä paljastamisprosessissa. Eräs toinen äiti ei paljastanut lapselle koko alkuperätarinaa kerralla, mutta kertoi tietoja lahjoitetuista sukusoluista muutamaa vuotta myöhemmin. Hän koki, että geneettinen alkuperä oli vaikeampi selittää lapselle kuin sijaissynnytys.

Perheissä, joissa on kaksi isää, kysymys lapsen syntymisestä tulee yleensä jossain vaiheessa esille. Eräs haastattelemani samaa sukupuolta oleva pariskunta näki tarpeen keskustella avoimesti lapsen kanssa, kun lapsi alkaa kysyä siitä, miten hän on saanut alkunsa, erityisesti siinä vaiheessa, kun lapsi pystyy ymmärtämään asian. Isät toivoivat myös, että lapsi kehtaisi tulla kyselemään teini-iässä, kun hän alkaa miettiä alkuperäänsä.

Lasten elämään vaikuttavat hyvin paljon perhettä koskevat sosiaaliset normit.

Aiempi tutkimus ei juurikaan viittaa siihen, että sijaissynnytyksen kautta syntyneiden lasten hyvinvoinnissa olisi merkittäviä eroja verrattuna sukusolujen luovutuksen tai luonnollisen hedelmöityksen jälkeen syntyneisiin lapsiin. Tarvitaan kuitenkin lisää tutkimusta sijaissynnytyksen kautta syntyneiden ihmisten hyvinvoinnista ja myös siitä, miten julkisen keskustelun riskidiskurssi vaikuttaa heihin.

Haastatteluissani keskusteltiin usein lapsen biologisesta tai geneettisestä alkuperästä. Geneettistä alkuperää pidettiin joskus merkityksellisempänä lapsen identiteetin sekä lapsen ja vanhemman välisen suhteen kannalta. Pidän tätä esimerkkinä siitä, kuinka sukulaisuus neuvotellaan uudelleen – tavalla, joka silti perustuu geneettisen sukulaisuuden normatiivisiin ihanteisiin. Sijaissynnytystä normalisoidaan yhdistämällä se vakiintuneisiin hedelmöityshoitoihin ja sukulaisuus- ja sukupuolirakenteisiin, kuten avioliittoon ja geneettiseen sukulaisuuteen.

Lasten elämään vaikuttavat hyvin paljon perhettä koskevat sosiaaliset normit. Sijaissynnytyksessä syntyneiden lasten kannalta olisi hyvä, jos normit joustaisivat niin paljon, että lapset tuntisivat olonsa tavallisiksi ja hyväksytyiksi.

 

***

Kuvat: bannerikuva Kelly Sikkema (Unsplash), tekstin kuvat Tatiana Syrikova (Pexels), Rodnae Productions (Pexels), Kelly Sikkema (Unsplash), John Mark Arnold (Unsplash)

Muokattu 18.1. klo 16. Vaihdettu kolmannen alaluvun lopussa sana lainsäädäntöprosessi prosessiksi.

Kirjoittaja

Lise Eriksson

Lise Eriksson

VTT, sosiologian tutkija, dosentti, Uppsalan yliopisto

Kirjoittaja tutkii lisääntymistä, sosiaalisia normeja ja arvoja. Hän on kiinnostunut siitä, miten hedelmöityshoitoja harjoitetaan ja miten niistä keskustellaan Pohjoismaissa. Hän työskentelee Ruotsin tutkimusneuvoston rahoittamassa monitieteisessä MigraMed-hankkeessa, joka tarkastelee terveydenhuollon arvoristiriitoja liittyen lisääntymiseen, maahanmuuttoon ja sosiaalisiin normeihin.

Lue seuraavaksi

Kirjallisuus

Carone, N. et al. (2017) Surrogacy families headed by gay men: relationships with surrogates and egg donors, fathers’ decisions over disclosure and children’s views on their surrogacy origins. Human Reproduction 33(2), 248–257.

Eriksson, L. (accepted) Out-sourcing Problems or Regulating Altruism? Parliamentary Debates on Domestic and Cross-border Surrogacy in Finland and Norway. European Journal of Women’s Studies.

Eriksson, L. (2019) Intersections between Biopolitics and Religion: Cases of Politicisation of Religion in Finland and Norway. Nordic Journal of Religion and Society 32 (1), 40–54.

Eriksson, L. (2016) Finland as a Late Regulator of Assisted Reproduction: A Permissive Policy under Debate. In: Lie, M. & Lykke, N. (eds) Assisted Reproduction Across Borders: Feminist Perspectives on Normalizations, Disruptions and Transmissions. Oxford/New York: Routledge, 124–135.

Golombok, S. (2015) Modern Families: Parents and Children in New Family Forms. Cambridge: Cambridge University Press.

Golombok, S. et al. (2017) A longitudinal study of families formed through reproductive donation: Parent–adolescent relationships and adjustment at age 14. Developmental Psychology 53 (10), 1966–1977.

Jadva, V. et al. (2012) Surrogacy families 10 years on: relationship with the surrogate, decision over disclosure and children’s understanding of their surrogacy origins. Human Reproduction 27 (10), 3008-3014.

Readings, J. et al. (2011) Secrecy, disclosure and everything in-between: decisions of parents of children conceived by donor insemination, egg donation and surrogacy. Reproductive BioMedicine Online 22 (5), 485–495.

Rose, N. (2007) The Politics of Life Itself: Biomedicine, Power, and Subjectivity in the Twenty-First Century. Princeton and Oxford: Princeton University Press.

Söderström-Anttila V. et al. (2002) Experience of in vitro fertilisation surrogacy in Finland. Acta Obstetricia et Gynecologica Scandinavica 8: 747–752.

Söderström-Anttila, V. et al. (2016) Surrogacy: outcomes for surrogate mothers, children and the resulting families–a systematic review. Human Reproduction Update 22 (2), 260–276.

Teman, E. (2019) The Power of the Single Story: Surrogacy and Social Media in Israel. Medical Anthropology 38 (3), 282-294.

Avainsanat: lapset lisääntyminen perhe

– 15.1.2021