Miksi lakkasimme lukemasta? – Lukeminen eriarvoisuuden peilinä

Keskustelua lukemisesta läpäisee vahvasti huolipuhe, jota hallitsevat ne, jotka jo lukevat paljon. Perinteinen lukeminen on tutkimuksen valossa vähentynyt. Lukijatutkimuksissa kuitenkin kuuluu usein eniten lukevien ääni, emmekä tiedä tarpeeksi siitä millainen elämäntyylin elementti lukeminen 2000-luvulla on. Miksi lakkasimme lukemasta -kirjani pyrkii ymmärtämään kansallisesti edustavien pitkittäisaineistojen ja haastatteluaineiston avulla, millaisista yhteiskunnallisista ja rakenteellisista syistä lukemisen mahdollinen hiipuminen voi johtua.

Aiempi tutkimus osoittaa kiistattomasti, että lukemiseen käytetty aika on vähentynyt viimeisen noin viidenkymmenen vuoden aikana monissa länsimaissa, myös Suomessa – joka esimerkiksi Katarina Eskolan vuonna 1979 ilmestyneessä klassikkotutkimuksessa vielä näyttäytyi kasvavan lukuinnon ja suopean lukemisympäristön maana.

Samalla lukutaito kaikkiaan on heikentynyt, ja suuren pudotuksen takana on kasvanut heikkojen lukijoiden osuus. Syiksi on arveltu kulttuurintuotteiden kasvavaa määrää, ajankäytön kiireellistymistä ja erityisesti erilaisia kilpailevia medioita. Varsinkin televisiota ja digitalisoitumista sekä myöhemmin sosiaalista mediaa on pidetty syyllisinä lukemisen laskuun.

Lukemiskeskustelusta ja huolipuheesta tuntuu kuitenkin usein puuttuvan ymmärrys siitä, että sekin on osa eriarvoisuutta ja eriytyviä elämäntyylejä. Esimerkiksi ranskalaissosiologi Pierre Bourdieu esittää, että ihmisten elämäntyylit vastaavat yhteiskunnassa vallitsevaa sosiaalista hierarkiaa. Kulttuuriosallistuminen kaikkiaan kerrostuu hierakkisesti ja on tyypillisempää erilaisille korkean statuksen ryhmille. Näin kulttuuriset käytännöt, lukeminen niiden joukossa, eivät ole satunnaisia makuasioita vaan symbolista erontekoa, jossa näkyvät ihmisten erilaiset resurssit ja eriarvoisuus.

Millaisia lukijoita suomalaiset ovat?

Pystyäkseni tarkastelemaan lukemisen pitkän aikavälin trendejä käytän kahta kansallisesti edustavaa pitkittäisaineistoa, joiden avulla tarkastelen lukemiseen liittyviä ajallisia trendejä. Niistä ensimmäinen on Tilastokeskuksen keräämä Vapaa-ajan osallistuminen, josta käytän aaltoja 1981, 1991, 2002 sekä 2017, joissa on kattavasti kysymyksiä erityyppisestä lukemisesta. Toinen on vuosina 2007 ja 2018 kerätty lomakkeiltaan lähes identtinen pitkittäisaineisto Kulttuuri ja vapaa-aika Suomessa, jossa on lisäksi kysymyksiä digitaalisen lukemisen tavoista. Molemmat aineistot ovat kansallisesti edustavia. Määrällisten aineistojen analyysiin käytän yksinkertaisia jakaumia ja ristiintaulukointia iän, koulutuksen, sukupuolen ja tutkimusvuoden mukaan.

Määrällinen tarkastelu osoittaa ensinnäkin, että vapaa-ajalla luettujen kirjojen määrä vähenee 1980-luvulta nykypäivään tultaessa. Lukeminen ei kuitenkaan vähene tasaisesti eri koulutus- ja ikäryhmien tai sukupuolten välillä. Korkea koulutus ennustaa läpi tarkasteluajan aktiivista lukemista, matala koulutus puolestaan vähäistä lukemista. Nuorin 18–34-vuotiaiden ikäryhmä, joka vielä 1980-luvulla kuului muita ikäryhmiä useammin eniten lukeviin, kuuluu 2020-lukua lähestyttäessä useiten vähiten lukeviin. Naiset lukevat läpi tarkastelujakson miehiä enemmän, ja ero heidän hyväkseen kasvaa.

Eri kirjagenret ovat varsin erilaisia. Kaunokirjallisuuden ja populaarikirjallisuuden lukeminen ovat läpi tarkasteluajan koulutettujen ja naisten aluetta. Tietokirjallisuuden (johon kyselylomakkeessa kuuluivat työhön tai opintoihin liittyvät kirjat, muistelmat tai elämäkerrat sekä uskonnolliset ja yhteiskunnalliset kirjat) lukeminen puolestaan demokratisoituu: 2020-luvulle tultaessa koulutusryhmien ja sukupuolten väliset erot kapenevat.

Lehtien lukeminen vähenee reilusti tarkastelujaksolla. Siinä missä 1990-luvulla sanoma- tai iltapäivälehtiä lukee lähes koko väestö, lähempänä nykyaikaa lukijoita on enää noin kolme neljännestä. Korkea koulutus ennustaa vahvasti myös kaikenlaisten lehtien lukemista. Kirjojen lukemisessa keskeistä naissukupuolen vaikutusta lehtien lukemisessa ei ole.

Lapsille lukemisen yleisyys laskee tarkastelujakson aikana hieman, ja korkeasti koulutetut lukevat lapsilleen eniten. Kirjastossa käyminen ei näytä varsinaisesti vähentyvän, mutta korkeasti koulutettujen ja naisten etumatka kasvaa, samalla tavalla kuin kirjojen lukemisen kohdalla.

Tarkastelin perinteistä ja lähinnä internetissä tapahtuvaa lukemista rinnakkain jaottelemalla vastaajat “perinteisiin lukijoihin” (vähintään kymmenen luettua kirjaa vuodessa sekä vähintään yksi sanomalehti ja yksi aikakauslehti säännöllisesti luettuna), ”internet-lukijoihin” (käyttää internetiä vähintään päivittäin ja lisäksi lukee useammalla tavalla tekstejä internetissä), niihin, jotka kuuluvat molempiin, sekä niihin, jotka eivät kuulu kumpaankaan ryhmään.

Perinteisiä lukijoita on vuosi vuodelta vähemmän, internet-lukijoita enemmän. Sekä perinteinen että internet-lukijuus ovat tyypillisempiä korkeasti koulutetuilla.

Nuorin ikäryhmä on koko ajan vähemmän todennäköinen perinteinen lukija.

Perinteinen lukijuus on paljon yleisempää naisten keskuudessa, ja aiemmin miehinen internet-lukijuus muuttuu vuosi vuodelta tyypillisemmäksi naisille.

Erityisen kiinnostava on se ryhmä, joka ei lue kummallakaan tavalla. Heitä on vuosi vuodelta suhteellisesti vähemmän, mutta ryhmään kuulumista ennustaa vahvasti matala koulutus. Ryhmä on tarkastelujakson alussa sukupuolineutraali, mutta siihen kuuluminen on jatkuvasti tyypillisempää miehille.

Miten lukemisesta puhutaan?

Ymmärtääkseni lukemisen hiipumisen takana olevia asenteita keräsin toiseksi aineistoksi haastatteluja. Haastateltaviksi valitsin ihmisiä, joiden tausta ennustaa vähäistä kulttuuriosallistumista ylipäänsä (matala koulutus ja sen lisäksi esimerkiksi niin sanottu sinikaulusammatti tai asema kokonaan työelämän ulkopuolella). Yhteensä 40 yksilöhaastattelussa ja 9 ryhmähaastattelussa käsiteltiin ihmisten arkea ja kulttuuriosallistumista sekä lukemista sen yhtenä osatekijänä.

Haastatteluaineiston analyysitapana on sisällönanalyysi, jossa kartoitettiin miten haastateltavat puhuivat lukemisesta. Järjestin haastattelujen erilaiset puhetavat hyväksynnän, käytännöllisyyden ja uhman puhetavoiksi. Käytän tässä pseudonyymejä haastateltavistani.

Hyväksynnän puhetapa suhtautui myönteisesti lukemiseen, ja sen piirissä luettiin mielihyvin monenlaista kirjallisuutta. “Lukea pitää. Minun mielestä se on semmonen yleissivistävä juttu. Että aamulla luetaan paikallinen sanomalehti ja Hesari. Sit jotenkin sen huomaa, että on kartalla asioista”, summaa 39-vuotias myyjä Ester tätä asennetta.

Hyväksynnän puhetapaan kuului myös olennaisesti oman, monen mielestä liian vähäisen lukemisen valittelu. “Pitäs omaa lastakin kannustaa siihen just et hei, lue, et eri taval varmaan aivotki toimii kun lukee.”, kuvailee 28-vuotias ajoneuvonkuljettaja Laura. Hyväksynnän puhetapaan liittyy vahva oletus siitä, että lukemiseen liittyy monenlaisia myönteisiä hyötyjä.

Käytännöllisyyden puhetapa puolestaan suhtautui lukemiseen varsin neutraalisti ja vailla tulkintaa siitä, että lukemisessa voisi olla kyse elämäntyylierottelusta. Lukemisesta puhutaan yleensä vailla huonoa omaatuntoa lukemisen vähäisyydestä ja lukemisen arkista nautintoa korostaen, kuten 45-vuotias myyjä Iina kiteyttää: “Siinä pitää olla jotakin semmosta, millä pääsee karkuun tätä normaalia surkeutta.”

39-vuotias työtön myyjä Anniina puolestaan sanoo moneen kertaan, ettei lukeminen ole “hänen juttunsa”, mikä kuvaa erinomaisesti käytännöllisyyden puhetavan etäisyyttä ottavaa suhdetta lukemiseen. “Emmä oikeen tiiä, mä luen niin vähän lehtiä et jossain jos tulee istuttuu ja odotettuu niin sit voi ehkä lukee. Se ei oo semmonen mun juttu.” Käytännöllisyyden puhetavassa lukeminen siis kiinnittyy arkeen ja esitetään sitä viihdyttävänä ja tauottavana tekijänä, vailla varsinaista roolia symbolisen elämäntyylierottautumisen tuottajana.

Uhman puhetavan piirissä oli jonkin verran arkista lukemista, mutta se suhtautui kahdesta ensimmäisestä puhetavasta poiketen lukemiseen vihamielisesti. Uhman puhetavassa lukeminen näyttäytyi vieraana, vastenmielisenä ja elitistisenä. Kuten 45-vuotias maanviljelijä Marko kuvailee korkeakoulutetun naapurinsa Helenan suosittelemia kirjoja: “Joku jonninjoutava pitkäjäykkinen elämäkerta missä on 1 600 sivua jääpi kyllä varmasti multa, jos alkuun pääsee, niin kesken sen jälkeen. Et en minä jaksa semmosiin syventyä. Helena usseesti tuputtaa jottain ihme kirjoja ja kyllä minä kuule nakkoon tämmöset mehtään.”

56-vuotias työtön Lasse kertoo miksi lakkasi lukemasta sanomalehtiä ja tulee sanoittaneeksi sitä, miten lukemisen vähentämisessä voi olla kyse myös siitä ettei ihminen tunne omistajuutta siihen: “Tuli niin sellasia heidän asioita, joihin he kiinnittävät huomiota, sellasia aihepiirejä jotka ei enää puhutellu mua, no feminismi ja tällasta. En mä jaksa kaikille olla myötätuntonen, et mulla on tässä omassakin elämässä ollu sen verran (…) niin mulla ei enää sitten näihin riitä energiaa.” Uhman puhetavan piirissä korkeakirjallinen lukeminen nähdään elitistisenä ja siksi vastenmielisenä.

Mitä meidän pitäisi ymmärtää lukemisesta 2020-luvulla?

Tutkimuksen keskeisin tulos on, että on virheellistä puhua lukemisen hiipumisesta yleisellä tasolla. Pikemminkin lukeminen kerrostuu sosiaalisesti. Se valuu yhä tiiviimmin naisten alueelle, ja nuoret ryhmät putoavat perinteisen lukemisen kyydistä. Korkea koulutus on edelleen keskeisin lukemisen ennustaja Suomessa. Digitaalinen lukeminen, jota on usein maalailtu lukutaidon pelastajaksi, ei näytä hillitsevän tätä kehityskulkua. Päin vastoin näyttää siltä, että digitaalisen lukemisen muodot palvelevat niitä, jotka lukisivat muutenkin.

Lukemiseen liitetyt puhetavat puolestaan osoittavat, että lukemisessa on kysymys elämäntyylien erkaantumisesta. Uhman puhetavan läpi luettuna lukemisen vähenemisessä näyttää olevan kyse ulkopuolisuuden kokemuksesta ja rakenteiden ulkopuolelle tipahtamisen kokemuksesta. Lukemiseen kielteisesti suhtautuva uhman puhetapa on aikaisempiin suomalaistutkimuksiin verrattuna uusi. Tulkitsen, että se on ainakin osaksi yhteiskunnan polarisoitumisen myötä Suomeen saapunutta tuontitavaraa, jonka keskeinen osa on korkeakulttuurin näkeminen elitistisenä.

Lukemiskeskusteluun on aina liittynyt valta-asetelma, jossa keskeistä on, kenen mielestä minkäkinlaista lukemista on pidetty ongelmallisena. Vasta lukutaidon yleistyttyä alettiin kiinnittää huomiota siihen, lukivatko ihmiset tarpeeksi ja oikeanlaisia kirjoja. Kulttuuriosallistumisen tutkimuksessa on osoitettu oivaltavasti, että osallistumattomuuteen liittyvä huolipuhe on myös stigmatisoivaa: siinä luodaan mielikuvia siitä, millainen kulttuuriosallistuminen on suotavaa ja syyllisestään herkästi osallistumattomia huomaamatta, ettei osallistumattomuus – tässä tapauksessa ei-lukeminen – välttämättä ole ongelmallista ihmiselle itselleen.

Lukeminen on kuitenkin kulttuurinlajien parissa sikäli erityistapaus, että yhteiskunnallinen keskustelu ja instituutiot toimivat edelleen pitkälti tekstien kautta.

Median moninaistuessa erilaisten tekstien ymmärtämisestä tulee entistä tärkeämpää. Lukemisen yleistyminen Suomessa on paikantunut pitkälti toisen maailmansodan jälkeisiin vuosikymmeniin: hyvinvointivaltion rakentamiseen, kulttuuri- ja koulutuspolitiikan vahvaan nousuun ja erityisesti julkisen koulutuksen kasvuun.

Nyt yhteiskuntien uudelleen eriarvoistuessa esimerkiksi koulutustason laskun, aiemmin laajasti tasa-arvoisten koulujen segregoitumisen ja taloudellisen eriarvoisuuden kasvun myötä myös lukeminen on vähentynyt ja erityisesti eriytynyt. Tutkimuksen valossa paras tapa hillitä lukemisen eriytymistä on hillitä yhteiskunnallista eriarvoistumista kaikin mahdollisin keinoin.

Teksti perustuu julkaistuun kirjaan:

Heikkilä, R (2024) Miksi lakkasimme lukemasta? Sosiologinen tulkinta lukemisen muutoksesta. Helsinki: Gaudeamus.

Kirjallisuutta ja lähteitä:

Eskola, K. (1979). Suomalaiset kirjanlukijoina. Helsinki: Tammi.

Hiidenmaa, P., I. Lindh, M. Linko, R. Suomalainen & T. Tossavainen (2024). Reading culture as shared ethos: A study of Finnish self-identified readers. Poetics 105, 101912. https://doi.org/10.1016/j.poetic.2024.101912

Knulst, W. & A. van den Broek (2003). The readership of books in times of de- reading. Poetics 31, 213–233. https://doi.org/10.1016/S0304-422X(03)00031-7

OKM (2023) Pisa 22 ensituloksia lyhyesti. http://urn.fi/URN:NBN:fi- fe20231204151292

Purhonen, S., J. Gronow, R. Heikkilä, N. Kahma, K. Rahkonen & A. Toikka (2014). Suomalainen maku: Kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen. Helsinki: Gaudeamus.

Stevenson, D. (2019). The cultural non-participant: Critical logics and discursive subject identities. Arts and the Market 9:1, 50–64.

Toivonen, T. (2013). Cohorts and reading time on the basis of the Finnish time use data 1979–2009. Finnish Journal of Social Research 6, 15–23. https://doi.org/10.51815/fjsr.110716

Kuvat: Drew Coffman / Unsplash, felipepelaquim / Unsplash, Merja Wesander / Helsingin kaupunginmuseo, Riie Heikkilän henkilökuva: Laura Oja