Mehiläishoitajat ja epävarmuudessa tietämisen taito

Kaikki tietävät, että mehiläisiä tarhaamalla saadaan hunajaa, mutta harva tietää, miten – mehiläishoitajia lukuunottamatta. Mehiläishoito tuottaa kuitenkin myös mehiläishoitajille aina uusia yllätyksiä ja hankaluuksia. Millaista on mehiläishoidon asiantuntijuus, ja miten mehiläisistä tiedetään epävarmuuksien keskellä?

 

Mehiläishoito on malliesimerkki lajien välisestä yhteismuotoutumisesta ja siinä tuotetusta toimeentulosta. Mehiläiset elävät tiiviissä yhteydessä ympäristöönsä kasveja pölyttämällä ja mettä keräämällä. Mehiläishoitajat osallistuvat mehiläisyhdyskuntien toimeentuloon luomalla mehiläisille sellaiset olosuhteet, joissa he voivat toivoa niiden selviävän, lisääntyvän ja tuottavan runsaasti hunajaa. Hunaja taas on mehiläishoitajille usein ainakin osittainen toimeentulon lähde.

Tällaisia elinehtojen tuottamisen ja yhteiselon käytäntöjä kutsun väitöstutkimuksessani keskinäiseksi toimeentuloksi. Mehiläishoidossa keskinäisen toimeentulon prosesseja luonnehtivat moninaiset epävarmuudet. Mehiläiset niveljalkaisina, hyönteisten luokkaan kuuluvina olentoina ovat ihmisen näkökulmasta kaukaisia ja vieraita toisia, joiden kanssa toimiminen ei perustu yhteisymmärrykseen.

Tarhattuinakin mehiläiset toteuttavat vahvasti omaa toimijuuttaan, mikä aika ajoin yllättää mehiläishoitajan. Toisinaan hoitajaa voi kohdata iloinen yllätys vaikkapa runsaan tai erityisen maistuvan hunajasadon muodossa, joskus mehiläishoitaja taas törmää odottamattomiin ongelmiin, kuten yhdyskuntien parveillessa tai mehiläisten kieltäytyessä vastaanottamasta uutta kuningatarta.

Varroapunkin leviämisen lisäksi globaalisti liikkuvat saastevirrat ja ilmaston lämpeneminen ovat muuttaneet mehiläisten elinympäristöjä.

Mehiläishoidon yllätyksellisyys ja hankaluus eivät kuitenkaan johdu vain mehiläisten toiminnasta. Lähemmin tarkasteltuna mehiläishoito on monimutkainen kudelma sekä inhimillisiä että ei-inhimillisiä toimijoita ja niiden välisiä suhteita. Esimerkiksi suosiotaan kasvattavassa kaupunkitarhauksessa ajoittaisia hankaluuksia eivät aiheuta vain mehiläiset itse, vaan ongelmat kumpuavat myös mehiläisten ja ihmisten odottamattomista kohtaamisista. Mehiläisparvet esimerkiksi asettuvat kaupungissa mielellään savupiippuihin ja muihin ihmiskäytössä oleviin onkaloihin.

Parveilu ei ole ongelmallista vain ihmisten ja heidän rakennelmiensa kannalta, vaan myös parveilevien mehiläisten. Tarhamehiläinen ei elä luonnonvaraisena Suomen leveysasteilla, joten villien yhdyskuntien talvehtiminen on epävarmaa. Epävarmuutta lisää tarhamehiläisyhdyskuntiin viimeisten vuosikymmenien aikana pesiytynyt vieras loinen, varroapunkki. Punkki on levinnyt kansainvälisen mehiläiskaupan mukana lähes kaikkialle, missä mehiläisiä tarhataan. Se aiheuttaa yhdyskuntien heikentymistä ja lisää osaltaan niiden talvikuolemia.

Varroapunkki on hyvä esimerkki siitä, miten mehiläishoidon paikalliset käytännöt ja yhdyskuntakohtaiset epävarmuudet kytkeytyvät laajempiin yhteiskunnallisiin ja ekologisiin kysymyksiin. Loisen leviämisen lisäksi globaalisti liikkuvat saastevirrat sekä säätiloja ja kukinta-aikoja muokkaava ilmaston lämpeneminen ovat muuttaneet mehiläisten elinympäristöjä. Tämänkaltaisten planetaaristen ilmiöiden aiheuttamaa epävarmuutta on alettu pitää leimallisena nykyiselle aikakaudelle, eikä mehiläishoito ole sen ulottumattomissa edes suhteellisen suojaisessa Suomessa.

Epävarmuuden sietämisestä ja tietämisestä

Olen tutkinut mehiläishoitoa osana yhteiskuntatieteellistä väitöstutkimustani, joka käsittelee pienimuotoista ruoantuotantoa. Tapaustutkimuksen aineistoina on kaupunkimehiläishoitajien ryhmähaastatteluita, etnografista osallistuvaa havainnointia kaupunkimehiläishoidon kurssilta sekä omaan mehiläishoitooni liittyviä autoetnografisia dialogeja ja hoitopäiväkirjoja.

Olen tarkastellut mehiläishoidon asiantuntijuuden kehittymistä ja toteuttamista suhteessa aiemmin kuvailtuihin epävarmuuksiin – sekä mehiläisten omasta ennakoimattomasta toimijuudesta että niiden elinympäristöjen muutoksista johtuviin. Esitän, että mehiläishoidon asiantuntijuus näiden epävarmuuksien keskellä tarkoittaa paitsi toiminnassa vaadittavien tietojen ja taitojen opettelua, myös erityisten tilanteisten tietämisen tapojen omaksumista.

Tilanteiset tiedot (situated knowledges) on feministiteoreetikko Donna Harawayn kehittämä tieteentutkimuksen käsite, joka korostaa tiedon erottamatonta kytkeytymistä tietämisen konteksteihin. Harawayn mukaan tieto on aina sitoutunut tiettyihin paikkoihin ja aikoihin ja niissä muotoutuviin suhteisiin sen sijaan, että oletettaisiin ylhäältä katsova, riippumaton ja autonominen tiedon subjekti. Tiedon tilanteisuus tarkoittaa sekä tietäjän että tiedontuotantoon osallisten muiden toimijoiden – toisten ihmisten, teknologioiden, koulutusinstituutioiden ja vaikkapa mehiläisten – paikantuneisuutta suhteessa toisiinsa ja maailmaan. Tilanteisessa tietämisessä maailman aktiivinen toimijuus sen moninaisissa muodoissa siis tunnistetaan tiedontuotannon osalliseksi.

Paikallisuudestaan huolimatta tilanteiset tiedot eivät ole irrallisia ylipaikallisista materiaalis-semioottisista järjestyksistä, kuten kansallisista ja kansainvälisistä politiikoista, talouden suhteista ja rajat ylittävistä ympäristökriiseistä, vaan päinvastoin ne muotoutuvat osana näitä järjestyksiä. Esimerkiksi Marja Vehviläinen on tutkimuksissaan todennut, että naisjärjestöjen tilanteisessa tiedontuotannossa paikallisen ruoantuotannon kysymyksistä nivotaan yhteen kokemustietoa ja tutkimuspohjaista tietoa globaalin mittakaavan ympäristöongelmista.

Kun tietoa tarkastellaan moninaisissa konteksteissaan muotoutuvana, myös näkökulma asiantuntijuuteen muuttuu. Asiantuntijat, heidän tietonsa ja asiantuntijuuden alat eivät ole toisistaan erillisiä vaan yhteenkietoutuneita kokonaisuuksia, kuten asiantuntijuutta fenomenologisesti tutkinut Gloria Dall'Alba on todennnut. Tällöin huomio kiinnittyy asiantuntijana olemisen ja asiantuntijaksi tulemisen tapoihin, joita voidaan kutsua asiantuntijuuden ontologiseksi ulottuvuudeksi.

Seuraavaksi tarkastelen, miten mehiläishoitajien asiantuntijuus kehittyy ja miten sitä toteutetaan tilanteisina tietämisen tapoina yhtäältä mehiläishoitajien sosiaalisissa verkostoissa ja toisaalta käytännön työssä mehiläistarhalla. Miten mehiläishoitoon liittyvistä epävarmuuksista tiedetään ja miten niiden kanssa eletään?

Minun, sinun ja oikea tapa

Mehiläishoitajien asiantuntijaksi tulemisen prosessi alkaa tavallisesti mehiläishoidon peruskurssilla tai alan keskusjärjestön Suomen Mehiläishoitajain Liiton (SML) julkaisemista käsikirjoista tai verkkomateriaaleista opiskelemalla. Kurssien ja materiaalien kautta tulevat mehiläishoitajat tutustuvat käytännöiltään melko yhtenäiseen, hunajantuotantoon keskittyvään mehiläishoidon tapaan. Vaikka esitellyt hoitokäytännöt ovat pääpiirteissään samanlaisia, sekä kursseilla että SML:n julkaisuissa on kuitenkin tilaa myös mehiläishoitajien moninaiselle kokemukselliselle tiedolle ja omille tekemisen tavoille, jotka voivat toisinaan olla osin ristiriidassa valtavirtaisten käytäntöjen kanssa.

Kokemuksiaan ja näkemyksiään jakavat myös muut kuin kurssien vetäjät ja liiton julkaisuihin valitut mehiläishoitajat. Vertaisoppiminen on tyypillistä mehiläishoitajien paikallisyhdistyksissä, seminaareissa sekä tietenkin sosiaalisessa mediassa. Mehiläishoitajien keskusteluissa jaetaan kokemuksia ja havaintoja mehiläishoidosta ja hoitokäytännöistä, jotka usein jonkin verran vaihtelevat eri hoitajien välillä: sanotaankin, että on olemassa minun, sinun ja oikea tapa hoitaa mehiläisiä.

Mehiläishoidon asiantuntijuus siis rakentuu yhtenäiselle tiedolliselle pohjalle, mutta on käytännön työssä moninaista ja vuorovaikutuksessa muuttuvaa. Mehiläishoidosta ei tiedetä vain yhdellä, tiedollisten auktoriteettien sanelemalla tavalla, vaan tietäminen perustuu olennaisesti myös mehiläishoitajien omiin ja jaettuihin kokemuksiin – ja kokeiluihin.

Yllätyksellisessä mehiläishoidon arjessa tarhaajat usein joutuvat tekemään muitakin kuin oppikirjamaisia ratkaisuja. Lisäksi jotkut mehiläishoitajat kehittelevät tietoisesti uusia hoitokäytäntöjä ja välineitä esimerkiksi parvien kiinniottoon tai mehiläisvahan sulattamiseen. Toimivat nämä kehitelmät tai eivät, ne osoittavat, että mehiläishoidosta tietäminen on paitsi käytännönläheistä, usein myös luovaa ja uteliasta.

Mehiläishoidosta ei tiedetä vain yhdellä, tiedollisten auktoriteettien sanelemalla tavalla.

Mehiläishoitajat jakavat keskenään onnistumisen kokemusten lisäksi myös kertomuksia virheistä ja epäonnistumisista – ja pyytävät toisiltaan apua, jos asiat menevät odottamattomasti pieleen. Kokeneetkaan mehiläishoitajat eivät yleensä esiinny kaikkitietävinä. Sen sijaan mehiläishoidon muistutetaan usein olevan jatkuva oppimisprosessi, jossa virheiden tekeminen sekä omista ja toisten virheistä oppiminen kuuluu asiaan.

Esimerkiksi yhdyskuntien parveilua ei kokenutkaan mehiläishoitaja voi täysin varmasti ennaltaehkäistä, vaikka parveilun ennusmerkkien havainnoinnissa, parven kiinniotossa ja sen pesäyttämisessä voikin vuosien mittaan harjaantua. Vaikka epäonnistumiset saattavat kolauttaa, ne eivät kokonaan kyseenalaista mehiläishoitajan asiantuntijuutta: mehiläishoitaja kuitenkin erottuu tiedoillaan ja taidoillaan ei-mehiläishoitajista.

Jatkuvan oppimisen eetos ja epäonnistumisten jakamisen kulttuuri osoittavat, että mehiläishoidon asiantuntijuus ei edellytä täydellistä tietojen ja taitojen hallintaa. Sen sijaan asiantuntijuus ymmärretään alati käytännön työssä kehittyvänä. Tilanteisen tietämisen näkökulmasta tämä kertoo siitä, että maailman – erityisesti mehiläisten – aktiivisen ja ennakoimattoman toimijuuden tunnistetaan olevan osa tiedontuotantoa. Siksi mehiläistarha onkin hoitajille vähintään kurssien ja vertaisverkostojen veroinen oppimisympäristö.

Havainnoista käytäntöihin

Mehiläishoitajat vierailevat tarhoillaan säännöllisesti keväästä syksyyn. Mehiläispesien äärellä he tekevät havaintoja esimerkiksi sikiöinnistä, meden ja siitepölyn keruusta, parveilun merkeistä sekä mahdollisista loisista ja taudeista. He myös toimivat näiden havaintojen mukaisesti. Aloittelijoille havaintojen ja aiemmin opitun yhdisteleminen ei ole aina helppoa, ja mehiläisyhdyskunnan toiminta saattaa näyttäytyä jopa pelottavan monimutkaisena.

Mehiläishoitajat harjaantuvat havainnoimaan mehiläisyhdyskuntien lisäksi niiden elinympäristöjä. Mehiläisten tiivis kytkeytyminen elinympäristöihinsä tarkoittaa, että mehiläishoidon toteuttaminen vaihtelee maantieteellisesti jopa Suomen sisällä. Myös paikalliset mikroilmastot, vuosittain vaihtelevat sääolosuhteet ja alueen satokasvit vaikuttavat hoitokäytäntöihin.

Mehiläishoitajat voivat alkaa nähdä mehiläisten lisäksi myös niiden elinympäristöt uudessa valossa.

Toisinaan maantieteen ja säiden sanelemat tarhakohtaiset käytännöt ovat jopa ristiriidassa mehiläishoidon yleisiin ohjeistuksiin nähden. Jos mehiläiset esimerkiksi keräävät loppukesällä mesikastetta, jäävät hunajan sadonkorjuu, talviruokinnan aloitus ja elokuun varroantorjunta suositeltua myöhäisemmiksi, jotta talviruoaksi soveltumaton mesikastehunaja saadaan kerättyä pois pesistä. Mehiläishoidon jaettujen oppien ja suositusten suhteuttaminen yhdyskuntien yksilöllisiin tarpeisiin ja paikallisiin olosuhteisiin osoittaa mehiläishoidon tietämisen tavat paikantuneiksi ja suhteissa muotoutuviksi.

Mehiläishoidon asiantuntijaksi tuleminen läheisissä suhteissa mehiläisiin tarkoittaa muutoksia mehiläishoitajien toiminnassa ja tietoisuudessa. Mehiläishoitoa tutkineet Lisa Jean Moore ja Mary Kosut ovat todenneet, että mehiläisten läsnäololla on vaikutuksia niitä hoitavien ihmisten ajatteluun, toimintaan ja liikkeisiin. Mehiläisillä on vaikutusta mehiläishoitajiin myös muuten kuin välittömässä läheisyydessään: mehiläishoitajat saattavat alkaa havainnoida ja merkityksellistää ympäristöään aiemmasta poiketen. Satokasvit ja niiden kukinta huomataan uudella tavalla, ja mehiläishoitajien silmissä kylmä kevät, sateinen kesä tai epätasaiset talvilämpötilat saavat uudenlaisia merkityksiä. Mehiläishoitajat voivat siten alkaa nähdä mehiläisten lisäksi myös niiden elinympäristöt uudessa valossa, ja hoitajat saattavat kiinnittyä tunnetasolla ei vain mehiläisiin vaan myös niiden elinympäristöihin.

Sopeutuvaa pärjäilemistä

Ymmärrys ja tieto mehiläisten elinympäristöistä voivat myös muistuttaa ilmiöiden monimutkaisuudesta ja ristiriitaisuudesta. Esimerkiksi haitallisina vieraslajeina tunnetut kasvit, kuten jättipalsami ja kanadanpiisku, tiedetään myös hyviksi myöhäiskesän satokauden pidentäjiksi, ja niiden hävittäminen voi harmittaa mehiläishoitajia.

Kaupunkitarhaajien keskusteluissa ympäristön saastumisesta taas esiin nousee sekä saasteiden läpitunkevuus että niiden kanssa pärjääminen. Kaupunkimehiläishoitajat eivät kiellä saasteiden läsnäoloa urbaanissa ympäristössä, mutta tutkimuksiin nojautuen he vertaavat niitä maaseudulla runsain mitoin käytettyihin torjunta-aineisiin. Lisäksi he ovat oppineet tietämään mehiläisten keinoista suodattaa meden epäpuhtauksia omiin kehoihinsa. Osa tarhaajista myös osallistuu suodatustyöhön valikoimalla, mistä kerätty siitepöly kelpaa myyntiin ja mikä vain kotikäyttöön. Tutkimustietoa, paikallistuntemusta ja käytännön työtä yhdistelemällä kaupunkitarhaajat rajaavat ympäristön saastumisen suhteelliseksi ja osin hallittavaksi hankaluudeksi, jonka kanssa ainakin toistaiseksi tullaan toimeen.

Tilanteisesti rakentuva, joustava ja muuttuva asiantuntijuus mahdollistaa sopeutumisen mehiläishoidon väistämättömiin yllätyksiin ja muuttuviin elinympäristöihin. Jopa edellä mainittu varroapunkki on vuosikymmenten mittaan arkistunut yhdeksi mehiläishoidon monista hankaluuksista. Mehiläishoitajat pyrkivät sopeutumaan siihen yhdessä mehiläisten kanssa punkkien määrää kontrolloimalla ja niiden kanssa paremmin pärjääviä mehiläiskantoja jalostamalla.

Punkkien määrän vähentäminen yhdyskunnista ei aina onnistu, ja hoitotoimenpiteet saattavat väärin toteutettuina olla mehiläisille haitallisia. Varroankestävien mehiläisten jalostamisessa ei myöskään ole vielä tehty läpimurtoa. Vastoinkäymisistä huolimatta punkkien kanssa kuitenkin eletään ja mehiläishoitoa jatketaan, hoitokäytäntöjä tarpeen mukaan muokaten.

Tutkimusmatkoja raunioilla

Mehiläishoito on lajienvälisen toimeentulon prosessi, johon liittyy monenlaisia epävarmuuksia. Monet mehiläishoitoa nykyisin määrittävistä epävarmuuksista ovat peräisin ihmistoiminnasta ja niistä jotkut – ironista kyllä – ruoantuotannon intensiivisistä muodoista. Torjunta-aineista ainakin laajasti käytetyt ja sittemmin Euroopan unionissa kielletyt neonikotinoidit on todettu pölyttäjille haitallisiksi, ja laajat monokulttuuriviljelmät kaventavat mehiläisten ruokavaliota altistaen niitä taudeille ja loisille.

Laaja-alaisten ja peruuttamattomien ympäristömuutosten tuottaman epävarmuuden näkökulmasta mehiläishoitoa voi tarkastella samalla tavalla kuin antropologi Anna Lowenhaupt Tsing kuvailee erään vahvasti ihmistoiminnan vaikutuspiirissä olevan sienilajin keruuta: tutkimusmatkoina raunioille, joista on tullut yhteinen kotimme. Näillä tutkimusmatkoilla ei voi liikkua vain olemassa olevan tiedon varassa, vaan epävarmuuksien kanssa pärjääminen edellyttää aktiivista osallistumista tiedontuotantoon.

Tilanteiset tietämisen tavat ovat tyypillisiä pienimuotoisessa ruoantuotannossa, jossa tuotetaan toimeentuloa ruohonjuuritasolla yhdessä moninaisten ja monilajisten toisten kanssa. Samalla ruoantuotannon käytännöissä tullaan eläväksi osaksi näitä monilajisia suhteita. Mehiläishoitoakaan ei voi oppia tai tietää jakamatta elämismaailmaansa mehiläisten, toisten mehiläishoitajien, satokasvien, varroapunkkien ja muiden mehiläishoitoon osallisten kanssa.

Mehiläishoidon asiantuntijaksi tuleminen edellyttää olemista suhteessa toisiin ihmisiin ja toisiin lajeihin lähellä ja kaukana.

Mehiläishoidosta tietäminen onkin osallistumista arkisiin, paikallisiin käytäntöihin, jotka ovat kuitenkin samalla osa laajoja sosiaalisia ja ekologisia verkostoja. Mehiläishoidon asiantuntijaksi tuleminen edellyttää siis olemista suhteessa toisiin ihmisiin ja toisiin lajeihin lähellä ja kaukana. Tällaiset relationaaliset olemisen tavat saattavat mahdollistaa uudenlaisen tiedon ja uudenlaisten toimeentulon käytäntöjen kehittämisen ja omaksumisen myös mehiläishoidon arkea laajemmin.

Tilanteinen tieto avaa mahdollisuuksia ymmärtää epävarmuuksien sävyttämää maailmaa ja tulla toimeen sen kanssa, joskin aika ajoin vaivalloisesti ja väistämättä ikävästikin yllättyen. Hankaluuksista huolimatta mehiläisiä kuitenkin hoidetaan, hunajaa tuotetaan ja kasveja pölytetään vuodesta toiseen: sekä mehiläishoitajat että mehiläiset ovat toistaiseksi pystyneet sopeutumaan muuttuviin elinympäristöihin, joskaan eivät enää kaikkialla. Paikalliset mehiläiskadot ja luonnonpölyttäjien väheneminen ovat mukana tuottamassa eksistentiaalista epävarmuutta, johon vastaamiseksi tarvitaan moninaista tietoa yhdessä elämisestä ja toimeen tulemisesta.

 

***

Kirjoitus perustuu Sosiologia-lehdessä 4/2019 ilmestyneeseen artikkeliin Beekeeping Expertise as Situated Knowing in Precarious Multispecies Livelihoods.

Kuvat järjestyksessä: Annie Spratt (pääkuva/kuva 5), Silas Baisch, Junie Kim, Annie Spratt (Unsplash), Inka Lähteenaro (Ilmiö)