Sosiologia valokeilassa: Erik Allardtin teokset opiskelijoiden silmin

 

Erik Allardt oli yksi Suomen ja Pohjoismaiden tunnetuimpia sosiologeja. Millaisina Allardtin klassikkoteokset Hyvinvoinnin ulottuvuuksia, Yhteiskunnan rakenne ja sosiaalinen paine sekä Vähemmistö, kieli ja yhteiskunta näyttäytyvät nykyopiskelijoiden silmin?

 

Allardt ja hyvinvoinnin pulma

Kirjoittajat: Kirsi Pylvänäinen ja Aino Raiskinmäki

Erik Allardtin teos Hyvinvoinnin ulottuvuuksia julkaistiin vuonna 1976 osana suurta pohjoismaista hyvinvointitutkimusta. Tässä tekstissä esittelemme Hyvinvoinnin ulottuvuuksia -kirjan yleisen teorian sekä rakenteen, käsittelemme sen saamaa vastaanottoa niin 1970-luvulla kuin nykypäivänäkin sekä puhumme sen merkityksestä tutkimukselle, suomalaiselle yhteiskunnalle sekä itsellemme.

Hyvinvoinnin ulottuvuuksia lukukokemuksena

Erik Allardtin Hyvinvoinnin ulottuvuuksia on monipuolinen hyvinvointitutkimuksen perusteos, jonka merkitys tutkimushaaralle näkyy edelleen, kun katsotaan esimerkiksi aiheesta julkaistuja opinnäytetöitä ja niiden teoriapohjaa. Kirjassa esitetty having, loving, being -hyvinvointiteoria kerää yhteen ihmisen hyvinvoinnin mitattavia ulottuvuuksia: having viittaa elintasoon, loving yhteisyyssuhteisiin ja being itsensä toteuttamiseen.

Allardt tekee kirjassa merkittävän eron koetun subjektiivisen onnellisuuden sekä hyvinvoinnin välillä pohtien useassa otteessa sitä, ovatko ihmisten henkilökohtaiset kokemukset liian subjektiivisia hyvinvoinnin tason selvittämiseen. Toinen Allardtin tekemä merkittävä jako on ero elämänlaadun ja elintason välillä. Hyvinvoinnin aste määräytyy Allardtin mukaan tarpeentyydytyksen asteesta: tyydytetty tarve toimii resurssina, sillä huolesta vapautuminen säästää energiaa. Tämän selitysmallin avulla voidaan lähestyä myös 2000-luvun hyvinvointi- ja terveyseroja. Allardtin tutkimuksessa toteutettiin haastatteluja Ruotsissa, Suomessa, Norjassa ja Tanskassa ja selvitettiin hyvinvoinnin astetta sekä maiden välisiä eroja erilaisten mittareiden avulla.

Ensimmäiset kolme Hyvinvoinnin ulottuvuuksien lukua käsittelevät tutkimuksen teoriaa ja haasteita. Luvussa yksi puhutaan hyvinvoinnin käsitteestä sekä sen ajallisesta ja paikallisesta luonteesta. Luvussa kaksi esitellään kirjan pääteoria: having, loving, being. Luvussa kolme pohditaan muunnettavuuden ongelmaa elintason, yhteisyyssuhteiden ja itsensä toteuttamisen muotojen kannalta. Luvut neljä, viisi ja kuusi käsittelevät varsinaista pohjoismaista hyvinvointitutkimusta. Neljännessä luvussa tarkastellaan tilastollisesti Suomen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan yhteiskunnallisia eroja. Luvussa viisi käsitellään tutkittujen maiden hyvinvoinnin tasoa tilastollisesti. Luku kuusi käsittelee ryhmien ja kansallisuuksien eroja tilastollisilla menetelmillä. Luku seitsemän summaa tuloksien sanoman yhteen ja pohtii tulevaisuutta.

Tuloksissa käy ilmi, että tutkitut maat ovat paljon toistensa kaltaisia. Rakenteellisia ja yhteiskunnallisia eroja löytyy kuitenkin runsaasti. Suomi on odotetusti tyytymättömien maa, jossa asutaan ahtaasti ja jossa naiset ja miehet ovat yhtä sairaita. Sitä vastoin Ruotsissa ollaan tyytyväisiä kaikkeen muuhun kuin tasa-arvon tilaan. Norjassa yhteisyyssuhteet olivat kaikkein voimakkaimpia. Tanskassa oltiin yllättäen kaikista maista vieraantuneimpia. Monet meille jo tutut asiat saivat siis varmistuksen Hyvinvoinnin ulottuvuuksien ilmestymisen myötä.

Me emme ole opiskelleet tilastotiedettä kuin sosiologian opintosuunnitelmaan kirjatun pakollisen määrän. Siitä ja tilastotieteen yleisen kehityksen nopeudesta johtuen koimme kirjan tutkimusluvut raskaiksi. Taulukot olivat meistä hankalasti ymmärrettäviä ja niitä oli paljon. Hyvinvoinnin ulottuvuuksia on kuitenkin hyvin perinpohjainen historiallinen katsaus suomalaiseen hyvinvointiin ja siksi suosittelemme, että aiheesta kiinnostuneet lukisivat vähintään teorialuvut ja lopetuksen. Taulukkojen seassa on myös erinomaista pohdintaa leipätekstissä ja yleensä se avaa taulukoiden sanomaa numeroarvoja paremmin.

Kirjan perintö

“Pohjoismainen hyvinvointi on kartoitettu - SUOMI ON TYYTYMÄTTÖMIEN MAA” julisti 7.5.1976 Suomen Kuvalehdessä julkaistun, Hyvinvoinnin ulottuvuuksia -kirjaa käsitelleen artikkelin otsikko. Artikkeli kertoo kirjan saamasta yhteiskunnallisesta vastaanotosta, tutkimuksen sekä sen kirjoittajan relevanssista sekä lehden asemasta. Olemme sitä mieltä, että tutkimuksen “järisyttävin tulos”, eli suomalaisten tyytymättömyys, on sulautunut osaksi kansallista omakuvaamme. Hyvinvoinnin ulottuvuuksia oli, joskaan ei kirjoittajansa mielestä, kansallisen onnellisuustutkimuksen edelläkävijä. Siksi sen lukeminen oli mielenkiintoinen kokemus ja kirja tarjoaakin hyviä näkökulmia nykyiseen kansalliseen onnellisuuskeskusteluun ja -tutkimukseen.

Allardtin aikalaiset ovat kritisoineet esimerkiksi käytettyä käsitteistöä sekä mitattavan sosiologian pyrkimystä. Tutkimus kuitenkin levisi pohjoismaiseen keskusteluun jo 1970-luvulla. Uusitalo ja Simpura (2020) toteavat artikkelissaan Erik Allardt hyvinvoinnin tutkijana, että nykytutkimuksen valossa monet Allardtin käyttämät mittaristot ovat puutteellisia.

Allardt itse pohtii mielestämme erittäin tarkasti tutkimuksen kohtaamia haasteita ja mahdollisia ongelmia läpi teoksen ja tuo hyvin esille hyvinvointitutkimuksen ja erityisesti kansainvälisen vertailun haasteet. Monessa nykytutkimuksessa ei annettaisi yhtä paljon tilaa tutkimukseen kohdistuvien ongelmien läpikäymiselle, mikä osaltaan voi juontaa juurensa siitä, että aikaisemmat tutkijat ovat sen jo puolestamme pohtineet. Allardt on myös itse todennut jo 1970-luvun loppupuolella, että teoriaan olisi voitu lisätä myös doing -ulottuvuus, joka olisi laajentanut tarkastelun ihmisten laaja-alaisten suhtautumistapojen huomiointiin ja elämäntapojen käsitteeseen.

Allardtin tutkimuksella on ollut merkittäviä kansainvälisiä vaikutuksia: esimerkiksi 1990-luvulla tutkimuksesta valmistui keskeisiä englanninkielisiä artikkeleita ja yhä edelleen Allardtin tutkimus on kansainvälisellä tasolla yksi niistä, joihin usein viitataan hyvinvoinnin mittaamista kehitettäessä. Allardtin tapa tarkastella hyvinvointia monipuolisesti on jäänyt elämään myös nykytutkimuksessa. Lainataksemme Uusitalon ja Simpuran vuonna 2020 julkaistua artikkelia: “Allardt tarttui tutkimuksillaan hyvinvointitutkimuksen viheliäisiin ongelmiin, jotka ovat yhä ajankohtaisia. Vastauksia etsitään ja löydetään useimmiten Allardtin suunnasta eli korostetaan hyvinvoinnin monipuolista tarkastelua.” (580) Tämä relevanssi nykytutkimukselle näkyy esimerkiksi monessa terveyseroihin pureutuvassa teoksessa, jossa hyvinvointia ei tarkastella ainoastaan resurssinäkökulmasta vaan mukaan otetaan laajasti erilaisia näkökantoja sosiaalisten suhteiden merkityksestä asuinoloihin sekä lapsuuden elintasoon.

Lopuksi

Hyvinvoinnin ulottuvuuksia on toiminut pitkään suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen yhtenä tukipilarina. Sen tulosten perusteella on kehitetty yhteiskuntaamme ja kansallista omakuvaamme. Myös monet niistä yhteiskunnallisista haasteista, joita Erik Allardt hahmotteli kirjansa viimeisessä luvussa, ovat edelleen ajankohtaisia. Yksilöiden suunnitelmia ja toimintaa on edelleen vaikea tutkia, mikä taas vaikeuttaa politiikan tekoa. Pohjoismaisten yhteiskuntien ihannekuvat ovat jatkuvassa muutoksessa. Markkinamekanismit, järjestöt, joukkotiedotus ja byrokratia ovat sekä mahdollisuuksia, että riskejä. 70-luvun Suomi oli voimakkaasti politisoitunut ja populismi oli yleistä. Samat voimat muovaavat edelleen yhteiskuntamme poliittista ilmapiiriä. Myös yhteiskuntatieteiden yhteiskuntasuhteessa on havaittavissa samoja vivahteita kuin vuonna 1976. Allardt otti edellä mainitussa Suomen kuvalehden artikkelissa voimakkaasti kantaa nollatutkimuksien metsästämiseen ja sen vaarallisiin seurauksiin. Kuten olemme oppineet, sosiologinen tutkimus ei ollut tuolloin, eikä ole nytkään, niin kutsuttua nollatutkimusta.

Hyvinvoinnin ulottuvuuksia on jo ikääntynyt teos. Sillä ja Erik Allardtin muullakin tuotannolla on kuitenkin edelleen merkitystä meidän ajassamme. Se tarjoaa kurkistusikkunan menneeseen, hyvinvointivaltion rakentamiskauden jälkeiseen Suomeen sekä pohjoismaisiin erityisyyksiin. Having, loving, being ja viimeisimpänä doing, ovat edelleen toimivia teoreettisia käsitteitä. Allardtin esiin nostamat tutkimusongelmat koskevat edelleen kaikenlaista hyvinvointitutkimusta ja hänen rautaisesta itsen ja tutkimuksen reflektiosta on hyvä ottaa oppia. Toisaalta voimme iloita, että nykytutkimuksissa esiintyvät tilastot eivät ole enää aivan yhtä hankalaa luettavaa. Lisäksi voimme suhtautua tyynen hilpeästi siihen, kun suomalaiset eivät suostu todistetusti maailman onnellisimmaksi kansaksi ties kuinka monetta vuotta peräkkäin.

Nelikenttien äärellä

Kirjoittaja: Johanna Lahtela

Erik Allardtin vuonna 1964 julkaistu Yhteiskunnan rakenne ja sosiaalinen paine oli aikansa merkittävin sosiologian monografia Suomessa. Teokseen viitattiin seuraavina vuosikymmeninä niin sosiologian väitöskirjoissa kuin julkisessa keskustelussakin.

Oppikirja ja yleisen yhteiskunnallisen teorian esittely samoissa kansissa

Esipuheessaan Allardt kertoo hänellä olleen kaksi tavoitetta kirjaa kirjoittaessaan. Ensimmäinen tavoite oli esittää yhteiskunnan rakenteita ja ihmisten joukkokäyttäytymistä käsittelevä yleinen teoria. Toisena tavoitteena oli luoda oppikirja, jossa käsitellään sitä, miten yhteiskunnan sosiaaliset rakenteet vaikuttavat yksilöiden käyttäytymiseen. Näiden kahden tavoitteen yhdistelmänä teoksessa tarkastellaan yhteiskuntaa etäältä ja abstraktina useiden eri teorioiden kautta.

Luin Allardtin teoksen osana Allardtia ja hänen koulukuntaansa käsittelevää sosiologian kurssia. Vaikka Allardtin maine on toki tuttu, en ollut syvällisemmin hänen tuotantoonsa tutustunut ennen tätä.

Kirjassa on tunnistettavissa oppikirjamainen rakenne. Ensin esitellään peruskäsitteitä, kerrotaan hieman sosiologian tutkimuksen metodeista, jonka jälkeen pohditaan yhteiskunnan erilaisia ilmiöitä. Kaikki nämä käsitellään sellaisten teorioiden ja hypoteesien kautta, joista osa on nykypäivänkin sosiologian opiskelijoille hyvin tuttuja. Weber, Marx, Goffman, Marshall, Merton…

Keskeiseksi nousee Emil Durkheimin teoria mekaanisesta ja orgaanisesta solidaarisuudesta. Sen pohjalta Allardt on kehittänyt teoriansa sekä kuuluisan nelikenttänsä, jossa yhdenmukaisuuden paineen ja työnjaon vaihtelevat määrät yhteiskunnassa saavat joko aikaan solidaarisuutta tai ristiriitoja.

Työnjaon ja yhdenmukaisuuden paineen käänteinen suhde tuo solidaarisuutta yhteiskuntaan. Suureen työnjaon asteeseen sopii alhainen yhdenmukaisuuden paine ja päinvastoin. Allardt ei ajattele solidaarisuutta jaettuna yhteenkuuluvuuden tunteena, vaan solidaarisuus syntyy legitiimiyden kautta. Solidaarisen yhteiskunnan jäsenet hyväksyvät vallitsevan poliittisen järjestelmän perussäännöt.

Pieni yhdenmukaisuuden paine ja vähän eriytynyt työnjako aiheuttaa vieraantumista sekä anomiaa. Massayhteiskunta ja pakkotilanteet syntyvät suuresta yhdenmukaisuuden paineesta ja eriytyneestä työnjaosta.

Kirjan luvuissa nelikentän avulla esitellään sosiaalisen paineen erilaisia ilmentymiä. Lisäksi nelikentän avulla paneudutaan yhteiskunnallisiin ”erikoistapauksiin”, kuten uskonnollisuuteen ja kansainväliseen politiikkaan.

Yhteiskunnallista puhetta menneisyydestä

Lukukokemuksena Yhteiskunnan rakenne ja sosiaalinen paine oli mielenkiintoinen. Pidin kovasti siitä, miten Allardt ei esitellyt mitään teoriaa ainoana oikeana totuutena, vaan hän kritisoi niitä ja välillä myös puolusti kritiikiltä.

Teos valaisi sitä, minkälaisena sosiologiaa pidettiin tai minkälainen sen tahdottiin olevan 1960-luvulla. Allardtin sosiologia on mitattavaa ja siinä on pyrkimys laajempia ilmiöitä selittäviin teorioihin.

Sosiologian keskeisten käsitteiden sisältö ei ole juurikaan muuttunut vajaassa 60 vuodessa, mutta sanasto monin paikoin on. Tämä teki lukemisesta välillä hidasta puuhaa.

Vaikka teoksessa yhteiskunnasta puhuttiin yleisellä tasolla, löytyi siitä myös paljon ajankuvaa ja 60-luvun yhteiskunnallisia huolia. Allardt, kuten moni muukin yhteiskuntatieteilijä tuohon aikaan, pyrki ymmärtämään radikaalin vasemmiston kannatuksen syitä. Nelikenttä tietenkin toi vastauksen siihen, miksi tietyt olosuhteet synnyttivät teollisuuskommunisteja, ja toiset taas korpikommunisteja. Nykyajan näkökulmasta on kuitenkin vaikea ymmärtää kommunistien herättämää huolta.

Toinen mennyttä aikaa kuvaava seikka oli kirjan eurooppakeskeinen näkökulma, jossa länsimaat ovat saavuttaneet kehityksen huipun muiden alkeellisempien kansojen pyrkiessä vielä sitä kohti. Allardt itsekin teoksessaan kritisoi tätä näkökulmaa ja vajaa kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneessä painoksessa puhutaankin jatkuvasta kehityksestä.

Allardt kirjoitti vuonna 1994, miten hänen nelikenttänsä ja ajatus yhteiskunnan siirtymisestä mekaanisesta orgaaniseen solidaarisuuteen kuvasi hyvin 60-luvun alussa teollistuvaa suomalaista yhteiskuntaa. Kehitys oli kuitenkin jatkunut vielä teollistumisen jälkeenkin, eikä nelikenttä enää soveltunutkaan niin hyvin yhteiskunnan tulkintaan.

Luettuani Allardtin teoksen jäin pohtimaan, voisiko nelikentän avulla tulkita nykyaikaisia ilmiöitä. Selittäisikö yhdenmukaisuuden paine ja työnjako esimerkiksi sosiaalisen median kuplautuneita keskusteluja?

 

Suomenruotsalaisten historiaa allardtlaisittain

Kirjoittajat: Meeri Salmane ja Taija Talvitie

Erik Allardtin ja Christian Starckin vuonna 1981 ilmestynyt yhteisteos Vähemmistö, kieli ja yhteiskunta kuvaa suomenruotsalaisen väestön rakenteellisia ominaisuuksia, historiallista taustaa sekä ajankohtaisia ongelmia. Teoksen teoriapohjasta huolimatta mukaan on saatu myös itse suomenruotsalaisten kirjoittajien kokemusperäistä näkökulmaa, jota moni kurssille osallistuneista opiskelijoista piti mielenkiintoisena lisänä. Toisinaan kirjoittajien kokemuksiin perustuvat toteamat laskivat teoksen uskottavuutta tieteellisenä teoksena ja jäivät kaipaamaan tieteellistä näyttöä. Vaikka teos käsitteleekin vähemmistöjen kohtaamia ongelmia suomenruotsalaisten näkökulmasta, pätevät samat tulokset kirjoittajien mukaan monilta osin myös muihin kielivähemmistöihin, kuten saamelaisiin ja ruotsinsuomalaisiin. Allardtin ja Starckin tutkimuksen mukaan kaksikieliset toivovat esimerkiksi saavansa palvelua omalla kielellään elämää ja kuolemaa koskevissa asioissa.

Teoksen ensimmäinen osa käsittelee alueellisia vähemmistöjä teoreettisesta näkökulmasta. Se lähtee liikkeelle Euroopan kansallisalueellisten liikkeiden ja kielellisten vähemmistöjen elpymisestä, joka on seurausta muun muassa kansainvälisen kaupan vilkastumisesta. Muutokset lisäsivät vähemmistöjen esiintymistä niin keskusta- kuin myös laita-alueillakin. Lisäksi monet kansallisuudet saivat omia kansallisvaltioitaan, jonka seurauksena käsitteen etninen ryhmä käyttö yleistyi. Sanalla etninen viitataankin vähemmistöjen ryhmittelyihin kielen, kulttuurin ja rodun avulla. Etnisten ja kielellisten vähemmistöjen olemassaolo edellyttää luokitteluja ja ryhmittelyjä, jotka eivät kuitenkaan ole koskaan täysin pysyviä.

Kirjassa tutkitaan kielipoliittisia kysymyksiä, joita etenkin monet Euroopan valtiot ovat joutuneet pohtimaan. Kielipoliittisiin kysymyksiin ja ihmisten luokitteluun syntyi kaksi pääperiaatetta, alueellinen ja henkilökohtainen periaate. Näitä periaatteita noudattaen valtiot hoitavat väestönlaskun ja määrittävät millä kielillä on mahdollista saada palvelua viranomaisten kanssa toimittaessa. Ensimmäisen osan lopussa puhuttiin myös vähemmistöjen tarpeista, joista ehkäpä tärkein on mahdollisuus elää kokematta syrjintää vähemmistöryhmän jäsenyyden takia.

Teoksen toinen osa keskittyy suomenruotsalaisiin osana suomalaista yhteiskuntaa ja historiaa. Kaksikielisyyttä käsitellään sosiaalisena ilmiönä, joka toisaalta luo yhteenkuuluvuutta, mutta toisaalta myös eriyttää eri kansanryhmiä toisistaan. Suomenruotsalaisilla on perustuslain suoma oikeus puhua ja saada palvelua omalla äidinkielellään esimerkiksi virastossa asioidessaan. Suomenruotsalaiset ovatkin monella tapaa poikkeava vähemmistöryhmä, sillä heitä esiintyy niin kaupungeissa kuin myös laita-alueilla sekä kaikissa yhteiskuntaluokissa. Voimakkaan vaihtelun taustalla ovat suomenruotsalaisten juuret; heitä on ylemmissä yhteiskuntakerrostumissa ja alemmissa kerrostumissa Suomen rannikkojen maaseutuväestössä.

Kirjan kolmas osa kuvailee tarkemmin Helsingin ruotsinkielistä väestöä. Helsinki oli pitkään pääosin ruotsinkielinen kaupunki, kunnes 1850-luvulla suomenkielisten määrä väestössä lähti huomattavaan kasvuun. Kaksikielisyyden merkitys varsinkin Helsingin ruotsinkielisille on ollut tärkeä ja ollut hyödyksi esimerkiksi työnhaussa. Kielellinen avoimuus ja joustavuus on yleistä, ja kielirajan ylittävät avioliitot ovat olleet enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Kolmannessa osassa puhuttiin paljon myös suomenruotsalaisen väestön poliittisesta aktiivisuudesta ja ruotsalaisen kansanpuolueen asemasta suomenruotsalaisen identiteetin rakentamisessa ja etujen ajamisessa. Kuten kirjan aiemmissa osissa puhuttiin, on ruotsinkielistä väestöä myös Helsingin ulkopuolella. Ruotsalainen kansanpuolue on aina nauttinut varmaa kannatusta suomenruotsalaisten keskuudessa, olivatpa he kotoisin Helsingistä tai muualta Suomesta. Kielitaistelujen ja kielilain myötä ruotsin kieli on vakiinnuttanut asemansa Suomessa toisena kansalliskielenämme ja ihmisillä on vapaus valita mitä kieltä he käyttävät.

Allardt ja Starck avaavat hyvin Suomen ruotsinkielisten asemaa ja elämää. Teos tarjoaa kattavan ja perinpohjaisen kuvauksen vähemmistöistä, niiden historiasta ja asemasta Suomessa ja maailmalla. Kirjailijoiden suomenruotsalaisesta taustasta huolimatta teos onnistuu neutraalisti kuvaamaan suomenruotsalaisuuden syntyä ja kehitystä Suomessa, ja tarjoaa sellaisia näkökulmia kielivähemmistön arkeen, joita ryhmän ulkopuoliset eivät välttämättä edes tule ajatelleeksi. Teoreettisuutensa vuoksi teos soveltuu hyvin erityisesti suomenruotsalaisten historiasta sekä vähemmistöjen tutkimuksesta kiinnostuneille alan opiskelijoille ja asiantuntijoille. Teoksen tieteellistä pohjaa uupuvat empiiriset osat jättävät kuitenkin arvailun varaan, onko teoksesta enää tämän hetken vähemmistöjen ja monikulttuurisuuden tutkimukseen perehtyneiden teosten haastajaksi.

 

***

Kuvat: bannerikuva Tom Hermans/Unsplash, muut kuvat järjestyksessä Julia Avamotive/Pexels, Mihis Alex/Pexels, Aleksandr Bormotin/Unsplash, Alex Chernenko/Unsplash ja Volker von Bonin/Helsingin Kaupunginmuseo.