Työväenluokasta akateemiseen maailmaan Anssi Kelan kappaleen "1972" sanoin

Laulaja-lauluntekijä Anssi Kelan kappale "1972" kiteyttää 1970-luvulla syntyneiden koulutuspolkuun liittyviä ilmiöitä sivuten aihetta myös luokkanousun näkökulmasta. Tässä tekstissä käsitellään edellytyksiä ja olosuhteita, joissa Kelan sanoin esimerkiksi autokauppiaan lapsesta tulee odotusten vastaisesti akateemisuuteen sosiaalistunut tohtori.

”Meidän piti muuttaa maailmaa”

1980-luvun loppu oli ilmapiiriltään varsin optimistinen. Neuvostoliitossa puhalsivat uudet tuulet, kun Mihail Gorbatšov aloitti yhteiskunnan uudistamiseen (perestroika) ja avaamiseen (glasnost) pyrkivän poliittisten toimenpiteiden sarjan vuonna 1986. Myös rautaesirippu oli alkanut natista liitoksissaan. Berliinin muuri murtui marraskuussa 1989, ja esimerkiksi Baltiassa alettiin haaveilla uudesta vapaudesta. Ylipäänsä ihmiset uskoivat parempaan huomiseen sekä ihmisyyden, vapauden ja demokratian voittoon. Hieman myöhemmin Suomi uskalsi haaveilla EY:n jäsenyydestä.

Tämä toivon ilmapiiri tarttui myös 1970-luvun lopulla syntyneiden ikäluokkaan, joka aloitti koulutuspolkunsa Gorbatšovin uudistusten tietämillä. Maailma ja Suomi olivat hyvin erilaisia kuin nykyään.

Vallalla ollut hyvinvointivaltioajattelu näkyi koulutuspolitiikassa esimerkiksi kaikille samanlaisena koulutusjärjestelmänä ja mahdollisuuksien tasa-arvona, jotka tasoittivat eri taustoista tulevien oppilaiden opintietä.

Niinpä 1980-luvun keskivaiheilla me kaikki eri yhteiskuntaluokista tulevat ekaluokkalaiset, joista osa osasi jo lukea ja osa vasta harjoitteli kirjaimia, aloitimme tasa-arvoisesti a-kirjaimen tunnistamisesta. Kenellekään ei tullut mieleenkään jakaa meitä tasoryhmiin tai eriyttää opetusta, eikä kukaan osannut sellaista edes ehdottaakaan.

Näin ollen vaikka koulutus uusinsi vallitsevia valtarakennelmia ja yhteiskuntaluokkien säilymistä ennallaan, mahdollisuuksien tasa-arvo auttoi siinä, että esimerkiksi taksikuskien ja suutareiden lapsista saattoi myöhemmin tulla lääkäreitä ja virkamiehiä, vaikka se olisikin ollut hankalampaa kuin akateemisen kodin kasvateille.

Uusliberalismista ei ollut 1980-luvun loppupuolella Suomessa kuin heikkoja kaikuja, vaikka tehokkuusajatteluun perustuvaa politiikkaa Margaret Thatcherin Isossa-Britanniassa ja Ronald Reaganin Yhdysvalloissa oli jo alettukin harjoittaa. Tuolloin oli ehkä vielä helppoa olla idealisti ja uskoa siihen, että me muutamme maailmaa, kun koko yhteiskuntaa ei tarkasteltu vain kylmästi ja kyynisesti taloudellisen kilpailun näkökulmasta. Sen sijaan, että raha olisi ollut kaiken mittari, uskottiin sivistykseen ja koulutukseen.

1970-luvun lopulla syntyneiden koulutuspolun alkupuolta on luontevaa tarkastella modernisaatioteoreettisesta näkökulmasta. Sen mukaan koulutus on ottanut modernissa yhteiskunnassa kirkon ja uskonnon paikan.

Avainasemassa yhteiskunnan kehitysprosessissa nähdään nimenomaan kaikille kansankerroksille yhtäläinen koulu. Modernisaatioteoreetikoille koulu on tuotantolaitos, joka pistää lapset tiedon valtaväylälle ja opastaa jokaisen omalle paikalleen palvelemaan yhteiskuntaa ja nauttimaan sen oikeuksista.

Koulut ovat paikkoja, joissa paitsi opitaan opetussuunnitelman mukaisia asioita myös luodaan ja ylläpidetään sosiaalisia suhteita sekä rakennetaan ja asemoidaan itseä suhteessa muihin.

Koululaitoksen sosiaaliset suhteet voidaankin nähdä sosiologi Pierre Bourdieun termein kenttinä eli eräänlaisina pelialueina, joilla on omat sääntönsä. Näillä kentillä yksilöt toimivat erilaisten pääomien eli pelimerkkien turvin, jotka Bourdieun mukaan jakautuvat taloudelliseen, sosiaaliseen, kulttuuriseen pääomaan.

Suomessa oli 1980-luvun puolivälissä ollut jo yli kymmenen vuotta yhtenäinen peruskoulu entisen kahden rinnakkaisen ja eriyttävän koulutusjärjestelmän tilalla. Ennen peruskoulu-uudistusta parhaat oppilaat jatkoivat neljän vuoden kansakouluopiskelun jälkeen oppikoulun kautta lukioon ja mahdollisesti yliopistoon, kun taas loput suuntasivat kansalaiskouluun ja sieltä ehkä vielä ammattikouluun tai ammattiopistoon.

Yhtenäinen peruskoulu voitiinkin nähdä yhdenmukaisena ja tasa-arvoa tuottavana koulutusputkena, jonne jokainen taksikuskien lapsista lääkäreiden jälkikasvuun asetettiin.

Kelan kappaleen alaotsikossa mennyt muoto "piti” vihjaa, että maailman muuttaminen ei onnistunut. Idealistisen ja omiin kykyihin luottavan koululaisen ja opiskelijan olikin mahdollista törmätä yläasteella, lukiossa ja yliopistossa erilaisiin pääomien ja arvojen kenttiin, vaikka vielä lukiossa ja yliopistossakin 1990-luvulla koulutukseen ja sivistykseen suhtauduttiin varsin lämpimästi vailla taloudellisia taka-ajatuksia. Esimerkiksi omassa lukiossani korostettiin sivistyksen hankkimista ja paremmaksi ihmiseksi ja yhteiskunnan jäseneksi kasvamista.

”Poika etupulpetin, nuo samat rillit vieläkin, istuu nurkassa yksin, ihan niin kuin ennenkin”

Perinteinen koulu- ja yliopisto-opetus on nähty yleensä nimenomaan keskiluokan ja sille tyypillisten tapojen hallitsemana kenttänä. Siellä pärjää, jos kotoa saadun kulttuurisen pääoman avulla osaa opiskella keskittyneesti, kirjoittaa ja puhua tarpeeksi sivistyneesti sekä esittää näkemyksensä itsevarmasti ja perustellusti.

1970-luvun loppupuolella syntyneen lukiolaisen olikin luokkahuoneen muodollisen kentän sisäpuolella hyvä arvostaa esimerkiksi Albert Camusʼn Sivullista ja Krzysztof Kieślowskin väritrilogiaa eikä vaikkapa Rosalind Milesin Paluu Eedeniin -teosta ja Uuno Turhapuroja.

Luokkahuoneen ulkopuolella sitä vastoin saattoivat hyödyttää aivan toiset pääomat. Tunnollisuus, hyvä keskittymiskyky ja koulumenestys eivät välttämättä olleet 1990-luvun alkupuolella meriittejä yläasteen välitunneilla tai ryhmätyöjaoissa.

Työväenluokkaisella asuinalueella koululaisten välisessä suosiopelissä hallitsivatkin usein etenkin sosiaalinen ja taloudellinen pääoma. 1990-luvun lamavuosina omalla yläasteellani arvostettiin grunge-muotia repaleisine farkkuineen ja flanellipaitoineen. Myös Levikset olivat ”kova sana”.

Sosiaalisesti arvostettavia tekoja oppilaiden keskuudessa olivat esimerkiksi pinnaaminen, kotitehtävien tekemättä jättäminen ja tupakkakokeilut. Jos mihinkään näistä ei taipunut, saattoi sosiaalisille suhteille aiheutua hallaa. Opiskelusta saatava kulttuurinen pääoma sen sijaan ei välttämättä ollut 1990-luvun lamavuosina arvostettavaa koululaisten kesken.

Olikin mahdollista, että koulussa hyvin menestyneellä työväenluokkataustaisella oppilaalla oli sekä koulun välitunneilla että kotioloissa ”liikaa” koulusta hankittua kulttuurista pääomaa.

Hän saattoi olla ”hikke”, pitää liikaa oppimisesta ja lukemisesta sekä puhua liian vaikeilla sanoilla muiden mielestä epäolennaisista asioista. Ehkä kävi jopa niin kuin Kela laulussaan kuvaa: poika etupulpetin − − istuu nurkassa yksin, ihan niin kuin ennenkin.

Vaikka peruskoulusta saikin jonkin verran kulttuurista pääomaa, keskiluokkainen maku saattoi jäädä vieraaksi.

Työväenluokkataustaisen opiskelijan oli lukiossa ja myöhemmin yliopistossa mahdollista havaita, että hänellä ei ollut minkäänlaista tajua ylä- ja keskiluokkaisesta mausta.

Myös kulttuurinen ja sosiaalinen pääoma olivat voineet jäädä niukoiksi. Kotoa kirjahyllystä löytyi ehkä Valittuja Paloja, mutta ei juurikaan kotimaisia tai maailmankirjallisuuden klassikoita. Jazz saattoi olla täysin vieras musiikkilaji, eikä nykysäveltäjiä osannut nimetä lainkaan. Kirjoista osasi kertoa vain juonikuvauksen, koska teemojen, johtoaiheiden ja vertauskuvien etsimiseen ei välttämättä saanut kotoa apua. Lamavuosina kesätöitä etsiessä ei välttämättä ollut tuttuja yritysten johtoportaassa tai ylemmissä toimihenkilöissä.

Työväenluokkataustaisen opiskelijan olikin yliopistoon päästyään syytä opetella akateeminen kieli sekä yrittää rakentaa itselleen hillittyä, osaavaa, itseensä luottavaa ja tiedostavaa keskiluokkaista olemusta. Sosiaalistuminen yliopistoon saattoi viedä kauankin aikaa, sillä lapsuudenkodissa ei välttämättä osattu neuvoa, mikä on praktikum, miten essee kirjoitetaan tai mitä on opponointi. Usko omiin kykyihin kehittyikin ehkä hitaammin kuin akateemisten kotien kasvateilla.

Toisaalta korkean keskiarvon lukio saattoi tarjota työläistaustaiselle opiskelijalle luvan ja mallin akateemisiin unelmiin sekä avata laajemman horisontin kuin perhetausta olisi mahdollistanut. Näin ollen kannattikin istua etupulpetissa rillit päässä, sillä kun lakit päähän vedettiin, portti akateemisuuteen tuntui olevan raollaan.

”Meistä tuli lääkäreitä, virkamiehiä, vääpeleitä”

Työväenluokasta ponnistaneita 1970-luvun lopulla syntyneitä akateemisia yksilöitä kuitenkin löytyy. Heistä todellakin tuli lääkäreitä, virkamiehiä ja vääpeleitä. Työväenluokkaisuudesta onkin tutkitusti myös hyötyä koulutuspolun kannalta. Monissa keskiluokkaisissa perheissä lapsen koulutuspolkuja suunnitellaan (ja joidenkin ikätovereideni mukaan suunniteltiin jo 1980-luvulla) kunnianhimoisesti jo ala-asteelta lähtien, mutta työläistaustaisissa perheissä suunnittelu on yleensä vähäisempää.

Suunnittelun puutteesta on esimerkiksi se positiivinen seuraus, että lapsuudenkodista ei välttämättä tule korkeaan koulutukseen liittyviä paineita ja odotuksia, vaan työväenluokkaiset vanhemmat saattavat olla hyvin avarakatseisia lastensa koulutusvalintojen suhteen.

Niinpä työläistaustaisille opiskelijoille vanhemmat eivät todennäköisesti ole valittaneet, etteivät nämä valinneet eliittialaa, vaan he ovat saaneet rauhassa opiskella vaikkapa muinaiskirkkoslaavia tai estetiikkaa ja vielä 1990-luvun loppupuolella nauttia täysillä akateemisesta vapaudesta.

Sivistyksellisyys ja opiskelun näkeminen itseisarvoisena onkin tyypillistä monille työläistaustaisille akateemisille.

”Ennen meni tunteja jutellen, ’oli kiva nähdä’, nyt muuta sanoa osaa en”

Akateeminen maailma on usein työväenluokkaisille hyvin vieras, ja siihen saatetaan suhtautua jopa avoimen vihamielisesti. Onkin mahdollista, että yliopistomaailmaan ponnistaminen aiheuttaa suvussa ja lapsuudenystävien kesken molemminpuolista vieraantumista, kun akateemisiksi sosiaalistuneiden yksilöiden arvot, valinnat ja tavoitteet eriytyvät työväenluokkaisen suvun ja muun lähipiirin vastaavista. Silloin niiden kanssa, joiden seurassa ennen meni tunteja jutellen, ei välttämättä tunnu enää olevan mitään yhteistä: ”oli kiva nähdä”, nyt muuta sanoa osaa en.

Vaikka lapsuuden ystävyyssuhteet lopahtaisivat, oman lähisuvun ja lapsuudenperheen kesken ainakin arkiset rupattelut lienevät hyvinkin tavanomaisia kanssakäymisen muotoja. Asioita hoidetaan yhdessä ja osallistutaan suvun juhliin. Lähisuvun arvostus ja tuki merkitsevät yksilölle paljon.

Jos omasta lähipiiristä saa negatiivista palautetta akateemisuudestaan ja arvoistaan, saattaa olla helpointa mukauttaa itseään lapsuudenkodin arvomaailmaan ja puhekulttuuriin sekä siten pienentää identiteettinsä.

On myös mahdollista, että akateemistunut työläistaustainen navigoi sujuvasti kahden maailman välillä tai jää välitilaan. Hän ei enää koe olevansa osa työväenluokkaa, mutta ei ole täysin kotonaan akateemisessakaan maailmassa.

Ehkä ikä auttaa. 1970-luvun loppupuolella syntyneet ovat jo reippaasti yli 40-vuotiaita. He ovat olleet koululaisina massatuotantomaisissa olosuhteissa, selvinneet lamavuosista puolitettuine kumeineen ja kierrätettyine oppikirjoineen, etsineet identiteettiään opiskeluvuosinaan maailman avautuessa ja pienentyessä, pelänneet millenniumin pudottavan lentokoneet ja hajottavan tietojärjestelmät sekä viime aikoina havahtuneet ilmastonmuutoksen haasteisiin.

Työelämän ja maailman myllerryksessä he ovat ehkä huomanneet, että oma identiteetti muuttuu ja rakentuu koko ajan. Täten välitilassa seilaaminen ei välttämättä tunnu akateemistuneesta nelikymppisestä enää huonolta vaihtoehdolta.

”Mutta tänään voidaan hetki olla kuninkaita”

Vaikka koulutus uusintaa yhteiskuntaluokkia, kipuaminen luokasta toiseen on mahdollista. 1970-luvun lopun kasvatti on voinut ponnistaa työväenluokasta jopa tohtoriksi. Matkalla on kuitenkin tavallisesti hidasteita, sillä keskiluokka on etulyöntiasemassa etenkin kulttuurisen pääoman ja ”oikeanlaisen” maun turvin. 1970-luvun loppupuolella syntyneiden näkökulmasta uskoa pitkälle matkalle on tuonut mahdollisesti koulutuspolun alkuun osunut optimismin ja sivistyksen ilmapiiri, joka kannattelee vieläkin.

Kuvat: bannerikuva Jouko Lehtola/Anssi Kelan kotisivut, muut kuvat järjestyksessä Nurmijärven Ekstra Uutiset (ensimmäinen ja viimeinen valokuva, jotka ovat peräisin Nurmijärven museon kuva-arkiston kokoelmasta ja noudattavat lisenssiä CC BY-NC-ND 4.0), Markus Spiske / Pexels ja Dids / Pexels.