Lihan ja eläimen välinen yhteys: lihan eläinalkuperän näkyvyys kulttuuristen neuvottelujen kohteena

Tuotantoeläimet eivät näy useimpien ihmisten arjessa, ja kaupassa myytävät lihapakkaukset eivät juuri muistuta lihan eläinalkuperästä. Kun lihan yhteys eläimeen heikkenee, myös eläinten kärsimykseen liittyvät moraaliset kysymykset jäävät helposti huomaamattomiksi, kirjoittaa Saara Kupsala. Miten suomalaiset kuluttajat näkevät lihan ja eläimen välisen kytköksen?

Nykyisin jokainen suomalainen syö keskimäärin kaksinkertaisen määrän lihaa verrattuna viime vuosisadan puoliväliin. Korkea lihankulutus on noussut keskusteluun eettisistä, kestävyys- ja terveysnäkökulmista. Esimerkiksi ruoantuotannon ilmastovaikutusten pienentäminen edellyttää lihankulutuksen vähentämistä, ja on arvioitu, että ilmastohyötyjen saavuttaminen vaatii Suomessa lihankulutuksen vähentämistä vähintään kolmannekseen nykyisestä.

Lihankulutuksen kasvu kertoo paitsi ruoantuotannon teollistumisesta ja yleisestä vaurastumisesta, myös muutoksista suhteestamme lihaan sekä eläimiin, joista se on peräisin. Kulttuurihistorioitsija Karen Lykke Syse on esittänyt, että samalla kun lihankulutuksemme on kasvanut, syötäväksi kasvatetut eläimet ovat hävinneet kulttuurisesta tietoisuudestamme. Lihan eläinalkuperä on tullut entistä näkymättömämmäksi.

Teurastamoissa eläin ja sen kuolema etäännytetään ja piilotetaan.

Elävän ja kokevan eläimen sijaan kohtaamme eläimen suureksi osaksi vain lihana lautasellamme. Eläinten kasvatus ja teurastus ovat siirtyneet teollisiin halleihin. Tuotantoeläinten valtavista lukumääristä huolimatta harva enää kohtaa syömäänsä eläintä tai näkee sen teurastuksen. Politiikan tutkija Timothy Pachirat on tuonut esiin, että teurastamoissa eläin ja sen kuolema etäännytetään ja piilotetaan erilaisten mekanismien kautta. Teurastustyö ja eläinten muuntaminen lihaksi esimerkiksi ositetaan työnjaon kautta, ja kuolema määritellään tekniseksi hygieniasääntelyn ja -valvonnan kysymykseksi.

Antropologi Noëlie Vialles on puolestaan tuonut esiin, että teurastamossa valmistetaan lihaa niin materiaalisena kuin symbolisena prosessina: ’raaka-aineesta’ poistetaan pää, nahka, jalat, sisäelimet ja kaikki muu mikä muistuttaa eläintä, ja ruho paloitellaan pieniin osiin, siten että lopputuloksena on kulutushyödyke, joka ei enää muistuta aiemmin elänyttä olentoa millään tavalla. Liha erotetaan eläimestä myös kielenkäytön keinoin. Lihasta puhutaan ruoan kehyksessä esimerkiksi kyljyksinä, pihveinä, fileesuikaleina, makkaroina, nakkeina, palvina ja pekonina. Toisaalta suomen kielessä eläinalkuperää ei ole samalla tavalla häivytetty ruokiin viitatessa kuin esimerkiksi englannin kielessä, jossa muun muassa sian-, naudan- ja vasikanlihaan viitataan eri termein kuin eläviin eläimiin.

Väitöskirjassani tutkin kuluttajien suhdetta lihan ja eläimen välisiin kytköksiin ryhmäkeskustelujen avulla. Eläimen tunnistaminen tai tunnistamattomuus lihassa vaikuttaa siihen, miten eläinten käyttöön ja teurastukseen sisältyviä moraalisia ristiriitoja käsitellään. Ilmiö on moninainen ja kytkeytyy yhteiskuntien modernisoitumisprosessiin.

Lihan eläinalkuperän piiloutuminen osana modernisaatioprosessia

Vaikka lihan eläinalkuperän häviämisen taustalla on eläintuotannon, teurastuksen ja lihan pakkaamisen teollistuminen ja keskittyminen etenkin viime vuosisadan puolivälin jälkeen, ilmiö liittyy jo aikaisempaan yhteiskuntien modernisoitumiseen. Esimerkiksi tuotantoeläimet, teurasmarkkinat ja eläinten teurastus alkoivat hävitä 1800-luvun Euroopan ja Yhdysvaltain suurkaupungeista, ja niiden urbaania läsnäoloa vastustettiin terveyteen, hygieniaan, turvallisuuteen ja moraaliin liittyvillä argumenteilla.

Kulttuurimaantieteilijä Chris Philo esittääkin, että tuotantoeläimet ovat marginalisoitu yhteiskuntaryhmä, jotka suljettiin pois kasvavista ja teollistuvista kaupungeista. Agraariyhteiskunnassa ruoaksi käytettävien eläinten kanssa oltiin tekemisissä osana arkea, mutta vähitellen ne katosivat arkielämän piiristä teollistumisen ja kaupungistumisen myötä.

Vastaavasti lihaa alettiin tarjota vähemmän eläintä muistuttavassa muodossa. Keskiajan yläluokkien pöytien kokonaiset eläimet vaihtuivat pikkuhiljaa valmiiksi leikattuihin lihapaloihin. Sosiologi Norbert Elias katsoi, että tämä liittyi modernisoitumisprosessiin, jossa ”eläimellisyys” pyrittiin erottamaan ihmisyydestä: ruokailun yhteydestä haluttiin enenevästi häivyttää eläimestä ja sen tappamisesta muistuttavat asiat.

Lihan eläinalkuperän häviäminen lihansyöntiä tukevana mekanismina

Politiikantutkija Siobhan O’Sullivan on osoittanut, että eläinten yhteiskunnallisella näkyvyydellä on merkitystä niiden lainsuojalle: alhaisempi yhteiskunnallinen näkyvyys merkitsee usein myös heikompaa suojelun tasoa, sillä kärsimyksen piiloutuessa yhteiskunnallinen paine parannuksille on vähäisempää. Syötäväksi kasvatettujen eläinten ja niiden teurastuksen piiloutumisen suljettuihin halleihin voikin nähdä edistävän suurimittaista lihankulutusta, sillä sen moraaliset seuraamukset eivät ole kuluttajille suoraan näkyviä ja konkreettisia.

On myös arveltu, että eläimestä muistuttavien osien poistaminen lihasta voi tukea lihansyöntiä. Marinoidut lihakuutiot steriileissä pakkauksissa eivät tee näkyväksi kuolleitten eläinten määrää samalla tavoin kuin jos kyseiset eläimet riippuisivat kokonaisina tai puolikkaina ruhoina supermarketeissa.

Lihansyöntiin liittyvää ristiriitaa, joka muodostuu lihasta nauttimisen ja eläinten hyvinvointiin liittyvien arvojen välille, voidaan käsitellä eri keinoin. Psykologit Nora C.G. Benningstad ja Jonas R. Kunst esittävät, että lihan erottaminen sen eläinalkuperästä on keino vähentää tai estää tätä ristiriidan kokemusta ja siihen liittyviä epämukavuuden tuntemuksia. Heidän mukaansa lihan erottaminen sen eläinalkuperästä voi olla sekä tiedostamaton että tiedostettu kognitiivinen prosessi. Tiedostamattomana, ei-reflektiivisenä prosessina se ilmenee esimerkiksi rutiininomaisessa arjen kulutuksessa, jossa käytetään lihaa sellaisessa muodossa, että se ei tuota suoria mielleyhtymiä eläimeen, kuten leikkeleinä ja suikaleina.

Syötäväksi kasvatettujen eläinten ja niiden teurastuksen piiloutumisen suljettuihin halleihin voi nähdä edistävän suurimittaista lihankulutusta.

Lihan ja eläimen erottaminen tietoisuuteen nousevana prosessina ilmenee esimerkiksi silloin, kun kuluttajat epämukavia tuntemuksia välttääkseen pyrkivät olemaan ajattelematta eläintuotantoa ja teurastusta ostaessaan tai laittaessaan liharuokia. Kuluttajat voivat myös välttää tilanteita tai ruoka-aineita, jotka nostavat esiin ajatuksen lihan eläinalkuperästä. Esimerkiksi sisäelimet tai näkyvää verta sisältävät ruoat voivat tuoda mieleen eläimen, mikä koetaan epämiellyttävänä.

Toistaiseksi on tutkittu suhteellisen vähän sitä, miten lihan eläinalkuperän näkyvyys on yhteydessä lihankulutukseen. On silti viitteitä siitä, että kuluttajien halu syödä lihaa vähenee, kun lihan ja eläimen välinen yhteys tehdään näkyvämmäksi esimerkiksi esittämällä kuva sianpaistista, jossa on mukana sian pää, tai lisäämällä eläimen kuva lihakuvan tai liharuokareseptin oheen.

Eläintä, ruuan raaka-ainetta vai molempia?

Kuluttajien suhde lihan ja eläimen väliseen yhteyteen on kuitenkin monimutkaisempi kuin etäännyttäminen ja häivyttäminen. Kuluttajaryhmien välillä on vaihtelua siinä, missä määrin liha erotetaan eläimestä ja missä määrin niiden yhdistämistä vältetään myös tietoisesti. Noëlie Vialles tuokin esiin, että lihansyönnissä ilmenee kaksi lähestymistapaa suhteessa siihen, missä määrin liha tunnistetaan eläimen osaksi ja missä määrin tätä yhteyttä häivytetään.

Tutkin väitöskirjassani ryhmäkeskustelujen avulla, kuinka kuluttajat neuvottelevat lihan ja eläimen välisen yhteyteen liittyviä kysymyksiä. Tutkimukseen osallistui ryhmiä, joiden suhde eläinten käyttöön ruokana oli vaihteleva: supermarkettien edestä satunnaisesti poimitun kuluttajaryhmän lisäksi tutkimukseen osallistuivat gastronomien, luomukuluttajien, maaseudulla asuvien naisten ja metsästäjien ryhmät. Tämän ansiosta pystyin tarkastelemaan kuluttajien suhdetta lihan ja eläimen väliseen yhteyteen eri näkökulmista.

Satunnaisten kuluttajien ryhmän keskusteluissa tuli esiin lihan ja eläimen erottaminen toisistaan. Ryhmässä pohdittiin esimerkiksi sitä, kuinka eläimen muuttuminen lihaksi on yhteiskunnassamme ”piiloutunut neljän seinän sisälle” ja lihaa myydään vain kliinisissä paketeissa. Ryhmäläiset myös pohtivat sitä, kuinka esimerkiksi maatilavierailulla harvemmin eläintä katsoessa tulee mieleen, että se päätyy ruoaksi. Eläintä ei siis aina suoraan yhdistetty lihaan, ja yhteyden rakentaminen aiheutti ryhmässä pohdintaa.

Gastronomi- ja maaseuturyhmien jäsenet käyttivät ruoanlaitossaan eläimestä muistuttavia ainesosia, kuten sisäelimiä, häntiä ja luita.

Sitä vastoin gastronomi- ja maaseuturyhmissä rakennettiin yhteys lihan ja eläimen välille eri tavoin. Ryhmien jäsenet esimerkiksi käyttivät ruoanlaitossaan eläimestä muistuttavia ainesosia, kuten sisäelimiä, häntiä ja luita. He arvostivat näitä raaka-aineita ruokien maun ja laadun näkökulmista sekä toivat esiin, kuinka niiden saatavuus oli heikentynyt.

Gastronomiryhmässä myös kritisoitiin nykykuluttajien ”ennakkoluuloja” sisäelimiä kohtaan. Eri eläinten osien vähentynyt käyttö koettiin myös ruokakulttuurin heikentymisenä: erilaiset makukokemukset katoavat, kun monia eläinten osia ei enää käytetä ruokana. Rasvan, luiden ja kalvojen poiston lihasta koettiin vähentävän sen laatua. Osallistujat eivät halunneet ostaa valmiiksi pakattua ja marinoitua lihaa.

Gastronomi- ja maaseuturyhmien jäsenten keski-ikä oli yli 60 vuotta, ja monilla osallistujista oli maatilatausta. Ryhmien jäsenten suhde lihan eläinalkuperään pohjautui näin kokemuksiin agraariyhteiskunnan omavaraisemmasta ja vähemmän teollistuneesta ruokajärjestelmästä, jossa lihan eläinalkuperä oli näkyvämpi kuin nykyisin. Osa osti lihaa tutuilta tuottajilta tai piti eläimiä kotitarvetuotantoa varten, ja näin liha voitiin silloin tällöin yhdistää myös tiettyyn eläimeen. Lihaa voitiin ajatella suhteessa sen eläinalkuperään: esimerkiksi lihan laadun nähtiin kertovan siitä, millaisen elämän eläin oli elänyt.

Moraalisten ristiriitojen äärellä

Esitän väitöskirjassani, että suhteessa lihansyöntiin on kyse kaksijakoisen eläimen etäännyttämisen ja tunnistamisen jaon sijaan jatkumosta. Kuluttajat voivat tällä jatkumolla rakentaa eriasteisia yhteyksiä lihan ja eläimen välille.

Tutkimukseeni osallistuneet luomukuluttajat tekivät yhteyksiä lihan ja eläimen välille, mutta vähemmän kuin gastronomi- ja maaseuturyhmissä. Osa luomukuluttajista korosti lyhyiden ruokaketjujen tärkeyttä: eläinten ja niiden olojen näkemisen koettiin mahdollistavan eläinten hyvinvoinnin varmentamisen.

Ryhmässä keskusteltiin myös itse kasvatettujen eläinten käytöstä ruoaksi. Yhtäältä ryhmässä tuotiin esiin, että syötäväksi kasvatetun eläimen kohtaaminen ”silmästä silmään” tuotti paremmin moraalisen oikeuden syödä sen lihaa kuin anonyymin teollisesti kasvatetun eläimen, toisaalta henkilökohtaisesti tunnetun eläimen syöminen herätti myös kysymyksiä.

Viime vuosina on vahvistunut keskustelu eettisestä lihansyönnistä, jossa syötäväksi kasvatetun eläimen kohtaaminen tai vaikkapa kasvattaminen ja teurastaminen itse nähdään tuottavan vastuullisempia lihankulutustapoja. Läheisyyden tai yhteyden käyttöä lihansyönnin oikeutuksen keinona on kuitenkin kritisoitu. Fyysisestä läheisyydestä huolimatta eläimeen voidaan rakentaa psyykkistä ja moraalista etäisyyttä, mikä mahdollistaa eläimen teurastuksen ruoaksi.

Lihan ja eläimen välisen yhteyden rakentamisella tai häivyttämisellä on merkitystä sille, miten lihansyönnin moraaliset kysymykset nähdään arjessa.

Metsästäjien suhdetta riistanlihaan luonnehtii lihansyönnin lähestymistapa, jossa liha yhdistetään eläimeen – tässä tapauksessa tiettyyn metsästettyyn eläimeen. Metsästäjien ryhmässä riistanlihalle rakentui erityisarvo. Sitä pidettiin arvokkaana juhlaruokana, jota tarjottiin vain merkittävissä tilaisuuksissa. Se voitiin myös antaa lahjana erityisille ihmisille tai tärkeästä palveluksesta. Harvinaisuuden lisäksi riistanliha sai arvonsa siitä, että sen saaminen vaati paljon aikaa ja vaivaa, joskus montakin jahtipäivää. Arvostamalla riistanlihaa metsästäjät osoittivat arvostustaan metsästyksen kokemukselle ja sille, kuinka riista oli saatu. Juhlallisuutta toi se, että eläimestä pystyi valmistamaan aterian metsästyspäivän tai -viikon päätteeksi.

Itse metsästetyn eläimen liha sai siis erityisarvon. Siihen voikin nähdä tiivistyvän erilaisia merkityksiä – yhtäältä se symboloi ihmisen ja eläimen välistä hierarkiaa, toisaalta sen nähdään ilmentävän metsästäjän työtä riistaa saadakseen.

Ryhmäkeskustelut siis kertovat, että kuluttajien suhde lihan ja eläimen välisiin kytköksiin ja lihan eläinalkuperän näkyvyyteen on moninainen. Lihan ja eläimen välisen yhteyden rakentamisella tai häivyttämisellä on merkitystä sille, miten lihansyönnin moraaliset kysymykset nähdään arjessa. Kun lihan yhteys eläimeen heikkenee, myös eläinten kärsimykseen liittyvät moraaliset kysymykset jäävät helposti huomaamattomaksi.

Toisaalta, kuten Vialles korostaa, lihan ja eläimen yhdistävä lihansyönnin lähestymistapa sisältää eläimen kieltämisen siinä mielessä, että eläintä ei kuitenkaan tunnisteta lihassa subjektina. Tässä lähestymistavassa eläin objektivoidaan jossain määrin ruoan raaka-aineena: eläimen olemista määrittää se seikka, että se käytetään ravinnoksi. Eläin kokevana, moraalisesti arvokkaana yksilönä jää siis osin kätkeytyneeksi, mikä mahdollistaa sen käytön ruokana.

***
Teksti perustuu kirjoittajan väitöskirjaan A sociological study of Finnish attitudes, perceptions and meanings regarding animals in food production (2019). Väitöskirjan aineisto kerättiin Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa ”Eläinten politisoituminen: kuluttajat ja eläintuotanto” (2009-2012).

Kuvat: bannerikuva Max Delsid, tekstin kuvat järjestyksessä Louis Hansel, Nighthawk Shoots, Sam Carter ja Vidar Nordli Mathisen (kaikki Unsplash)