Kommentti: Teknologia ei vieläkään tuhonnut nuorisoa

Median vaikutuksista nuorisoon on esitetty pitkään uhkakuvia. Tuore tutkimustieto kuitenkin osoittaa keskimäärin vaikutusten olevan vähäisiä väestötasolla. Yksilöiden tasolla ne voivat kuitenkin olla merkittäviä. Median käyttöä tulisi tutkia arkeen kietoutuneena ilmiönä monitieteisistä lähtökohdista.

 

Mediavaikutusten tutkimusta määritti pitkään ensin 2000-luvun alussa alkanut diginatiivipöhinä, ja sitten noin vuosikymmen myöhemmin seurannut huolipuhe digitaalisen median vaikutuksista lapsiin ja nuoriin. Diginatiivikeskustelun keskeinen viesti lähti ajatuksesta, että 1990-luvun lopulla ja sen jälkeen syntyneet nuoret ovat syntyneet digitaalisesti välittyneeseen maailmaan, minkä seurauksena heidän tapansa toimia ja käsitellä tietoa poikkeaisi perustavanlaatuisesti heidän vanhemmistaan ja opettajistaan. Tästä seurasi hätäistä muutospainetta esimerkiksi opetuksen saralle niin Suomessa kuin maailmallakin  – opettajien ei koettu puhuvan samaa kieltä uusien oppilaidensa kanssa. Hieman myöhemmin erityisesti mobiiliteknologian yleistyessä keskustelu siirtyi väitteisiin, joiden mukaan nuorten hyvinvointi olisi merkittävästi heikentynyt uusien teknologioiden kuten älypuhelinten käytön seurauksena. Vastaavanlainen huolikeskustelu on toki aiemmin seurannut monia uusia teknologioita, muun muassa hehkulamppuja ja puhelimia. Tuhansien aiheesta tehtyjen tutkimusten jälkeen asiantuntijoiden pääjoukko on kuitenkin luopunut näistä varsin ohjaavista lähtökohdista. Nykytutkimus tunnistaa, että nuoret eivät ole synnynnäisiä diginatiiveja, eikä medialla keskimäärin ole ainakaan nykyisten menetelmien tai käsitteiden valossa mitattavaa ja merkittävää vahingollista vaikutusta lasten tai nuorten psykologiseen hyvinvointiin tai pahoinvointiin. 

Yleisesti ottaen laajat koosteet tähänastisesta tutkimuksesta median hyvinvointivaikutuksista korostavat ilmiön moninaisuutta. Lisäksi ne myöntävät aiemman tutkimuksen vinoumat: mediavaikutusten tutkimuksessa suhteessa psykologiseen hyvinvointiin ylikorostuvat uhkanarratiivit, käsitteet ovat olleet epämääräisesti määriteltyjä, tutkimusasetelmat sekä menetelmät ovat monelta osin olleet puutteellisia ja teoreettinen selittäminen sekä kausaalisuhteiden ymmärtäminen pinnallista. Tutkimustieto mediavaikutuksista erityisesti hyvinvoinnin suhteen perustuu pääasiassa poikkileikkausasetelmalla tehtyyn tutkimukseen, eli samanaikaisesti ilman ajallista yhteyttä kerättyihin itsearviointeihin, jotka antavat yksittäisen pysäytyskuvan liikkuvasta ilmiöstä. Toisin sanottuna ne eivät vastaa kysymykseen siitä, kumpi on muna ja kumpi kana. Kuitenkin myös pitkittäisaineistolla tehdyt tutkimukset sekä objektiivista mediankäyttöä mittaavat tutkimukset päätyvät säännönmukaisesti samaan lopputulokseen, jonka mukaan mediankäyttö ei ole merkittävissä määrin lasten tai nuorten hyvinvointia uhkaava tekijä väestötasolla.

Monimutkainen kokonaisuus vaatii monipuolista tutkimusta 

Onko asia siis loppuun käsitelty? Tästä on tutkijoiden kentällä hieman eriäviäkin näkemyksiä, mutta oikea vastaus riippunee siitä, mitä tiedolla halutaan tehdä. Mikäli haluamme tehdä poliittisia ratkaisuja keskimääräisten väestötason yhteyksien suhteen, olisi perusteltua hyvinvoinnin tutkimisen sijaan suunnata huomio jatkossa median ja erityisesti mediasisältöjen muihin mahdollisiin vaikutuksiin: vaikkapa maailmankuvan kehittymiseen ja tiedon luotettavuuden tarkasteluun, tai suunnata painetta yksilöiden mediankäytön syynäämisestä palveluntarjoajien ja heidän toimintalogiikkansa sääntelyyn. 

Mediaan kuitenkin liittyvät erilaiset hyvinvointiin sidoksissa olevat lieveilmiöt, jotka nousevat ihmisten arkikokemuksissa esiin monella tapaa. Tarkempi ymmärrys siitä, miten erityyppinen median kanssa toimiminen on yhteydessä hyvinvointitekijöihin eri tilanteissa on vielä vähäistä. Yksilötasolla tilanne on kuitenkin toinen. Yksilötason vaihteluun keskittyvä tutkimus nostaa esiin tarpeen tunnistaa niitä yksilöllisiä, tilannekohtaisia ja mediasisältöihin tai tekemiseen liittyviä tekijöitä, joiden yhteisvaikutuksessa voidaan nähdä mediankäytöllä olevan aidosti pahoinvointia tai hyvinvointia ruokkivia vaikutuksia – tutkimuksessa on tunnistettu jo molempia. 

Olennaista olisikin siis kysyä minkälainen mediankäyttö, kenelle ja millä aikavälillä on yhteydessä hyvinvointiin? Onko kyse pitkän vai lyhyen aikavälin vaikutuksista? Nämä eivät ole toisensa poissulkevia tutkimuslinjoja. Vaikka koko väestön tasolla jokin ilmiö voi olla merkityksetön, on silti kiinnostavaa ja tarpeellista tutkia myös vain murto-osaa väestöstä koskevia ilmiöitä. Median myönteiset ja kielteiset todelliset vaikutukset kohdistuvat aina yksilöihin, eivät abstrakteihin väestöihin. Julkisessa keskustelussa hämärtyvä ilmiöiden mittaluokka on kuitenkin syytä pitää mielessä: merkittävät haitat ovat harvinaisia.

Yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta sekä tutkimuksen että julkisen keskustelun yhtenä helmasyntinä voidaan pitää erilaisten medioiden kuluttamisen irrottamista arjen kontekstista ja niiden tarkastelemista eräänlaisessa tyhjiössä. Etenkin digitaaliset mediat, kuten sosiaalisen median palvelut ja digitaaliset pelit, kietoutuvat monin tavoin jokapäiväiseen arkeen, ja niiden kuluttamiseen vaikuttavat lukuisat tekijät sekä yksilöiden elämässä että yhteiskunnassa laajemmin. Tällaisessa tilanteessa jonkin tietyn mediatyypin vaikutusten arvioiminen irrallaan ympäröivästä maailmasta hukkaa helposti mediankäytön ja hyvinvoinnin monimutkaiset syy-seuraussuhteet. Hankaluuksia aiheuttavat myös eri tieteenalojen tulokulmat: etenkin ongelmallista median käyttöä on tulkittu varsin eri tavoin terveystieteiden ja yhteiskuntatieteiden näkökulmista. Esimerkiksi ongelmallinen pelaaminen tai sosiaalisen median käyttö voidaan nähdä aivojen palkkiojärjestelmän ja koukuttavan suunnittelun vuorovaikutuksena, pakona olemassa olevista arjen ongelmista tai sukupolvien välisenä valtataisteluna. Kaikki näistä ovat uskottavia ja perusteltuja osatotuuksia, mutta kehystävät ilmiön hyvin eri tavoin.   

Mediavaikutusten tutkimus kytkeytyy väistämättä yhteiskunnan muutoksiin ja heijastelee niin yhteiskunnallisia huolia kuin sukupolvien välisiä jännitteitäkin. Samankaltaista huolta ovat aiheuttaneet vuorollaan niin sarjakuvat, toimintaelokuvat, televisio kuin 1970-luvun lopun varsin alkeelliset digitaaliset pelitkin. Ei liene sattumaa, että huoli on kohdentunut tyypillisesti juuri lasten ja nuorten omaksumiin ja runsaasti kuluttamiin medioihin. Mediavaikutusten tutkimus kaipaa siksi myös tutkijoilta itseltään reflektiota ja avoimuutta omista näkemyksistä ja lähtökohdista. Tutkimuskentällä ovat välillä lennelleet myös syytökset muun muassa digitaalisen viihteen demonisoinnista, ongelmien peittelystä ja tutkimuksen poliittisista tavoitteista.

Digitaalisella medialla ei ainakaan hyvinvoinnin näkökulmasta ole ollut kokonaisia sukupolvia tuhoavia vaikutuksia tälläkään kertaa.

Yhteenvetona voimme todeta, että digitaalisella medialla ei ainakaan hyvinvoinnin näkökulmasta ole ollut kokonaisia sukupolvia tuhoavia vaikutuksia tälläkään kertaa. Samaan aikaan on totta, että joidenkin yksilöiden pahoinvointi on median käytön seurauksena varmasti korostunut – ja vastaavasti moni on saanut median välityksellä hyvinvointiinsa merkittävää tukea. Vaikka molempia näkökulmia esiintyy, tähän mennessä pahoinvointia kuvaavat narratiivit ovat korostuneet sekä tutkimuksessa että julkisessa keskustelussa. Moni- ja poikkitieteelliset ja monimenetelmälliset lähestymiset sekä tarkemmat kysymyksenasettelut auttavat meitä toivottavasti tulevaisuudessa ymmärtämään yhä monipuolisemmin ja hienovaraisemmin, kuinka ja miksi media meihin vaikuttaa – tai ei vaikuta.

 

***

 

Kuvat: kaikki kuvat Pexels.

Kirjoittajat

Mikko Meriläinen

Mikko Meriläinen

Mikko Meriläinen on helsinkiläinen nuorten pelaamisen ja pelikasvatuksen tutkija ja asiantuntija. Hän väitteli Helsingin yliopistosta tammikuussa 2020 nuorten digitaalisesta pelaamisesta ja siihen liittyvästä pelikasvatuksesta. Mikko työskentelee Tampereen yliopistolla tutkijatohtorina osana Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköä.

@mvmerilainen

Lauri Hietajärvi

Lauri Hietajärvi

Lauri Hietajärvi on kasvatuspsykologian yliopistonlehtori ja tutkija Helsingin Yliopistossa. Hän on työskennellyt vaihtelevien poikkileikkaus- ja pitkittäisaineistojen kanssa hyödyntäen erityyppisiä muuttujalähtöisiä ja henkilökeskeisiä tilastomenetelmiä. Laurin tutkimuksen pääsääntöisenä kiinnostuksen kohteena on koulu- ja opiskeluhyvinvointi sekä digitaalinen media nuorten näkökulmasta.
@lhietaja

Lue seuraavaksi

Avainsanat: kommentti lapset nuoret sosiaalinen media teknologia tieto yhteiskunta

ja – 10.12.2021