Kommentti: Ranskan opiskelijamielenosoitusten taustasyynä on nuorten takavarikoitu tulevaisuus

Lukiolaisten protestiliikkestä alkusysäyksensä saaneita Ranskan mielenosoituksia ei voida ymmärtää tarkastelemalla vain puoluepolitiikkaa. On keskusteltava hienosyisemmin siitä, millaista on aikuistua Macronin Ranskassa. Nuoria ja heidän liikehdintäänsä liittyneitä ryhmiä yhdistää kokemus, että valtio on takavarikoinut heiltä turvallisen tulevaisuuden edellytykset, pohtii Pariisissa työskentelevä sosiologi Linda Haapajärvi.

Ranskalaisten lukiolaisten jo syyskuun puolivälissä aloittama protestiliike ylitti kansainvälisen uutiskynnyksen vasta kuukauden myöhemmin. Lokakuun 17. päivän väkivaltaisiksi yltyneissä mielenosoituksissa poltettiin poliisiautoja, ryöstettiin merkkiliikkeitä ja vallattiin kaupungintaloja. Niissä myös ammuttiin tuhansia kumiluoteja, pidätettiin satoja mielenosoittajia ja haavoitettiin pysyvästi kymmeniä alaikäisiä kansalaisia.

Kansainvälinen media on keskittynyt lähinnä mielenosoitusten väkivaltaisuuteen, yhtäältä typistäen poliisien ja nuorten väliset väkivaltaiset yhteenotot normaaliksi osaksi ranskalaista poliittista kulttuuria ja toisaalta puolustaen kansallisen poliisin voimankäyttöä mellakoinnin ennaltaehkäisemiseksi. Autoritaariset poliittiset johtajat Trump visionäärinään ovat nähneet väkivaltaisuuksissa sisällissodan elkeitä, ja kytkeneet kadulla purkautuvat jännitteet osaksi Euroopan maiden epäonnistunutta maahanmuuttopolitiikkaa.

Myös suomalainen mediakeskustelu on kehystänyt levottomuuksia diskursseilla, jotka luovat epäselviä syy-seuraussuhteita mellakoinnin ja maahanmuuton välille ja joiden syyttävä sormi osoittaa laajemmasta yhteiskunnallisesta kontekstista irrotettuja ”lähiönuoria”. Nuorten on katsottu astuneen vasemmistopoliitikko Jean-Luc Mélenchonin ansaan. Hänen ajatellaan pyrkivän mielenosoituksia tukemalla siivittämään presidenttikampanjaansa laitaoikeiston Marine Le Péniä vastaan pohjimmiltaan nuorten etujen ja elämän kustannuksella.

Huomion keskittyessä puoluepolitiikkaan vaarana on, että lukiolaisten vaatimukset ja vastatoimet sekä niiden juurisyyt sivuutetaan. Vaarana on, että nuoret leimataan joko väkivallan alullepanijoiksi tai poliittisen valtapelin uhreiksi; lapsellisiksi haaveilijoiksi, joita aikuisten poliitikkojen ei ole syytä ottaa vakavissaan.

Nuoret poliittisina toimijoina ohittavasta asenteesta viestii myös Ranskan hallituksen tapa vastata liikehdintään. Syyskuussa Pariisin eteläpuoleisen Créteil’n kunnan lukiolaisten aloittamiin koulutilojen saartoihin ja mielenosoituskulkueisiin hallitus vastasi hiljaisuudella. Lokakuun levottomuuksiin Macron tarjosi vastalääkkeeksi poliisivoimaa. Marraskuun alussa opetusministeri Geffrey määräsi opiskelijat palaamaan syyslomalta pulpettiin ja ”lopettamaan juhlat”.

Lukiolaisista lähtevää liikehdintää ei kuitenkaan voi ymmärtää seuraamalla vain puoluepolitiikkaa. On tarkasteltava heidän protestinsa rakenteellisia ja kulttuurisia reunaehtoja ja sitä, mitä on kasvaa aikuiseksi Macronin Ranskassa.

Macron, casseur du siècle – Macron, vuosisadan vandaali

Kun Macron valittiin presidentiksi 2017, nykyisen protestiliikkeen ytimen muodostavat lukiolaiset ja opiskelijat olivat kymmenvuotiaita. Heille Macron lupasi liikkeessä olevan tasavallan (République en marche), ketterän valtion, joka sommittelee saumattomasti kansalaisten toiveet ja markkinoiden tarpeet. Hän maalasi kuvan mahdollisuuksien tasa-arvosta ja monikulttuurisesta kansakuvastosta, siis avoimesta Ranskasta, jossa eteenpäin katsova valtio avittaa nuoria kilvoittelemaan kohti ranskalaista unelmaa.

Sosiologi Camille Peugny’in mukaan enemmistölle ranskalaisesta nuorisosta se tarkoittaa hyvin samanlaisia asioita kuin heidän ranskalaisen hyvinvointivaltion kultakaudella syntyneille vanhemmilleen: turvattuja työpolkuja, taloudellista riippumattomuutta ja varhaista eläkettä.

Macronin kymmenvuotinen presidenttikausi on kuitenkin ajanut nuoret ahtaalle. Ahdingosta kielivät banderollit, joita lukiolaiset kantavat kadulla. Macron, casseur du siècle. Macron, vuosisadan vandaali. Nuoria ilkivallantekijöiksi nimittelevä presidentti nähdään itse lupausten, yhteisen hyvän ja nuorten elämien rikkojana.

Lukiolaisten silmissä talouseliitin toiveet on huomioitu yli tavallisten kansalaisten tarpeiden. Varallisuusveron poistaminen ja pääomien tasaverotus suojelevat eliittejä (työ)markkinoiden epävarmuudelta, kun taas koulutukseen ja työttömyysturvaan kohdistuvat leikkaukset altistavat enemmistön niille.

Nuorten silmissä Macronin tasavalta on perääntynyt lupauksistaan ja pettänyt nuoret, joilla ei ole varaa aikuistua, muuttaa omilleen ja opiskella.

Nuoruutta ”tulemisen tilana” (en devenir) käsittelevä sosiologi Cécile van de Velde liittää ranskalaisten nuorten pettymyksen osaksi nuoruuden alati kapenevia rakenteellisia puitteita. Heitä painaa vaihtoehtojen ja vapauden vähäisyys. Ranskalaiset nuoret ihailevat pohjoismaisia verrokkejaan, joiden on kulttuurisesti hyväksyttyä ”etsiä itseään”, viettää välivuosi hanttihommissa, matkata työlomalle Australiaan, kokeilla yksiä opintoja ja vaihtaa toisiin.

Pohjoismaissa nuorilla näyttää olevan varaa kokeilla erilaisia polkuja ja koota niistä omannäköisensä elämä. Ranskassa valtio ei maksa opintotukea kuin kaikkein pienituloisimpien perheiden vesoille. Nuorten etsikkoajoilla on kova hinta keskiluokkaisillekin talouksille. Heidän on siis valmistuttava viipymättä ja tartuttava töihin, ranskaksi s’insérer eli vakauttaa asemansa.

Ilman kunnon koulutusta vakauttaminen on kuitenkin vaikeaa. Ja juuri koulutukseen Macronin talouspolitiikka on iskenyt rajusti. Taloustieteilijä Lucas Chancelin arvion mukaan Macronin presidenttikauden aikana koulutuksen rahoitusta on leikattu 20 prosenttia. Lukiolaiset vaativatkin kouluun asioita, jotka Suomesta käsin näyttävät itsestäänselvyyksiltä: tarpeeksi opettajia, pienempiä ryhmäkokoja ja tiloja, joissa ei tukehdu kesällä ja kylmety talvella.

Lukiolaiset vaativat lisärahoitusta julkiseen kouluun ja yliopistoon, joita on talouskuritettu samaan aikaan, kun yksityistä koulutussektoria on kasvatettu valtion tuella. He vaativat luopumista algoritmiperusteisesta opiskelijavalinnasta, Parcoursup-järjestelmästä, jonka on osoitettu suosivan hyväosaisten perheiden lapsia tilanteessa, jossa vanhempien koulutustaso määrittää entistä enemmän lasten koulutuloksia ja opintopolkuja.

Qui protège les enfants des quartiers populaires? – Kuka suojelee ”lähiönuoria”?

Kaikkein kovimmin koulutusleikkaukset ovat Ranskassa iskeneet juuri sinne, mistä lukiolaismielenosoitukset saivat syyskuussa alkunsa: köyhiin lähiöihin. Vaikka yläasteen päätteeksi ranskalaisten koululaisten pitäisi periaatteessa voida valita useamman lukion välillä oppilaitos, joka parhaiten tukee heidän tulevaisuudensuunnitelmiaan, esimerkiksi Pariisin pohjoispuolisen Seine-Saint-Denis’n departementin alueella yli puolet nuorista ohjataan automaattisesti lähimpään lukioon. Sisä-Pariisissa nuoret sen sijaan valitsevat keskimäärin viiden eri oppilaitoksen välillä.

Köyhän Seine-Saint-Denis’n lukiot kärsivät opettaja- ja resurssipulasta, kun taas pariisilaislukiot tarjoavat erikoistumisvaihtoehtoja muinaiskreikasta taide- ja teknologia-aineisiin. Seine-Saint-Denis on lisäksi Ranskan historiallinen siirtolaiskeskittymä, jonka (julkisten) koulujen oppilaista puolet tarvitsisivat erityistukea ranskan kielen oppimisessa. Heiveröisin varoin sinnittelevissä oppilaitoksissa koulupudokkuus on kuitenkin varhaista, lähes nelinkertaista Pariisiin verrattuna ja koskee erityisesti pienituloisten vähemmistöperheiden lapsia.

Kun poliitikot ja mediat puhuvat kritiikittömästi ”lähiönuorista” levottomuuksien lietsojina, on syytä varovaisuuteen. ”Lähiönuoret” eivät muodosta yhtenäistä joukkoa, jonka poliittisista näkemyksistä, kokemuksista ja käyttäytymisestä voitaisiin vetää yksiselitteisiä johtopäätöksiä. Jos ”lähiönuorten” kategoria käsitetään sananmukaisesti, siis viittauksena (pienituloisilla) esikaupunkialueilla eläviin nuoriin, kategoriaan mahtuu myös lukiolaisliikkeen johtohahmoja, kuten köyhästä Roubaix’n lähiöstä ponnistava, lukiolaisten Union Syndicale des Lycéens -liittoa johtava algerialaistaustainen Ryad Rani.

Ranin kaltaisten kansalaisaktivisteja ja mukisematta opintonsa hoitavia nuoria ei kuitenkaan tunnuta sisällytettävän ”lähiönuorten” kategoriaan. Kategoriaa käytetään Ranskassa, kuten myös Suomessa, viittaamaan ei-valkoisiin, näennäisen ei-poliittisiin nuoriin ja ongelmallistamaan heidän liikkeensä kaupunkitilassa ja jäsenyytensä yhteiskunnassa. ”Lähiönuoret”-kategoria on siis ensisijaisesti rodullisen rajanvedon työkalu, sana, joka moralisoi rakenteellisen eriarvoisuuden ja vierittää vastuun havaituista ongelmista valtioviranomaisten käsistä vähemmistökansalaisten harteille.

Kun nuoret mielenosoituskulkueissa kantavat kylttiä, jossa lukee Qui protège les enfants des quartiers populaires?, siis Kuka suojelee lähiönuoria?, he esittävät perustavanlaatuisen kysymyksen valtiojohdolle ja koko Ranskan demokraattiselle järjestelmälle. He kysyvät, ovatko köyhien lähiöiden rodullistetut lapset lapsia siinä muutkin, välittääkö valtio heidän elämistään samalla tavalla, suojeleeko heidän etujaan samoissa määrin.

Kansalaisaktivisti ja kirjailija Fatima Ouassak esittää, että siirtomaahistoriaan juurensa juontavien rodullisten jännitteiden ja eriarvoisuuden leimaamassa Ranskassa vähemmistölasten lapsuus loppuu aikaisemmin kuin valtaväestön jälkeläisten. Heidän (lasten)oikeutensa eivät toteudu yhdenvertaisesti, eivätkä he voi suuntautua tulevaisuuteen samalla toiveikkaalla huolettomuudella kuin valkoisen keskiluokan jälkikasvu. He joutuvat varhain syrjään yhteiskunnan keskeisistä instituutioista, kuten koulusta, kantamaan kelvottoman kansalaisuuden leimaa ja varautumaan vaaroihin viranomaiskohtaamisissa. Tästä antaa viitteitä vähemmistöryhmiin kuuluvien nuorten suuri osuus poliisiväkivallan uhrien parissa, mielenosoitusten aikana ja ennen niitä.

Mielenosoituskyltin "Ils ont tue notre avenir especes d enfoires!" kääntyy: "Paskiaiset ovat tappaneet tulevaisuutemme!"

Takavarikoitu tulevaisuus

Mikä lopulta yhdistää lukiolaisia ja heidän protestiinsa liittyneitä köyhien lähiöiden kasvatteja ja erilaisista luokkataustoista ponnistavia yliopisto-opiskelijoita? Sosiologi Nicolas Duvoux esittää taustatekijänä olevan kokemus takavarikoidusta tulevaisuudesta. Tässä ei ole kyse vain näköalattomuudesta. Mielenosoittajat tietävät, keitä he ovat ja millaisen elämän he haluavat ja ansaitsevat, mutta kokevat valtiojohdon ikään kuin takavarikoineen turvallisen elämän rakennuspalikat talouseliittiä palvelevalla politiikallaan.

Keskiluokkaisten perheiden lapset katsovat valtion epäävän heiltä vakaan elämän jatkamisen edellytykset, kun taas pienituloisten perheiden nuoret eivät koe voivansa edes pinnistellä sellaista kohden.

Kun oma aika valuu arkisen elämän epävarmuuden kesyttämiseen, on sietämätön seurata toisten unelmien tosiaikaista toteutumista. Kun hallitus, joka kaventaa nuorten tulevaisuudennäkymiä, myös irrottautuu poliittisesta vuoropuhelusta ja vastaa protestiääniin tuomioistuinten, poliisin ja väkivallan keinoin, se syö entisestään pohjaa nuorten luottamukselta politiikkaan ja elämään.

Jaettu kokemus takavarikoidusta tulevaisuudesta onkin myös kokemus näkymättömästä nykyisyydestä: valtiojohto ei kuule nuorten huolia ja tunnista heidän hätäänsä, vaan hylkää selviytymään vaihtoehtoisin keinoin.

Väestöryhmien rajoja rikkovat mielenosoitukset ovat yksi keino selviytyä taloudellisesta ja poliittisesta puristuksesta. Nuorten protestiäänet kohdistuvat macronismin ytimeen, jossa ultralibeeraali talouspolitiikka ja autoritaarinen hallintovalta kiertyvät yhteen. Nuoret penäävät sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja suoraa demokratiaa tavalla, joka ei täysin tyhjene Le Penin ja Mélenchonin eli äärioikeiston ja radikaalivasemmiston väliseen vastakkainasetteluun. He vaativat erilaisille yhteiskunnallisille asemille herkkää, aidosti meritokratiaa palvelevaa ja sukupolvien välistä eriarvoisuutta purkavaa politiikka. Ranskan lukiolaisten vaateen tulevaisuuden edellytysten uusjaosta voisi ajatella menevän myös vaaleihin valmistuvien suomalaisten nuorten ihon alle.

Lähteet:

Duvoux, Nicolas, 2023, L’avenir confisqué. Inégalités du temps vécu, classes sociales et patrimoine, Presses universitaires de France.

Ouassak, Fatima, 2020, La puissance des mères. Pour un nouveau sujet révolutionnaire, La Découverte.

Peugny, Camille, 2022, Pour une politique de la jeunesse, Seuil.

van de Velde, Cécile, 2008, Devenir adulte. Sociologie comparée de la jeunesse en Europe, Presses universitaires de France.

Kuvat: Martin Noda, Hans Lucas / Photothèque Rouge (kuvat 1 ja 3); Linda Haapajärvi (kuva 2)