Teollista siantuotantoa käsitellyt näyttely nostatti tunteikkaan kohun – Miten taideinstituutio voi edistää kestävyysmurrosta?

Siat-taidenäyttely herätti voimakkaita reaktioita Seinäjoella vuonna 2021. Tapaus on esimerkki taideinstituution roolista kestävyysmurroksessa, jossa taiteen aiheet ovat samalla osa muuttuvaa toimintaympäristöä. Taidelaitokset voivat toimia tärkeinä areenoina jännitteisten kysymysten käsittelyssä, kirjoittaa Sanna Karimäki-Nuutinen.

 

Seinäjoen taidehallissa avautui syksyllä 2021 näyttely, joka osui yhteiskunnalliseen hermoon. Kirjailija Laura Gustafsson ja taiteilija Terike Haapoja olivat jo vuosien ajan käsitelleet eläinteollisuuden kysymyksiä nykytaideprojekteissaan. Seinäjoella – suomalaisen sianlihantuotannon ykkösalueella – heidän näyttelynsä keskittyi teolliseen järjestelmään, joka perustuu sikojen alistamiseen tuotannon materiaaliksi.

Siat-näyttelyn ääni- ja videoteokset sekä oheisohjelma tarkastelivat teollista siantuotantoa ekologisena, taloudellisena ja eettisenä kysymyksenä. Näyttelyssä kaikuneet teurastusta odottavien sikojen äänet nostattivat kuitenkin vastalauseiden ryöpyn. Eteläpohjalaiskaupunki Kurikka perui Seinäjoen taidehallille sovitut yläkoululaisten näyttelyvierailut ja perusteli päätöstään sillä, ettei koulun tehtävä ole ”pakkosyöttää tiettyä vakaumusta”. Lisäksi kurikkalaiset kertoivat haluavansa suojella nuoria ahdistavalta taidekokemukselta ja samalla tukea paikallisia maataloustuottajia. Päätös herätti runsasta huomiota mediassa ja aktivoi kommentaattorit sosiaalisessa mediassa sekä lehtien mielipidepalstoilla. Taiteen ympärille oli virinnyt tunteikas kohu.

Helmikuussa 2026 tarkastetussa kulttuuripolitiikan väitöskirjassani analysoin, mistä kohussa oikeastaan kiisteltiin. Näkökulmani tulee taidelaitoksen sisältä: työskentelin näyttelyn aikaan Seinäjoen taidehallin kuraattorina. Tulkintani mukaan taiteen synnyttämä konflikti paljasti yhteiskunnassa piileviä jännitteitä ja valtasuhteita, jotka ovat liikkeessä kestävyysmurroksen ajassa. Samalla tapaus on kuvaava esimerkki siitä, kuinka taidelaitokset eivät vain heijasta yhteiskunnallista muutosta, vaan aktiivisesti osallistuvat sen edistämiseen.

Kestävyysmurros kiteytyy eläintuotannossa

Kestävyysmurros tarkoittaa syvällistä yhteiskunnallista muutosta kohti ekologisesti kestävämpiä elämäntapoja ja rakenteita. Eläintuotanto on yksi niistä kysymyksistä, joissa murroksen monet ulottuvuudet tiivistyvät näkyviksi. Kyse on ruoantuotannon lisäksi myös tavoista ja tottumuksista, elinkeinoista, identiteeteistä ja kulttuurisista arvoista.

Eläinperäisen ruoan kulutuksen merkittävä vähentäminen on keskeinen askel kohti ekologisesti kestävää ruokajärjestelmää. On esimerkiksi todistettu, että sen kulutuksen puolittaminen nykyisestä kääntäisi ekosysteemit toipuvalle uralle globaalilla tasolla. Tämä vahvaan tutkimusnäyttöön perustuva argumentti ei kuitenkaan juuri näy liha- ja maitoteollisuuden strategiseen kaventamiseen tähtäävinä keskusteluina tai politiikkatoimina.

Kestävyysmurros myös haastaa arvioimaan ihmisen suhdetta muihin eläimiin. Eläintuotannossa tämä kiteytyy erityisen kipeästi, sillä koko järjestelmä perustuu tiettyjen eläinlajien alistamiseen ihmisten tarpeisiin. Keskustelu laajenee siis ympäristövaikutuksista perustaviin eettisiin kysymyksiin. On välttämätöntä arvioida, millainen muiden lajien asema on tulevaisuuden kestävässä yhteiskunnassa.

Muutospaineista ja tieteen näytöistä huolimatta eläintuotanto säilyttää vahvan kulttuurisen legitimiteettinsä eli saamansa hyväksynnän ja oikeutuksen. Asema perustuukin ainakin osittain sitkeisiin kulttuurisiin käsityksiin. Suomessa ymmärrys eläintuotannon merkityksestä on sidoksissa esimerkiksi uskomuksiin maaseudun elinvoimasta, huoltovarmuudesta ja normaalina pidetystä ruokavaliosta. Näihin käsityksiin kiinnitytään myös tunnetasolla, mikä tekee ruokajärjestelmän kestävyyssiirtymästä entistä kimurantimman yhteiskunnallisen kysymyksen. Siat-tapauskin vahvistaa ajatusta siitä, että tunteiden kuohunta ja konfliktit ovat väistämätön osa muutosta.

Odotustila-ääni-installaation (2019) kaiuttimista kuultiin sikojen ääntelyä suomalaisella sikatilalla viimeisinä tunteina ennen teurastusta. Kuva: Jenni Latva

Taideinstituutio ottaa kantaa

Taide- ja kulttuuri-instituutioiden muuttuvaa yhteiskunnallista roolia tutkitaan tällä hetkellä ahkerasti. Museot ja taidehallit eivät asemoidu neutraaleiksi taiteen esittelijöiksi ja kulttuuriperinnön säilyttäjiksi, vaan ottavat yhä useammin kantaa kulttuurisesti kiistanalaisiin kysymyksiin. Samalla niiden toiminta muuttuu näkyvämmäksi ja ristiriitaisemmaksi. Kun käsitellään vallitsevia normeja haastavia aiheita, myös instituutioiden legitimiteettiä ja oikeutusta aletaan arvioida uudelleen.

Tuomalla Siat-näyttelyn ohjelmistoonsa Seinäjoen taidehalli osallistui keskusteluun eläintuotannon merkityksistä. Tämä oli myös julkilausuttu tavoite. Taidehallin näyttelypolitiikassa maaseudun ajankohtaiset kysymykset määriteltiin yhdeksi ohjelmistosuunnittelun lähtökohdaksi, ja organisaation strategioissa korostettiin vaikeidenkin aiheiden käsittelyä taiteen keinoin. Taidehalli ei kuitenkaan ajatellut ottavansa kantaa eläintuotantoon sinänsä, vaan toimivansa alustana keskustelulle.

Museoiden näkyvä rooli yhteisöjen muokkaajina ei toki ole uusi asia, vaan pikemminkin osa museoinstituution historiallista perustaa. Kestävyysmurrokseen kytkeytyvät kompleksiset kysymykset, kuten teollinen eläintuotanto, tuovat kuitenkin mukanaan uudenlaisen jännitteen. Seinäjoella siantuotanto ei ollut vain taiteen aihe, vaan myös paikallista elinkeinoa, identiteettiä ja elämäntapaa määrittävä kysymys. Toisin sanoen se oli samanaikaisesti sekä näyttelyn sisältö että sen yhteiskunnallinen konteksti. Siksi näyttely otettiin vastaan kannanottona, eikä taidehalli voinut käytännössä jäädä neutraalin keskustelualustan rooliin.

Tällaisissa jännitteisissä tilanteissa operoinnin taito onkin keskeistä taideinstituution yhteiskunnallisen potentiaalin kannalta.

Sikojen ja ihmisten tunteet pelissä

Siat-tapaus nostatti erilaisia, osin vastakkaisia reaktioita. Osa ihmisistä koki näyttelyn hyökkäyksenä paikallista elämäntapaa ja elinkeinoa kohtaan, kun taas toiset pitivät sitä tärkeänä keskustelunavauksena eläintuotannon eettisistä kysymyksistä. Jaetut näkemykset ja tunteet sitovat ihmisiä yhteen ja vaikuttavat siihen, mitä yhteiskunnassa pidetään hyväksyttävänä ja puolustamisen arvoisena. Tunteet liittyivät siis myös siihen, miten näyttely tulkittiin.

Näyttelyä vastustavat tahot pyrkivät kyseenalaistamaan taiteen oikeutuksen kriittisenä keskustelijana. Huomio siirtyi eläintuotannon eettisistä ja ekologisista kysymyksistä itse taidelaitoksen toimintaan. Esimerkiksi analysoimissani mielipidekirjoituksissa taide esitettiin ongelmana, joka uhkasi paikallisesti merkittävää elinkeinoa.

Osa yleisöstä taas koki näyttelyn aiheuttaman häiriön tarpeellisena. Heidän huomionsa kiinnittyi sikoihin tuntevina olentoina ja hiljaisuuteen, joka eläintuotannon ongelmakohtien ympärillä usein vallitsee. Näyttely teki näkyväksi kysymyksen, joka jää julkisessa keskustelussa helposti sivuun: miksi tuotantoeläinten elämän tarkoitus on toimia tuotannon materiaalina? Seinäjoen taidehallista muotoutui eläintuotantokriittistä taidetta esitellessään sikojen näkökulman välittäjä, joka asettui jännitteiseen suhteeseen vallitseviin normeihin nähden.

Ei tietoja -videoteos (2021) kuvasi sikateollisuuden paikkoja, tiloja ja ympäristöjä globaalilla tasolla. Kuva: Jenni Latva.

Taidehalli ilonpilaajana

Museotutkimuksessa nähdään laajasti, että neutraalius on mahdotonta. Museo palvelee aina joitakin arvoja ja intressejä, joko tietoisesti tai tiedostamatta. Taide voi toimia paikkana, jossa yhteiskunnalliset ristiriidat tulevat näkyviksi ja neuvoteltaviksi. Avautuvissa konflikteissa tunteet kertovat siitä, mikä yhteiskunnassa on aidosti vaakalaudalla.

Taideinstituution yhteiskunnallinen toimijuus ei synny vain sen omista tavoitteista, vaan myös suhteista yleisöihin, mediaan, poliittisiin toimijoihin ja paikallisiin elinkeinoihin. Siat-tapauksessa Seinäjoen taidehallista rakentui eräänlainen eläintuotantokriittinen ”ilonpilaaja”, kuten ehdotan väitöskirjassani mukaillen affektiteoreetikko ja kulttuurintutkija Sara Ahmedia.

Ilonpilaaja kiinnittää huomion epäoikeudenmukaisiin rakenteisiin, joita pidetään niin normaaleina, ettei niitä yleensä edes huomata. Siat-näyttelyssä tämä tarkoitti eläintuotannon perustan kyseenalaistamista. Kestävyysmurroksen ajassa on syytä kriittisesti pohtia, miksi eläinten hyödyntämistä pidetään luonnollisena, vaikka järjestelmä tuottaa kärsimystä eläimille, tuhoavaa kuormaa ympäristölle ja painetta myös tuottajille.

Ilonpilaaja ei pyri provosoimaan provosoinnin vuoksi. Se tekee näkyväksi ristiriitoja, jotka ovat jo olemassa, ja näin toimimalla tulee nostattaneeksi pintaan vaikeita tunteita. Näiden tunteiden äärellä taidelaitokset joutuvat toimimaan käsitellessään monimutkaisia kestävyysmurroksen teemoja.

”Voi tehdä tällaista asiaa eikä lähde väpättämään”

Taidehalleilla, museoilla ja muilla taideinstituutioilla on potentiaalia toimia kulttuurisen murroksen neuvottelun paikkoina. Haastatellessani Siat-näyttelyn taiteilijoita Gustafssonia ja Haapojaa väitöstutkimustani varten he pitivät tärkeänä sitä, että Seinäjoen taidehalli pysyi kohun keskellä taiteen ja sen tekijöiden takana. Taidehalli ei lähtenyt ”väpättämään”, eli se ei perääntynyt roolistaan vaikeita tunteita synnyttävän keskustelun mahdollistajana ja kriittisen taiteen puolustajana.

Taiteen herättämät tunteet voivat lukita puolustamaan vallitsevaa järjestystä, mutta ne voivat myös avata tilaa ajatella toisin. Taidelaitosten yhteiskunnallinen tehtävä kestävyysmurroksen ajureina ei siis ole ristiriitojen silottelu, vaan niiden näkyväksi tekeminen ja käsittelyn mahdollistaminen.

Tunteikkaiden repeämien tilanteissa taideinstituutiot voivat vahvistaa keskustelun eri äänteen kuuluvuutta. Ilonpilaajan rooliin kuuluu jännitteisten tunteiden paikkojen jäsentely: mitä kiista oikeastaan koskee? Siat-näyttelyn ympärille syntyneitä mediakeskusteluja analysoidessani huomasin, että näennäisesti eri mieltä olevat kommentaattorit kritisoivat lopulta samaa asiaa. Kyse oli eläin- ja ruoantuotannon järjestelmän rakenteellisesta kestämättömyydestä, vaikka sitä lähestyttiin eri tavoin.

Jotta taidelaitosten potentiaali voidaan valjastaa kestävyysmurroksen hyödyksi, on olennaista sanoittaa, että niiden yhteiskunnalliseen rooliin voi sisältyä muutoksen edistäminen ja hankalien tunteiden nostattaminen. Tämä varmistaa vaikeita aiheita käsittelevän taiteen legitimaatiota ja hyväksyntää myös tulevaisuudessa. Samalla huomiota tulee kiinnittää siihen, millaisella kulttuuripolitiikalla tuemme instituutioita, jotka tekevät yhteiskunnalliset jännitteet näkyviksi.

 

Lähteitä:

Ahmed, Sara, 2010. Promise of Happiness. Duke University Press.

Ahmed, Sara. 2023. The Feminist Killjoy Handbook.  The Radical Potential of Getting in the Way. Seal.

Jalava, Marja, Taija Kaarlenkaski, Otto Latva, Eeva Nikkilä, Tuomas Räsänen ja Taina Syrjämaa. 2024. “Introduction: Towards a History of Animal Industries in the Nordic Countries.” Teoksessa Animal Industries: Nordic Perspectives on the Exploitation of Animals since 1860, toimittaneet Taina Syrjämaa, Marja Jalava, Taija Kaarlenkaski, Otto Latva, Eeva Nikkilä ja Tuomas Räsänen. De Gruyter.

Kaarlenkaski, Taija ja Otto Latva, toim. 2022. Tunteva tuote: Kuinka eläimistä tuli osa teollista tuotantoa? Vastapaino.

Karimäki-Nuutinen, Sanna. 2026. Taidehallin yhteiskunnallisen toimijuuden muotoutuminen eläintuotantokriittisen näyttelyn toimijaverkostoissa: tapaus Siat Seinäjoella. Väitöskirja. Jyväskylän yliopisto. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-86-1264-3.

Koistinen, Aino-Kaisa, Kaisa Kortekallio, Minna Santaoja ja Sanna Karkulehto. 2023. ”Towards Cultural Transformation: Culture as Planetary Well-Being”. Teoksessa Interdisciplinary Perspectives on Planetary Well-Being, toimittaneet Merja Elo, Jonne Hytönen, Sanna Karkulehto, ym. Routledge. https://doi.org/10.4324/9781003334002-23.

Merriman, Nick. 2024. Museums and the Climate Crisis. Routledge. https://research.ebsco.com/linkprocessor/plink?id=957e1d59-3a7e-30e8-b3c9-93bfac069ae8.

Pyykkönen, Miikka, Kaisa Kortekallio, Kaisa Kumpulainen, Mervi Luonila ja Sakarias Sokka. 2024. ”Kohti kestävää kulttuuria”. Wisdom Letters 2024 (1): 1–28. https://doi.org/10.17011/wl/10.

 

Kuvat: Siat-näyttelyn teokset: Jenni Latva, muut kuvituskuvat: @bekkybekks, @nikolaevcap / Unsplash, kirjoittajakuva: Katariina Vestergård