Kumma haastaa modernia tiedekäsitystä

Kumma on tieteellis-tekniseen maailmankuvaan nojaavissa yhteiskunnissa usein vaiettu ja tabuluontoinen keskustelunaihe, eikä se kuulu arvostettujen tutkimusteemojen piiriin. Monilla meistä on kuitenkin omakohtaista tai kuultua kokemusta jostain arkiymmärryksen ylittävästä, kummasta. Olemassa olevan tutkimustiedon perusteella kokemusten voidaan arvioida olevan tuttuja yli puolelle ihmisistä.

Olemme tutkineet kummia kokemuksia Suomen Akatemian rahoittamassa Mieli ja toinen -hankkeessa. Käytämme tutkimuksessamme käsitettä kumma, joka kuvaa kyseisten ilmiöiden outoutta sekä julkisten instituutioiden, modernin länsimaisen tieteen että kokijan itsensä kannalta. Yksi kumman kokemisen tunnuspiirre on, että häpeän ja leimautumisen pelko rajoittaa usein siitä puhumista.

Kumma voi olla vaikkapa äänten kuulemista, näkyjä, kaksoisolentojen tai vainajien kohtaamisia, outoja kosketuksia, läsnäolon tunteita tai ennalta tietämistä. Kokemus välittyy usein eri aistien kautta samanaikaisesti. Kokemuksessa on jotain tuttua sekä suunnattomalta tuntuvaa vierautta, joka saattaa saada ruumiin sanattomaksi, jäykäksi tai puutuneeksi.

Sanoinkuvaamattomuuden, yksinäisyyden ja hankalan jaettavuuden ohella kummia kokemuksia yhdistää vielä yksi piirre: kokemus on aistimellista, ruumiillista – omien aistien välityksellä koettua, tavallisen arjen keskellä usein odottamatta tapahtuvaa, arkeen tunkeutuvaa.

Kumma voi olla vaikkapa äänten kuulemista, näkyjä tai ennalta tietämistä.

Kumman käsite kattaa laajan kokemuspiirin ja sille on vaikeaa löytää tyydyttävää määritelmää. Sigmund Freud tarkoitti aikanaan käsitteellä Unheimlich (engl. uncanny) toisensa poissulkevista elementeistä koostuvaa kokemusta, jossa tavallinen ja kotoinen muuttuu äkkiä pelottavaksi ja kammottavaksi. Kumma voi liittyä myös kivun tai sairauden kokemukseen.

Erityisen kiintoisaa akateemisessa mielessä on, että kummassa tieteen ja kokemustiedon suhteet tulevat aktiivisen työstämisen ja neuvottelun kohteiksi. Kumma asettuu ilmiökenttään, jossa esimerkiksi lääketieteellinen tieto ja luonnontieteelliset maailmankatsomukset eivät kykene selittämään elettyä todellisuutta, ja se tekee näkyväksi tieteen ja kokemustiedon välisiä jännitteitä, ristiriitoja ja valtasuhteita.

Spontaania aineistoa

Kuultuaan ihmismielen rajoja tutkivasta Mieli ja toinen -hankkeesta ihmiset eri puolilta Suomea ottivat oma-aloitteisesti yhteyttä hankkeen tutkijoihin. He halusivat kertoa kokemuksistaan, kuten äänten kuulemisesta, telepatiasta tai vainajien kohtaamisesta, joista he olivat saattaneet siihen asti vaieta peläten väärinymmärretyksi tulemista tai hulluksi leimautumista.

Kirjeissä rakennetaan kokemuksille erilaisia selitysteorioita, pyritään vakuuttamaan lukijaa kokemuksen todellisuudesta ja käsitellään ympäristön suhtautumista kokijaan. Mediajulkisuuden jälkeen hanke sai yli 300 kirjettä ja viestiä eri-ikäisiltä kummia kokeneilta suomalaisilta.

Kirjeet tekevät näkyväksi sitä, millaista on elää todeksi erilaisia luonnontieteellisten ja lääketieteellisten selitysmallien ulkopuolelle jääviä ilmiöitä, sekä tapoja, joilla ihmiset pyrkivät oikeuttamaan ne tieteellisinä tosiasioina. Kirjeitä yhdistääkin pyrkimys löytää kummille kokemuksille tieteellistä tunnustusta. Moni kirjoittaneista toivoo tieteellisen tutkimuksen voivan tulevaisuudessa selittää tällaiset kokemukset luonnollisena osana ihmismielen toimintaa ja pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan tähän tarjoamalla omia kokemuksiaan tutkimukseen. Lisäksi kirjeissä haastetaan tämänhetkistä tiedettä, osoitetaan siitä epäkohtia ja pyritään aktiivisesti muokkaamaan sitä.

Kirjoittajat olettavat, ettei tieteellinen yleisö ota heidän kokemuksiaan todesta.

Monet hankkeelle lähetetyt kirjoitukset noudattavat muodoltaan todistuskertomuksia. Tähän liittyy piirre, joka läpäisee käytännössä koko kirjeaineistoa: kirjoittajat olettavat ennakoivasti, ettei tieteellinen yleisö ota heidän kokemuksiaan todesta.

Hankkeeseen kertynyt kirjeaineisto osoittaa, miten kysymykset hyväksyttävästä ja oikeana pidetystä tiedosta ja todellisuudesta voivat kumman kautta politisoitua. Kumma kokemus voi tällöin saada aikaan yhteiskunnallista osallistumista sekä kansalaisten vuorovaikutusta tieteen kanssa. Kokemuskertomusten avulla voidaankin tutkia hedelmällisesti myös tieteen ja kansalaisten välisiä suhteita sekä kansalaisten käsityksiä tieteestä – sitä, mitä tiede heidän mielestään on ja millaista sen pitäisi olla.

Kumma ja tieteellinen todellisuuskäsitys

Oikeuttaakseen kokemuksensa hankkeeseen kirjoittaneet ihmiset sekä vahvistavat että kyseenalaistavat rajoja tietosysteemien (tiede, uskonto), tietomuotojen (objektiivinen, subjektiivinen) ja tietämisen tapojen (rationaalinen, intuitiivinen) välillä. Kirjoittajat luonnehtivat itseään “maanläheisiksi”, “analyyttisiksi” ja “rationaalisiksi” henkilöiksi ja esittävät kuvauksia siitä, miten he ovat pyrkineet systemaattisesti koettelemaan erikoisia havaintojaan.

Omien havaintojen objektiivisuutta pyritään vahvistamaan poissulkemalla tunteiden, tuntemusten, ideologioiden tai uskomusten vaikutuksia kummien ilmiöiden kokemiseen. Esimerkiksi ”Teresa” sanallistaa tutkimuksellista asennettaan näin:

“Kerran hampaita harjatessani muistelin tuttuni kommentteja edellispäivältä, hän oli kommentoinut jotakin yliluonnolliseen liittyvää. Ajattelin mielessäni, että olisi pitänyt kehdata sanoa hänelle, että "kyllä yliluonnollista on olemassa". Samalla hetkellä kuin sanoin tuon mielessäni, ikään kuin vastaukseksi kylpyammeen reunalla ollut rasvapurkki heilahteli n 3 kertaa edes takaisin, ehkä n 70 asteen kulmasta 70 asteen kulmaan toiseen suuntaan, ja pysähtyi sitten äkisti paikalleen. Koin, että se oli vain "niin on" kommentti minulle. Yritin rekonstruoida tapauksen tömisyttämällä ammeen reunaa eri tavoin, mutta en millään luonnollisella keinolla saanut putelia heilumaan, saatikka samalla poikkeavalla tavalla. Töissä ruokatunnilla testailin vielä mm. suolapurkilla, ja kaikki jotka tönäisinkin heilumaan, heiluivat erilailla, ja heilunnan kesto oli erilainen, ja se päättyi ikäänkuin nopeutuvaan pieneen värinään ennen pysähtymistä. No, tarkoitan tuolla vain, että olen yleensä hyvin valikoiva siinä, mitä lasken yliluonnolliseksi kokemukseksi, enkä ole koskaan ottanut mukaan pelkkiä "tuntemuksia" tai "aavistuksia", vaan vain konkreettisia tapahtumia.”

Tieteensosiologian ja -antropologian kriittiset tutkimukset ovat käsitelleet laajasti moderniin länsimaiseen tieteeseen liittyviä valtakysymyksiä ja nostaneet esiin toiseuttavia piirteitä, joita tieteellisen tiedon määrittelyyn ja tuotantoon liittyy. Useissa tutkimuksissa on tarkasteltu tieteellisen tiedon rajoja modernin tieteen rajanvedoista retorisiin keinoihin, joilla arkitieto tai “epätiede” pyritään erottamaan “oikeasta” tieteestä. Tieteenfilosofi Sandra Harding huomauttaa, että moderni länsimainen (luonnon)tiede on erottanut itsensä erityisesti toisten kulttuurien tietosysteemeistä, jotka se on leimannut taikauskoisiksi, irrationaalisiksi sekä epäluotettaviksi selittämään luonnon säännönmukaisuuksia ja niiden taakse kätkeytyviä syy-seuraus-suhteita.

Tieteen ja tiedon valta-asemat ohjaavat myös käsityksiä todellisuuden luonteesta ja arvostetuista tutkimuskohteista. Kulttuuriantropologi Clifford Geertz on esittänyt, että tiedostamattomat esioletukset ohjaavat käsityksiämme "objektiivisena" pidetyn todellisuuden luonteesta. Ihmistieteissä kumma on luonnollinen osa tutkimusta, mutta se, mitä tiedostamattomat esioletuksemme ohjaavat pitämään nykypäivänä relevanttina "tieteenä", viittaa voittopuolisesti materian tutkimukseen ja vain ohuesti ihmistieteisiin. Kokemusten, tunteiden, aistimellisuuden ja eletyn todellisuuden tutkimusta pidetään edelleen jonain, joka ei kuulu yhteiskuntatieteen eikä luonnontieteen piirissä arvostettujen tutkimusaiheiden joukkoon. Kokemuksen tutkimusta myös kritisoidaan näistä lähtökohdista. Kumman tutkimuksen epätieteellisyyteen kohdistettu, usein ärsyyntynyt kritiikki paljastaa tiedon ja tietämisen yksipuolisuuden ja on siinäkin mielessä tarpeellinen osa tieteellistä keskustelua.

Moderni länsimainen (luonnon)tiede on erottanut itsensä erityisesti toisten kulttuurien tietosysteemeistä.

Näin ei ole aina ollut. Me tiedämme, että arkitodellisuuden ulkopuolelle sijoittuvat kokemukset ovat inspiroineet monia "kovien tieteiden" ikonisia, modernejakin hahmoja. Esimerkiksi EEG:n kehittäjää Hans Bergeriä motivoi etupäässä omakohtainen kokemus telepatiasta ja Nikola Tesla puolestaan näki lapsesta saakka näkyjä, jotka inspiroivat häntä ja myöhemmin hänen tutkimustaan. Nämä tieteen piirissä kiusallisiksi tulkitut kokemukset halutaan usein ohittaa tai selittää joksikin muuksi.

Useimpien maailman kulttuurien todellisuuskäsityksissä havaittava arkitodellisuus muodostaa vain pienen osan inhimillistä kokemusmaailmaa. Dekolonialistisen tutkimuksen piirissä onkin kritisoitu länsimaisen modernin tieteen etnosentrisyyttä ja rakentumista modernin länsimaisen yhteiskunnan maailmankatsomuksen varaan. Luonnollisen ja yliluonnollisen välinen tarkka rajanveto on luonteenomaista anglosaksisessa kulttuuripiirissä ja joustavampaa sen ulkopuolella.

Oman kulttuuripiirimme ulkopuolella inhimillinen arkitodellisuus koetaan useammin osana laajempaa, jaettua, kerrostunutta tai verkottunutta todellisuutta. Siinä ei-inhimillisillä ja aineettomillakin toimijoilla kuten luonnonilmiöillä, vainajilla, eläimillä, kasveilla ja maisemalla on omat roolinsa ja merkityksensä. Todellisuuskuvat voivat lineaarisen sijaan myös olla kehämäisiä tai seurata toisiaan jatkumona. Edes kummalle ei ole siis luultavasti analyyttisenä käsitteenä tarvetta, koska todellisen ja epätodellisen rajapyykit ovat radikaalisti erilaiset.

Kummat kokemukset osana tieteellistä maailmankuvaa

Kummat kokemukset ovat riippumattomia kokijan maailmankatsomuksesta. Kokija voi olla sitoutunut tieteelliseen maailmankuvaan, mutta kumma kokemus hätkähdyttävyydessään laittaa miettimään uudelleen. ”Teresa” esimerkiksi kertoo kirjeessään olleensa ateisti ennen kuin kokemustensa myötä pikku hiljaa omaksui henkisemmän maailmankatsomuksen.

Kumman kokemuksen seurauksena ei kuitenkaan välttämättä ole tieteellisen maailmankuvan hylkääminen, vaan kumma kokemus ja kokemuksessa kohdattu ‘toiseus’ pyritään sovittamaan siihen. Monien kirjoittajien vastustus yliluonnollisen käsitettä kohtaan liittyy juuri tähän seikkaan: kokemukset on ensin ymmärrettävä luonnollisiksi, jotta ne voisivat tulla tieteellisesti tutkittaviksi. Kvanttifysiikan, kognitio- ja neurotieteen kaltaisten tieteenalojen uskotaan tulevaisuudessa kykenevän selittämään kokemukset luonnontieteellisiksi tosiasioiksi sekä normaaliksi osaksi ihmismielen toimintaa.

“Yliluonnollisia asioita ei ole olemassa. On ilmiöitä, joita "tiede ei vielä pysty selittämään". [...] Itse en fyysikko-insinöörinä "usko" mihinkään. Olen kuitenkin kokenut asioita, jotka luetaan huuhaan piiriin.” (”Mauri”)

“Toivon todella, että aivo- ja kognitiotutkimuksessa päästäisiin eteenpäin. En pidä näitä ns. yliluonnollisia asioita ollenkaan tuonpuoleisina. Joskus tullaan pitämään tätä aikaa todella primitiivisenä. Toivottavasti se aika on pian.” (”Ilona”)

Kummallinen tieteenkritiikki

Aina tieteen kykyyn ymmärtää ja tutkia kummaa luonnollisena osana ihmiselämää ei kuitenkaan luoteta. Tieteen todellisuuskäsitystä pidetään liian yksipuolisena tavoittamaan eletyn todellisuuden moninaisuutta. Kriittisten kirjoittajien näkemyksissä kumma typistyy nykytieteessä eittämättä poikkeukseksi ja häiriöksi.

“[Kummia kokemuksia ei] ole syytä mitenkään pyrkiä diagnostisoimaan tai asettamaan mihinkään kategoriaan. [...] Miksi pitäisi niin hirveästi yrittää tajuta asioita kun on selvää että ihmisillä on tämän sovitun muka ainoan todellisuuden vastaisia kokemuksia? Voisimmeko vain hyväksyä sen tosiasian että meillä kaikilla ihmisillä on näitä kykyjä.” (”Ari”)

Kirjeaineistossa toistuva teema on tyytymättömyys siihen, miten kummia kokemuksia on pidetty harhoina ja patologisoitu etenkin lääketieteessä. Lääketieteellisillä ja psykiatrisilla tietomuodoilla on modernissa yhteiskunnassa ollut perustavanlaatuinen vaikutus siihen, miten arkiymmärryksen ylittävät kokemukset on alettu käsittää mielenterveyteen liittyvinä.

Tutkittavan ilmiön määrittely tieteessä on diskursiivinen käytäntö, johon liittyy myös yhteiskunnallista vallankäyttöä. Kokemuskertomukset valottavat, miten vaikutusvaltaiset tieteelliset diskurssit valuvat yhteiskuntaan ja vaikuttavat kokijoiden arkeen.

Kirjeaineistossa toistuva teema on tyytymättömyys siihen, miten kummia kokemuksia on patologisoitu etenkin lääketieteessä.

Kumman patologisoinnin seurauksia ovat muun muassa kokemuksista vaikeneminen ja yksin jääminen kokemusten kanssa, pelko oman mielenterveyden puolesta, sosiaalinen leimautuminen tai leimaantumisen pelko, väärinymmärretyksi tuleminen ja uskottavuuden menettäminen läheisten piirissä tai työelämässä.

Kumma, kansalaiset ja tiede

Aineistossa kohoavassa kritiikissä on lisäksi kyse asiantuntijuudesta, sen määrittelystä ja rajoista: siitä, ketä pidetään asiantuntijana ja kuka saa osallistua tieteelliseen tiedontuotantoon. Kirjoittajat tarjoavat aktiivisesti omaa kokemukseen tai ammattiin perustuvaa asiantuntemustaan tutkimusprojektin käyttöön ja ehdottavat yhteistyötä tutkijoiden kanssa.

Tieteen ja kansalaisten suhteiden näkökulmasta on kiinnostavaa, millaista osallistumista ja vuorovaikutusta tieteen kanssa kokemusten pohjalta mahdollistuu, ja miten kansalaisten tiedon ja kokemusasiantuntijuuden odotetaan muokkaavan tiedettä ja tieteellisiä käytäntöjä. Kumma tutkimuskohteena voi tarjota uusia hedelmällisiä tapoja lähestyä ja teoretisoida näitä kysymyksiä.

Omakohtaisten kummien kokemusten kertominen voidaan nähdä politisoituna yhteiskunnallisena vaikuttamisena suhteessa tieteelliseen tutkimukseen. Tietoisesti tutkijoille kirjoitetut omaelämäkerralliset kirjeet pyrkivät laajentamaan tietämystämme kummasta, ihmismielestä ja maailmasta. Niissä pyritään kiinnittämään tutkijan huomio tieteelle tuntemattomiin, näkymättömiin toimijoihin ja todellisuuksiin ja siten vaikuttamaan siihen, mitä voimme tietää maailmasta. Kirjeissä yritetään myös vaikuttaa siihen, miten tieteessä puhutaan ihmismielestä ja kummasta, miten sitä käsitteellistetään ja millaista tutkimusta siitä tehdään.

Omakohtaisten kummien kokemusten kertominen voidaan nähdä politisoituna yhteiskunnallisena vaikuttamisena.

Kokemuskertomukset ohjaavat tutkimaan kummaa ja sen suhdetta tieteeseen. Myös filosofi Bruno Latour on ehdottanut kumman ottamista yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa vakavasti, todellisina yhteiskunnallisina toimijoina.

Tieteentutkija Brian Wynne on peräänkuuluttanut, että tutkimuskohteiden määrittelystä ja merkityksistä olisi tärkeää käydä yhteiskunnassa julkista neuvottelua, koska tieteen asettamat kysymykset ja ongelmat koskettavat oleellisesti kansalaisten elämismaailmaa. Kansalaisten kriittinen suhtautuminen tieteeseen seuraa Wynnen mukaan ennen kaikkea merkityksiä koskevan neuvottelun puutteellisuudesta.

Tämä näkyy myös kirjeaineistossa, jossa kirjoittajat jatkuvasti ennakoivat, että tutkijat suhtautuvat heidän kokemuksiinsa epätotena ja mielen patologioina ja pyrkivät arvioimaan heidän mielenterveyttään. Olettamalla kokemukset lähtökohtaisesti patologioiksi tai uskomuksiksi tutkimus tulee langettaneeksi myös kokijoille identiteettejä, joista he eivät tunnista itseään ja jotka saattavat heidän arjessaan näyttäytyä monin tavoin ongelmallisina. Kokijoiden omien määritelmien ja tulkintojen vakavasti ottaminen parhaimmillaan lisääkin myös luottamusta tieteeseen.

Lopuksi

Länsimaiden tieteessä ja yhteiskunnissa vallalla olevaa käsitystä rationaalisen, materialistisen maailmankuvan hegemoniasta voi tulkita myös uskontotieteilijä Wouter Hanegraaffin käyttämän torjutun tiedon käsitteen kautta. Torjuttu tieto edustaa Hanegraaffin mukaan radikaalia, polaarista Toista, jonka moderni tietämisen tapamme tuottaa. Se on kokoelma tietämisen tapoja, jotka yhteiskunnallisesti hyväksytty tieto määrittelee naurettaviksi, epätieteellisiksi, irrationaalisiksi. Niihin ei tarvitse reagoida tiedollisesti, koska niiden oikeutus on jo torpattu.

Väitämme, että tällainen torjuttu tieto ei ole epätietoa. Toisin kuin moni yhteiskuntafilosofi on ennakoinut, uskonnot ja uskomukset eivät ole kadonneet tieteellisen maailmankuvan tieltä, vaan sopeutuneet ja muuttuneet sen mukana. Tähän on yksinkertainen selitys: ihmiset eivät ole lakanneet näkemästä unia, kokemasta näkyjä, ylittämästä kokemuksellisuuutensa rajoja. Kysymys ei ole vain kuvittelusta tai haaveilusta, vaan kokemuksista, joita leimaa voimakas merkityksellisyyden tunne. Kumma on tärkeä osa ihmisenä olemista.

***

Teksti perustuu erityisesti seuraaviin artikkeleihin:

Honkasalo, Marja-Liisa & Pirjo Kristiina Virtanen. 2020. “New Practices of Cultural Truth Making: Evidence Work in Negotiations with State Authorities.” Anthropology of Consciousness 31:1, 63-90.

Andell, Kia. 2020. “Tiede ja sen toiset. Tieteen ja kokemustiedon rajatyö arkiymmärryksen ylittävissä kokemuksissa.” Sosiologia 57:3, 227-245.

Kuvat: bannerikuva Tapio Haaja (Unsplash), tekstin kuvat järjestyksessä Inka Lähteenaro (Ilmiö), Francesca Tosolini (Unsplash), Natalya Letunova (Unsplash), Inka Lähteenaro (Ilmiö), Dima Pechurin (Unsplash)