Kun yhteys läheiseen ei katkea kuolemaan

Useimmissa kulttuureissa rajaa elämän ja kuoleman välillä ei nähdä ehdottomana. Kuitenkin myös länsimaissa on melko tavallista, että ihmisillä on kokemuksia kuolleiden läheistensä läsnäolosta tai yhteydenpidosta edesmenneiden kanssa. Kokemukset kertovat ihmisten välisten siteiden vahvuudesta ja siitä, kuinka olemme olemassa maailmassa suhteessa toisiimme, kirjoittaa Marja-Liisa Honkasalo.

Voit kuunnella tämän jutun myös äänikirjana (kesto 13:46).

Elämän ja kuoleman välisen rajan määrittely on sidoksissa kulttuurisiin käsityksiin, käytäntöihin ja maailmankuvalliseen ymmärrykseen. Fysiologinen raja, joka perustuu tutkimukseen aivojen, sydämen tai hengityksen pysähtymisestä, on paitsi lääketieteellinen, myös yksi kulttuurinen määritelmä monesta. Se on saanut länsimaisessa yhteiskunnallisessa käytössä ja sen siivittämänä universaalin aseman, ja sen avulla perustellaan elämän ja kuoleman välisen selkeän ja luonnollisen rajan olemassaoloa.

Sellaiset ilmiöt kuten kooma, aivokuolema tai elinsiirtojen myötä syntyneet ilmiöt kuitenkin kyseenalaistavat tällaista rajan määritelmää. Miten jäsentää rajaa silloin, kun kuolleista kirjaimellisesti palataan tai kun kuolleen elämä jatkuu vaikkapa sydänsiirron kautta toisessa ihmisessä?

Myös koettuna elämän ja kuoleman raja on monitasoinen. Kuolema koskettaa suhteitamme toisiin ihmisiin ja muihin eläimiin, ja se järisyttää kokemusta aikaisemmin ymmärrettävänä jäsentyneen maailman ehdoista. Suru kuvastaa tällaista kokemusta.

Tarkastelen kirjoituksessani kuolemaa surun näkökulmasta ja pohdin, miten jäsentää elämän ja kuoleman rajaa, kun siteet edesmenneisiin jatkuvat kuoleman jälkeen. Ymmärrän surun yksilöllisen kokemuksen ohella ihmistenvälisenä, yhteiskunnallisena ja maailmassa-olemista käsittävänä prosessina.

Kun aikaisemmin tuttuna pidetty maailma menee sijoiltaan, surevat ihmiset kuvaavat ikään kuin irtoavansa siteistä, joilla he ovat olleet kiinnittyneinä elämänsä kulkuun. Esimerkiksi Käpy-lapsikuolemaperheet -järjestö on kerännyt koskettavaa aineistoa vanhempien kokemuksista, joissa tällaiset piirteet toistuvat. Varpu Alasuutari kuvaa surun kokonaisvaltaisia kokemuksia teoksessa Mielen rajoilla, ja myös monet kirjailijat ovat kuvanneet näitä kokemuksia. Esimerkiksi Tina Lundan on kirjoittanut yhdessä kuolevan miehensä kanssa teoksen Viikkoja, kuukausia, jossa he kuvaavat yhteisen elämänsä keskellä toisen poistumista, surua ja kuolemaa. Kun ymmärrettävyyden ehdot kyseenalaistuvat, myös muuten selkeäksi ymmärretty raja elämän ja kuoleman välillä kyseenalaistuu.

Monet ihmiset kertovat surressaan esimerkiksi kommunikoivansa kuolleiden läheistensä kanssa. Jotkut pyytävät neuvoja, toiset saavat niitä hankalissa tilanteissa pyytämättään. Toisille edesmenneet tulevat kertomaan, että tulevaisuudessa asiat järjestyvät. Joitakin rauhoitetaan mahdottomalta tuntuvassa tilanteessa.

Monissa kertomuksissa kuvataan vainajan kykyä tuoda tietoa tulevaisuudesta. Jotkut kertovat edesmenneen omaisen kuvaavan omaa tilannettaan, toisia puolestaan vakuutetaan, että riidat on sovittu ja asiat annettu anteeksi. Keskeneräisiksi jääneiden ihmissuhteiden selvittäminen on yksi toistuva tapaamisten aihe. Vallalla olevaa länsimaista kulttuurista käsitystä surusta kuvaa kuitenkin hyvin hämmennys ja salailu, jonka puhuminen rajanylittävinä pidetyistä kokemuksista saa aikaan.

elämän ja kuoleman rajalla

Kuoleman kulttuurisuudesta

Suurimmassa osassa maailman kulttuureita rajaa elämän ja kuoleman välille ei määritellä ehdottomaksi. Edesmenneitä ihmisiä ei välttämättä määritellä poissaoleviksi, vaan he saattavat olla kuoltuaan monella tavoin läsnä esi-isinä, voimina tai henkinä, kosmologioista riippuen. Kuolleilta saatetaan kysyä neuvoa erilaisissa pulmissa, esimerkiksi parantamisen yhteydessä.

Tiettyjen kulttuurien piirissä vainajat ymmärretään haluavina ja tuntevina, esimerkiksi nälkäisinä tai janoisina, ja haudoille voidaan viedä ruokaa. Tämä on monelle tuttua suomalaisesta ortodoksisesta käytännöstä.

On myös yleistä kuvata raja elämän ja kuoleman välillä prosessissina, liminaalina, jossa ihminen saatetaan tilasta toiseen. Jossain kulttuureissa elämän ja kuoleman välinen suhde määritellään sirkulaariseksi, ja esi-isien ajatellaan syntyvän uudelleen uuden ihmisen syntyessä. Antropologisessa tutkimuksessa on korostettu paljon sitä, miten kuoleman tutkiminen kulttuurisena kysymyksenä avaa näkökulman kulttuurisiin arvoihin.

Läheisen ihmisen menetystä ja sen merkitystä on länsimaissa tutkittu ihmeen vähän. Näissä harvoissa tutkimuksissa ihmisten kertomukset vuorovaikutuksesta kuolleen omaisen kanssa ovat yleisiä. Erään englantilaisen tutkimuksen mukaan yli puolella liki kolmestasadasta leskestä oli vuosien ajan erilaisia, usein moniaistisia kokemuksia kuolleen läheisensä läsnäolosta. Toisen väestötutkimuksen perusteella läsnäolon tunteen lisäksi aistimukset olivat visuaalisia tai kuultuja.

Tutkimukset tästä aiheesta ovat edelleen vähäisiä, mutta niiden perusteella kokemukset vainajien kohtaamisesta ja kommunikaatiosta heidän kanssaan eivät liittyneet ainoastaan välittömästi menetyksen jälkeiseen aikaan, vaan ne saattoivat kestää vuosia. Leskien kokemukset on kuvattu yleisemmiksi onnellisina pidettyjen suhteiden jälkeen, ja useimmiten niiden kuvattiin antavan tukea.

Ihmiset kuvasivat myös keskenjääneiden suhteiden läpikäyntiä tai hankalia välienselvittelyjä. Useimmat kokemukset myös niistä olivat myöhemmin voimistavia. Kertomuksia voimistavista kohtaamisista on kuvattu myös eräässä tutkimuksessa orvoiksi jääneiden lasten parissa. Lapset kuvasivat, että he kokivat vanhempien antavan tukea ja neuvoja elämäntilanteissa vielä vuosia myöhemmin.

Muutamissa suomalaisissa kriisihoitoa käsittelevissä tutkimuksissa lapsensa menettäneet vanhemmat kertoivat, miten he pitelivät lastaan: osa laulaa, osa pitää sylissä, juttelee, pyytää anteeksi tai suukottelee. Vanhemmat kertoivat, että nämä kokemukset saattoivat olla heille aluksi pelottavia mutta tavattoman tärkeitä. Kuitenkin niistä oli vaikeaa puhua neuvolassa tai kertoa kokemuksista terveyskeskuksen vastaanotolla.

elämän ja kuoleman rajalla

Millaisia kohtaamisia, millaisia suhteita?

Mieli ja toinen -tutkimushankkeemme vastaanotti parisataa spontaania kirjettä ihmisten arkiymmärryksen ylittävistä, kummista kokemuksista. Niiden joukossa oli kymmeniä kertomuksia vainajien kohtaamisesta. Varpu Alasuutari on kuvannut näiden suruun liittyvien kokemusten luonnetta Mielen rajoilla -teoksessa.

Toinen tutkimushankkeemme aineisto “Kuolema, menetys, muisto” toimitettiin yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa. Myös se käsitti kymmeniä kirjeitä, joissa kirjoittajat kuvasivat kokemuksia kuolemanjälkeisistä kohtaamisista ja vuorovaikutustilanteita edesmenneiden läheisten kanssa.

Kirjeissä toistui useita keskenään samankaltaisia piirteitä, joissa kuvastui yhteyden luomisen ja pitämisen merkitys. Yksi sellainen liittyi merkkeihin, joita edesmenneiden koettiin lähettävän. Kuolleiden läheisten antamat merkit ilmenivät unissa tai valveilla symboleiksi tulkittujen lintujen, outojen luonnonilmiöiden tai aineellisten muutosten muodossa.

Merkit saattoivat myös olla tunnetiloja tai aistimuksia äänistä, valoista tai läsnäolosta. Niitä voi ajatella Lisa Blackmania mukaillen affekteina, jotka vaikuttivat surevan koko elämään. Merkkien välityksellä surija tuli alttiiksi ottamaan vastaan ymmärrystä maailmasta sekä omasta ja muiden olemassaolosta sen piirissä.

Merkit tulkittiin todisteiksi siitä, että läheinen huolehtii surevista

Joskus läheisen kerrottiin lähettäneen viestin juuri kuolemansa hetkellä. Joskus kokemus oli syvästi ruumiillinen huojennuksen tunne. Merkit tulkittiin todisteiksi siitä, että läheinen huolehtii surevista ja jatkaa elämäänsä heidän kanssaan, ja samalla niitä pidettiin lohduttavina.

Kirjoittajat kuvasivat myös kokemuksia edesmenneiden läheisten vierailuista. Niiden kerrottiin ilmenevän erilaisten aistimusten tai tuntemusten välityksellä. Kuultu ääni saattoi olla tuttu, aistitut liikkeet huoneessa kuten aikaisemmassa yhteisessä elämässä. Kokemuksiin liittyi usein vakuuttuminen siteen jatkumisesta, ja siten ne olivat luonteeltaan rauhoittavia.

Eräs kirjoittaja kuvasi yksityiskohtaisesti, miten hän huolehti edesmenneen läheisen voinnista ja tulkitsi säännöllisesti hänen lähettämiään merkkejä tuonpuoleisesta. Edesmennyt siis tarvitsi häntä edelleen. Merkkien lähettämisen lisäksi edesmennyt läheinen oli yhteydessä kirjoittajaan huolehtimalla vastavuoroisesti hänen hyvinvoinnistaan. Kirjoittajan mukaan edesmennyt oli varoittanut häntä aikaisin vaarallisen taudin oireista. Huolenpito muodostui symmetriseksi ja lujaksi siteeksi maailmojen välille.

Onko suru sarja harhoja?

Miten tällaisia kokemuksia voisi tehdä ymmärrettäväksi yhteiskuntatieteen ja kulttuurintutkimuksen piirissä? Entä, jos kyse on harhoista ja hallusinaatioista? Tällä lähestymistavalla on vankat kannattajansa. Vaikka kuolleen läheisen kohtaaminen ei olisikaan suoranainen mielen sairauden oire, se voitaisiin ainakin tulkita reaktiiviseksi harhaksi traumaattisessa tilanteessa. Sellainenhan läheisen kuolema tietenkin on.

Kyse olisi poikkeavasta ja patologisesta ilmiöstä, mielen häiriötilasta. Amerikan Psykiatriyhdistyksen laatimien diagnostisten ohjeiden (DSM-V) mukaan ihmisen surun piiriin kuuluu erilaisia häiriötiloja. Ne voidaan tulkita ja diagnosoida masennukseksi ja hoitaa sen mukaisesti mielen häiriötiloina tai sairautena. Jos masennuksen kaltaiset oireet kestävät menetyksen jälkeen kahta kuukautta pidempään, ohjeiden mukaan tila tulisi tulkita masennukseksi ja hoitaa sen mukaisesti, usein psyykenlääkeillä.

Mielenfilosofian mannermaisen suuntauksen piirissä Matthew Ratcliff on tutkinut hallusinaation ja surun välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä. Hän hahmottaa surua ihmistenvälisenä prosessina, jonka piirteet ja kesto vaihtelevat yksilöllisesti ja eri yhteisöjen välillä. Kuten hallusinaatio, surukaan ei ole yksittäinen tai yhdenlainen kokemus, jossa poissaoleva ilmaantuisi läsnäolevana. Sen sijaan suru on prosessi ja oikeastaan rykelmä erilaisia kokemuksia.

Surtava ihminen on surijan kokemuksen ja maailman ymmärrettävyyden ehto.

Surussa ilmenee Ratcliffin mukaan piirre, joka luonnehtii inhimillistä kokemusta yleisemmin. Ihmismieli on relationaalinen eli suhteinen ja aistimuksellisena ruumiillinen suhteessa eläviin ja kuolleisiin toisiin. Samoin surun kokemus on riippuvainen suhteista muihin ihmisiin. Erityistä surun suhteisuudessa on se, ettei surtava ihminen ole ainoastaan yksilö surijan koetussa henkilökohtaisessa maailmassa. Hän on myös surijan kokemuksen ja maailman ymmärrettävyyden ehto.

Saattaa siis olla niin, että surun kokemukseen sisältyy hallusinatorisia piirteitä ja hallusinaatioita. Kuitenkin surun rajoja ylittävien kokemusten jäsentäminen yksinomaan hallusinaationa kuvaa prosessista vain osan, jolloin kokemuksen ulkopuolelle jää merkitysten ja ihmisten välisten monikerroksisten ja eksistentiaalisten suhteiden maailma.

elämän ja kuoleman rajalla

Suru ja sosiaalisten siteiden jatkuvuus

Surua käsittelevässä yhteiskuntatieteellisessä kirjallisuudessa on viime vuosina tähdennetty surua jatkuvien siteiden (continuing bonds) näkökulmasta. Mieli ja toinen -tutkimushankkeeseemme kertyneet kokemukset suhteista edesmenneiden kanssa kuvastavat surevien ihmisten halua pitää kiinni läheisestä kuoleman yli tai siitä huolimatta. Jatkuvia siteitä käsittelevän kirjallisuuden piirissä Dennis Klass ja Phyllis Silverman sekä Tony Walter ovat arvostelleet sellaista suremisen mallia, joka luokittelee kuoleman yli jatkuvien suhteiden ylläpitämisen mielen patologiaksi.

Jatkuvia siteitä käsittelevä kirjallisuus sisältää voimakkaan yhteiskuntakriittisen näkökulman, jossa arvostellaan surun sairausmallia siihen sisältyvän yksilökeskeisyyden ja ihmisten erillisyyden korostamisen vuoksi.

Vainajien kohtaamisia kuvaavat tutkimukset antavat aineksia työstää eteenpäin elämän ja kuoleman rajan yli jatkuvien siteiden ajatuksia. Muistojen ja mielikuvien ohella kohtaamisia on kuvattu myös elettyinä, aistimuksellisina ja ruumiillisina kokemuksina. Suruun liittyvien kokemusten ymmärtäminen on irrotettavissa patologiasta. Niillä on mahdollisuus muodostua mielekkäiksi ja laajentaa normaalina pidettävän elämän aluetta.

Ihmiset kokevat kohtaamisia kuolleiden kanssa, koska kuolleet kuuluvat elämään – he ovat kuuluneet elämäämme ja jäävät elämään kanssamme myös kuolemansa jälkeen. Kuolleet ihmiset ja eläinkumppanit säilyvät elämässä ja muodostavat edelleen yhteistä kudosta, joka ei ole kuoleman suhteen puhdas eikä kirkas kuolemattomuuden merkityksessä. Selkeän ja tarkan rajan sijasta elämä ja kuolema ikään kuin liukuvat toisiinsa.

Milloin suru päättyy?

Sureville ihmisille tarjotaan usein lohdutukseksi, että aika parantaa haavat ja suru päättyy aikanaan. Näin mahdollisesti tapahtuukin, mutta surun päättymisen ajankohtaa on todennäköisesti yhtä vaikeaa tietää kuin päiviensä määrää.

Mari Pulkkisen väitöskirjan mukaan asenteella sivuutetaan tärkeä ja olennainen osa ihmisten elämää. Samalla sivuutetaan se, mitä kuolema tekee meille ja kuinka se vaikuttaa siihen, miten näemme oman kuolemamme, elämän ihmistenvälisissä suhteissa sekä siteet kuolleisiin läheisiimme.

Pulkkinen tiivistää tutkimuksensa sanomalla, että surua ei voi suorittaa. Tietysti voi yrittää – ja juuri se kuvastaa länsimaista ajatusta yksilötoimijasta ylivoimaisten haasteiden ja ponnistelujen maailmassa.

 

***

Kuolema-teemaviikko Ilmiössä ja AntroBlogissa 28.10.-4.11.2018

Loka-marraskuun vaihteessa Ilmiö ja AntroBlogi pureutuvat yhdessä kuoleman kulttuureihin, käytäntöihin, politiikkaan ja numeroihin yhteiskuntatieteellisistä näkökulmista. Kuolema-teemaviikon sisällöt päivittyvät tapahtumasivulle sitä mukaan, kun ne ilmestyvät.

Klikkaamalla itsesi osallistujaksi Kuolema-teemaviikon Facebook-tapahtumaan pysyt varmasti kärryillä. Twitterissä ja Instagramissa taas kannattaa seurata #kuolemaviikko'a.

***

Kuvat järjestyksessä: Filip Varga (pääkuva), Biel Morro, Jesse Bowson & Mike Labrum, Unsplash

Kirjoittaja

honkasalo_2

Marja-Liisa Honkasalo

Marja-Liisa Honkasalo on kulttuurintutkija, joka on keskittynyt työssään läsnäolon ja poissaolon rajapintoihin. Hän on tutkinut sairauden kokemusta ja haavoittuvuutta. Hän on Helsingin yliopiston sosiologian dosentti ja toimii Turun yliopistossa sekä Koneen säätiön tutkimushankkeessa Ruumis ja toinen.

Kotisivut, Turun yliopisto
Mieli ja toinen -hanke

Vulnerable lives -konferenssi

Kuva: Harri Hinkka (Flinkkilä & Tastula)

Lue seuraavaksi

Kirjallisuus

Aho Anna Liisa ja Kaunonen Marja: Suru – selvityminen ja surevien tukeminen. Thanatos 3:5-9, 2014.

Alasuutari Varpu: Kuolema, suru ja kummat kokemukset. Kirjassa: Honkasalo Marja-Liisa ja Kaarina Koski (toim.) Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017.

Blackman Lisa: Immaterial Bodies. London: Sage 2012.

Honkasalo Marja-Liisa ja Kaarina Koski (toim.) Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017.

Klass Dennis, Silverman Phyllis ja Nickman Steven: Continuing Bonds. New Understanding of Grief. Philadepliphia: Taylor & Francis 1996.

Käpy – Lapsikuolemaperheet

Lundan Reko & Lundan Tiina. Viikkoja, kuukausia. 2006.

Pulkkinen Mari: Salattu, suoritettu ja sanaton suru. Helsingin yliopisto. Uskontotieteen väitöskirja, 2016.

Sharp Lesley: Strange Harvest. University of Chicago Press 2006.

Ratcliff Matthew: Real Hallucinations. Cambridge: MIT Press 2017.

Meiju Niskala ja Mari Pulkkinen, Yle 1, Kulttuuricocktail: Surua ei voi suorittaa

Walter Tony: On Bereavement. The Culture of Grief. Berkshire: Open University Press 1999.

Mieli ja toinen (Suomen Akatemia 266573, 2013-2016)

 

Avainsanat: kuolema suru

– 3.11.2018