Mitä luontodokumentit kertovat suhteesta luontoon ja eläimiin?

Luontodokumentit ovat monelle urbaanille nykyihmiselle merkittävä villieläinten kohtaamispaikka, sillä lemmikkejä lukuunottamatta eläimet ovat pitkälti kadonneet arkielämästä.  Ihmisten jäljet rajataan luontoa kuvatessa yleensä tarkasti pois, ja luonto ja eläimet nähdään ihmisistä erillisinä. Evoluutio taas esiintyy dokumenteissa moraalisena voimana, joka asettaa eläimet eri kehityksen asteille.

Tämän jutun voi kuunnella myös äänikirjana (kesto 11:19).


Kesällä 2018 saatiin valmiiksi lakiehdotus jo kymmenisen vuotta tekeillä olleesta uudesta eläinsuojelulaista. Lain sisältö oli monelle eläinsuojelujärjestölle pettymys, kuten Animalian toiminnanjohtaja Mai Kivelä tiivisti Helsingin Sanomille: “Laki ei esimerkiksi paranna niiden tuotantoeläinten asemaa, joita meillä eniten on, turkiseläimet, porsaat, lehmät. Siinä mielessä se asettaa eläimet eri asemaan hyvinvointinsa puolesta.”

Laissa ja reaktioissa siihen on näkyvissä sama piirre, joka ihmis-eläinsuhteen sosiologiassakin on monesti todettu: eläinluokittelumme muodostuvat paljolti sen perusteella, miten ihmiset käyttävät eri eläimiä ja minkälaista hyötyä ja haittaa niistä katsotaan olevan. Maitotilalla elävä lehmä ja lemmikkikoira eivät ole eri asemassa ensisijaisesti ominaisuuksiensa takia vaan siksi, että ihmiset tahtovat hyödyntää niitä eri tavoin.

Tätä tapaa luokitella eläimet ja oikeuttaa niiden kohtelua käyttötarkoituksen perusteella on kutsuttu sosiozoologiseksi katseeksi. Eläimet ovat joko lemmikkejä, tuotantoeläimiä tai tuholaisia nimenomaan sen perusteella, miten ihmiset niistä hyötyvät.

Se, kuinka luokitukset heijastavat yhteiskuntaa, näkyy näiden eläinluokittelujen muutoksessa. Esimerkiksi rotista ja puluista tuli vihattuja tuholaisia kaupungistumisen myötä. Yhdysvalloissa taas peuroja on alettu ajatella tuholaisina autoilun yleistyttyä 1950-luvulta lähtien.

Pro gradu -työssäni tutkin yhtä näistä eläinkategorioista, villieläimyyttä. Aineistonani olivat luontodokumentit ja se, millä tavoin niissä luontoa ja eläimyyttä kuvataan. Villieläimet eroavat edellä kuvatuista eläinten luokista siten, että ne ovat suorien hyötysuhteiden ulkopuolella. Tuholaisista villieläimet poikkeavat siinä, että ne eivät ole väärässä paikassa tai tiellä vaan jossakin, minne niiden katsotaan kuuluvan.

Mediavälitteinen luontosuhde ja eläintarinat

Luontodokumentit ovat monelle urbaanille nykyihmiselle merkittävä villieläinten kohtaamispaikka. Eläimet lemmikkejä lukuunottamatta ovat pitkälti kadonneet arkielämästä, ja useimmat näkevät niitä lähinnä ruokakaupan hyllyillä tai televisiossa. Luontodokumenteissa luonnossa elävät eläimet, jotka tavallisissa olosuhteissa välttelisivät ihmiskontaktia, tulevat lähelle ja katseen kohteeksi.

Kaukaisen luonnon tuomisessa katsojan lähelle on usein taustalla tavoite edistää myönteistä suhtautumista luonnonsuojelua kohtaan. Toisaalta toinen jalka luontodokumenttiperinteellä on puhtaasti eksotiikan viehätyksessä. Luontodokumentit tasapainoilevat kahden tavoitteen välillä: ne pyrkivät toisaalta viestimään tieteellistä tietoa eläimistä ja niiden elinympäristöistä, toisaalta kertomaan mahdollisimman jännittäviä tarinoita.

Se, miten luontoa esitetään ja millaisia tarinoita siitä kerrotaan, voi kertoa paljonkin ihmisten yhteiskunnasta. Tietynlaisen toiminnan esittäminen luonnollisena on ollut tapa oikeuttaa moraalisia järjestyksiä. Luontodokumenttien eläinkuva onkin näyttänyt eri aikoina erilaiselta: 1950-luvun dokumenteissa eläimet elivät harmonisissa ydinperheissä, 1990-luvulta lähtien taas dokumenteissa on paljon korostettu eläinten välistä kilpailua ravinnosta, elintilasta ja lisääntymiskumppaneista. Luonnon kuvauksella on myös vaikutuksensa siihen, miten luonnosta ajatellaan ja miten sitä kohdellaan.

Luonto siellä jossain

Millaista eläin- ja luontosuhdetta luontodokumentit sitten välittävät? Monille tulevat niistä ensimmäisenä mieleen kuvat jylhistä, koskemattomista sademetsistä, savanneista ja vuoristoista sekä dokumenteissa esiintyvät söpöt nisäkkäät, jotka urheasti pitävät reviiriään, lisääntyvät ja taistelevat muiden eläinten kanssa ravinnosta.

Tällainen puhdas, koskematon luonto on luontodokumenttien perusmateriaalia. Loputtomilta tuntuvat maisemat ilman merkkiäkään ihmisestä eivät kuitenkaan ilmesty itsestään kameran eteen. Paljon käytetään aikaa, vaivaa, huippukamerateknologiaa ja kuvaamis- ja leikkausosaamista siihen, että linssin edestä siivotaan pois kaikki, mitä siihen ei haluta. Harvoin dokumenteissa myöskään tuodaan esille, että ihmiset ja eläimet asuvat samoissa maisemissa: harvinaista lintua kuvatessa kuvakulma saattaa olla tarkkaan rajattu, jottei katsoja näkisi viitteitä viereisestä kylästä.

Dokumenteissa tuodaan harvoin esille, että ihmiset ja eläimet asuvat samoissa maisemissa.

Luontodokumenttien historiassa romanttisen villin luontokuvan rakentaminen on ollut tietoinen ja strateginen valinta. Disney-tuotantoyhtiö aloitti luontodokumenttien teon 1940-luvulla samoihin aikoihin kuin Yhdysvalloissa perustettiin uusia luonnonsuojelualueita. Luontodokumenttien katsottiin olevan oiva tapa saada kannatusta villin luonnon suojelulle. Disneyn ohjeistuksissa luontokuvaajilleen tältä ajalta nimenomaan kehotettiin kuvaamaan eläimiä ja luontoa positiivisesti ja siten, ettei mikään ihmiseen viittaava saisi näkyä kuvassa.

Jos jylhät maisemat eivät kovin vaivatta ilmaannu kameran eteen, eivät niin tee myöskään katsojan vangitsevat eläindraamat partasian ruoanhankintamatkasta tai makaki-apinoiden keinoista suojautua monsuunisateilta. Tavallista on, että kahdessa eri leikkauksessa esiintyvä eläin ei ole sama yksilö. Monet luontodokumenttiskandaalit ovatkin koskeneet tällaista luonnon “siivoamista” siihen kuulumattomista elementeistä tai eläinten manipuloimista käyttäytymään halutulla tavalla kameran edessä.

Ihmiset ja eläimet luontodokumenteissa

Luontodokumentteja on myös kritisoitu turhasta antropomorfisoinnista eli eläinten esittämisestä ihmisen kaltaisina. Sosiologi ja ympäristökriitikko Eileen Crist on huomauttanut, että antropomorfisoinnilla useimmiten tarkoitetaan yksinkertaisesti eläinkuvausta, jossa eläinten toiminnalla oletetaan olevan jokin sisäinen motivaatio. Tavallisesti dokumenteissa onkin kertojanääni, joka selittää eläinten käytöstä katsojalle. Jotta tarinoita voisi rakentaa, kertojien on jollain tavoin oletettava, mitä eläimet ajattelevat ja tuntevat ja mitä motivaatioita niillä on.

Tyypillistä aineistoni luontodokumenteissa oli, että eri eläinlajien edustajia antropomorfisoitiin hyvin eri tavoilla. Eläimiä verrattiin sitä helpommin ja lennokkaammin ihmisiin, mitä kauempana ne ihmislajista olivat. Sademetsän kastematoja saatettiin kuvata aviopareina, mutta kun samassa dokumentissa kuvattiin kädellisten toimintaa, kertoja valitsi sanansa tarkemmin. Apinoiden sukimista kuvatessa korostettiin, että niiden sosiaalinen käyttäytyminen on seurausta sopeutumisesta juuri tähän ympäristöön sademetsässä. Kertoja erikseen korostaa, että eläinten käyttäytyminen “saattaa vaikuttaa ihmisen kaltaiselta”, mutta se tulee ymmärtää tiukasti vain reaktiona ulkoisiin olosuhteisiin. Apinat ja ihmiset siis eroteltiin luontodokumentissa toisistaan tarkemmin kuin esimerkiksi kastemadot ja ihmiset.

Länsimaiselle eläinsuhteelle tyypillisenä piirteenä on pidetty sitä, että eläinten ajatellaan olevan täysin erilaisia olentoja kuin ihmiset ja silti samaan aikaan osa samaa evoluution kehitystä ihmisten kanssa. Darwinin julkaistessa Lajien syntynsä yksi sen vaikeimmin nielaistavista ajatuksista monille aikalaisille olikin, että ihminen olisi eläinlaji muiden joukossa. Evoluutioteoria muutti eläinsuhdetta historiallisella tavalla, mutta edelleen evolutiivinen ajattelu ja tiukan eron ajattelu elävät rinnan eläimiin suhtautumisessa.

Aineistoni luontodokumenttien esittämä tulkinta evoluutiosta oli useimmiten kaukana siitä, miten evoluutiosta evoluutiobiologiassa ajatellaan paljolti sattumanvaraisena ja jatkuvana prosessina. Luontodokumenteissa evoluutio esitettiin ikään kuin voimana, joka asettaa luonnossa kaiken kohdalleen: eläinten ominaisuuksista puhutaan evoluution “tuloksina” ja korostetaan, että kukin laji on sopeutunut “parhaimmalla mahdollisella tavalla” ympäristöönsä.

Tällaisen päämäärähakuisen evoluutiokäsityksen avulla onkin helppoa esittää eri eläimet toisaalta osana samaa jatkumoa ihmisten kanssa ja toisaalta perustavanlaatuisesti erilaisina kuin ihmiset. Luontodokumenteissa evoluutiosta tuli eräänlainen moraalinen voima, joka asettaa eläimet eri kehityksen asteille. Ihminen on vain lajeista kaikista kehittynein tässä maailmanhistoriallisessa järjestyksessä.

Miten ajatella luontoa?

Mietin, millä tavoin luontodokumenteissa on läsnä ajatus ihmisten ja luonnon yhteisyydestä ja yhteisestä maailmasta. Joissakin aineistoni dokumenteissa kyllä tuotiin esille esimerkiksi eläinten ihmisten toiminnan vaikutuksesta pienentyneet elinympäristöt.

On kuitenkin vaikea ajatella ihmisiä osana ympäristöään ja yhteistä maailmaa, jos luonto on ensisijaisesti jotain, mikä on jossain muualla, kaukana, mitä pitää suojella ihmisen kosketukselta, tai jos eläinlajit nähdään erillään, jokainen kohdallaan evoluution heille muovaamassa lokerossa elävinä.

Donna Haraway on kirjassaan Staying with the Trouble: Making Kin in the Chthulucene hahmotellut vaihtoehtoisia tapoja ymmärtää luontoa. Yksilöolioiden evoluutiokamppailun sijasta Haraway ehdottaa luontosuhdetta rakentavaksi metaforaksi kompostia: kasaa eliöitä, kaikki erottamattomasti yhdessä ja riippuvaisia toisistaan. Metaforinen komposti olisi hänen mukaansa myös kasvualusta sellaiselle eläinten kohtelulle, jossa myönnetään hyötyjen ja haittojen siteet mutta ei katsota toisia lajeja vain yksisuuntaisen ja käyttösuhteeseen perustuvan luokittelun kautta.

Ajattelemmeko ihmisinä olevamme jonkinlainen evoluution voittajalaji ja käsitämmekö muut eläinlajit samankaltaisiksi osanottajiksi omissa kilpajuoksuissaan – niin, mitä kohti? Planeetan hallinta ainakin on osoittautunut vaikeaksi päämääräksi.

Haraway ehdottaa tilalle ajattelutapaa, joka ottaisi lähtökohdakseen ne tavat, joilla elämänmuodot ovat riippuvaisia toisistaan. Kun yhteisyyden maailmassa kuvattaisiin luontoa, sitä ei tarvitsisi siivota ihmisten jättämistä jäljistä. Tämä myös pakottaisi ajattelemaan niitä jättämiämme jälkiä.

***

Kuvat: Ray Rui (pääkuva), Annie Spratt, Casey Allen, Alan Godfrey, Lewis Roberts & Ben Blennerhassett, Unsplash