Kommentti: Valvontakamerat eivät lopeta autojen tuhopolttoja

Yksityisomaisuuden tuhoaminen on aina kuulunut turhautuneiden kansalaisten toimintakeinoihin. Tutkimustiedon valossa autopolttoja ei lopeteta lisäämällä valvontaa ja koventamalla rangaistuksia, vaan tarttumalla turhautumisen taustoihin, kirjoittavat sosiologit Lotta Junnilainen ja Eeva Luhtakallio.

Ruotsalaisilla kaduilla autot palavat jälleen. On epäselvää, mitkä kaikki tahot tuhopolttojen takana ovat, mutta julkinen keskustelu kaupunkimellakoista noudattaa jo tutuksi tullut kaavaa. Poliitikot ovat rientäneet paheksumaan, alleviivaamaan tekojen järjettömyyttä ja lupaamaan tiukempaa valvontaa ja kovempia rangaistuksia. Suomessa kysellään, miten täällä voitaisiin jatkossakin välttyä tältä ikävältä ja pelottavalta ilmiöltä. Keskustelussa olisi tärkeää huomioida kaupunkimellakoita koskeva tutkimustieto.

Autojen polttaminen ei ole uusi ilmiö, eikä niin selittämätön kuin käynnissä olevan keskustelun perusteella voisi olettaa. Sosiologiset tutkimukset ovat pitkään osoittaneet, että mellakointi ja vandalismi ovat turhautumisesta johtuvia äärimmäisiä ratkaisuja, joiden taustalla on eriarvoisuuden ja näköalattomuuden aiheuttamaa kiukkua. Jos tuhopolttoja todella halutaan ymmärtää ja ehkäistä, yksittäisten asuinalueiden ja väestöryhmien ongelmiksi leimaamisen sijaan pitää analysoida eriarvoistavia poliittisia rakenteita ja hallinnollisia käytäntöjä.

Autojen tuhopolttojen määrittely pelkäksi epäpoliittiseksi vandalismiksi vesittää tehokkaasti niiden poliittisen sanoman. Silloin jää huomiotta, että mellakointi saattaa olla ainoa mahdollinen protestin muoto, kun muunlaiseen vaikuttamiseen ei ole edellytyksiä. Kokemukset syrjinnästä, toisen luokan kansalaisuudesta ja yhteiskunnan edustajien ylenkatsovasta suhtautumisesta tuottavat syvää kuulumattomuuden ja arvottomuuden tunnetta. Yhdistelmä on umpikuja, jossa apatian ainoana vaihtoehtona voi olla jopa mellakointina purkautuva raivo.

Mellakointi saattaa olla ainoa mahdollinen protestin muoto, kun muunlaiseen vaikuttamiseen ei ole edellytyksiä.

Yksityisomaisuuden tuhoaminen on kuulunut kansalaistoiminnan keinovalikoimaan aina. Se on tehokas tapa saada äänensä kuuluviin, osoittaa erimielisyyttä ja ravisuttaa vallitsevaa järjestystä. Kun leipä loppui 1800-luvulla Yhdysvalloissa, nälkäiset kansalaiset aloittivat niin kutsutun leipäkapinan, jossa uhattiin julkisia rakennuksia ja tuhottiin mittavasti omaisuutta. Lähes kaikkiin historian tuntemiin vallankumouksiin on sisältynyt omaisuuden tuhoamista ja ryöstelyä. Historiallisen näkökulman huomioiminen on tärkeää, jotta nykypäivän mellakoiden poliittinen ulottuvuus ei unohtuisi. Keskittymällä vain tuhotöiden kauhisteluun ei päästä käsiksi ilmiön syihin.

Nykypäivän mellakat esimerkiksi Euroopassa ja Yhdysvalloissa ovat usein saaneet alkunsa poliisin epäoikeudenmukaiseksi koetun toiminnan tai suoranaisen poliisiväkivallan seurauksena. Vuonna 2011 satakunta asukasta kokoontui osoittamaan mieltään Tottenhamissa Iso-Britanniassa sen jälkeen kun poliisi oli ampunut paikallista nuorta miestä. Pieni mielenosoitus kasvoi pian maanlaajuisiksi mellakoiksi, joissa pääasiassa alle 25-vuotiaat nuoret murtautuivat kauppoihin, ryöstivät niistä tavaraa ja riehuivat kaduilla. Julkisessa keskustelussa mellakointi tulkittiin nopeasti pelkäksi järkeä vailla olevaksi vandalismiksi.

Mellakoinnin syitä tutkittiin myöhemmin Guardianin ja London School of Economicsin laajassa hankkeessa, jossa selvisi, että ensisijainen syy mellakointiin oli pitkään jatkunut turhautuminen poliisin toimintaan. Myös Ruotsissa monet aiemmista väkivallan aalloista ovat liittyneet kasvaneeseen epäluottamukseen poliisia kohtaan. Esimerkiksi rasistisena pidettyyn profilointiin perustuvat katuratsiat, joita Suomenkin poliisi yhä säännönmukaisemmin toteuttaa, toimivat usein tavalla tai toisella kipinöinä mellakoinnille.

Joskus mellakoille voi olla hyvin vaikea löytää selkeää alkupistettä, eivätkä ne tunnu sisältävän poliittista viestiä. Erityisesti silloin tapahtumat ja teot, joita emme ymmärrä ja joita emme hyväksy, on helppo tulkita yksittäisten ihmisten tai tiettyjen ryhmien päättömiksi teoiksi.

Leimattuihin väestöryhmiin kohdistetut rankaisutoimet ja valvonnan lisääminen eivät kuitenkaan ratkaise itse ongelmaa vaan ainoastaan ruokkivat mellakoiden takana olevaa vihan ja turhautumisen kierrettä. Tutkimusnäyttö osoittaa, ettei rangaistuksia koventamalla ja tiukemmalla valvonnalla pystytä estämään mellakoita: vaikka valvontakameroita olisi jokaisen talon nurkalla, eriarvoisuuden syitä ne eivät pysty kitkemään.

Poliittisiin ongelmiin on vaikea löytää aukottomia ratkaisuja, eikä niitä löydy tähänkään. Olisi kuitenkin suotavaa siirtyä keskustelemaan muustakin kuin toimimattomiksi ja vahingollisiksi osoitetuista ratkaisukeinoista.

Eriarvoistavien rakenteiden purkaminen niin työmarkkinoilla kuin koulutuksessa, ennaltaehkäisevään nuoriso- ja sosiaalityöhön satsaaminen sekä ehdoton nollatoleranssi rasistisille asenteille poliisityötä tekevien keskuudessa ovat keinoja, joihin rahat tässä kisassa kannattaa sijoittaa. Tasavertainen arvostus ja yhteiskuntaan kuuluminen ovat jokaisen oikeus, ja niiden mahdollisimman laajasta levinneisyydestä – yhteiskuntarauhasta – hyötyvät kaikki.